Kun Billy Byrne viikkojen hitaasti vieriessä ei saanut keltään osakseen
ystävällistä myötätuntoa ja kun kukaan ei välittänyt vähääkään hänen
halustaan elää nuhteettomasti eikä kallistanut korvaansa hänen
vakuutuksilleen, ettei hän ollut millään tavoin sekaantunut Schneiderin
murhaan, alkoi hän epäillä tekonsa järkevyyttä.
Myöskin pyrkivät hänen mielessään jälleen heräämään aikaisemmat
epäluulot lakeja ja niiden valvojina muka toimivia poliiseja
vastaan. Eräs koppitoveri kertoi hänelle sanomalehtien ankarasti
soimanneen etsivääosastoa siitä, ettei oltu onnistuttu saamaan kiinni
hyvänsävyisen Schneider-vanhuksen murhaajaa; yleinen mielipide oli
kiihtynyt siinä määrin, että koko poliisilaitos oli joutunut liikkeelle.
Siitä syystä poliisit kiihkeästi halusivat vierittää syyn jonkun
niskoille — siitä he eivät välittäneet, kuka olisi syntipukki, kunhan
hän vain olisi heidän hallussaan.
»Kenties sinä et ole sitä tehnyt», myönsi koppitoveri, »mutta he
lähettävät sinut pakkotyöhön, jolleivät he saa sinua hirtetyksi. Kyllä
he panevat parastaan, että julistettaisiin kuolemantuomio. He eivät
pidä sinusta, Byrne. Annoit heille aikanasi aimo tavalla puuhaa,
eivätkä he ole sitä unohtaneet. Enpä totisesti tahtoisi olla sinun
housuissasi.»
Billy Byrne kohautti olkapäitään. Missä olivat hänen haaveensa
oikeudesta? Ne näyttivät haihtuneen ja muuttuneen entiseksi
epäluottamukseksi ja vihaksi. Hän ravisti itseään ja loitsi sielunsa
silmien eteen kauniin tytön, joka oli uskonut hänen sanojaan ja
luottanut häneen, juurruttanut hänen mieleensä rakkauden kaikkeen
siihen, mikä on hienointa ja parasta oikeassa miehuudessa, kaikkeen
siihen, mitä hän katkerimmin oli vihannut koko ikänsä, ennen kuin tyttö
oli ilmestynyt hänen elämäänsä, muuttanut sen ja hänet itsensä.
Ja sitten Billy taaskin uskoi — uskoi, että oikeus kuitenkin lopulta
voittaisi ja kaikki tulisi jälleen hyväksi, ihan niin kuin hän oli
kuvitellut.
Oikeudenkäynnin viimeisenä päivänä oli Billyn entistäkin vaikeampi
säilyttää kunnioitustaan lakia, järjestystä ja oikeutta kohtaan.
Syyttäjä oli sitovasti todistanut, että Billy oli vaarallinen
roisto. Poliisien hankkimat todistajat eivät empineet vannoa väärin
esittäessään lausuntoja, jotka tyhmimmänkin valamiehen olisi Billyn
mielestä selvästi pitänyt huomata sepitetyiksi ja perin tyystin ulkoa
opituiksi.
Nämä todistajat muistivat hämmästyttävän tarkasti ja pienimpiä
yksityiskohtia myöten kaikki, mitä oli tapahtunut toista vuotta
sitten syyskuun kolmannenkolmatta päivän iltana kello seitsemäntoista
minuuttia yli kahdeksan ja yksikolmatta minuuttia yli yhdeksän välillä.
Mutta missä he olivat olleet ja mitä he olivat tehneet kymmenen
minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin tai missä he olivat olleet kello
yhdeksän viime perjantai-iltana, sitä he eivät kuolemakseenkaan
jaksaneet muistaa.
Ja Billyllä ei ollut ainoatakaan todistajaa.
Tulos oli edeltäkäsin varma. Billynkin oli pakko se myöntää, ja kun
yleinen syyttäjä vaati kuolemanrangaistusta, tunsi vanki kaulassaan
kaamean hamppuköyden kuristusta.
Odottaessaan valamiehistön päätöksen julkaisemista Billy istui
kopissaan, koettaen lukea sanomalehteä, jonka hyväntahtoinen vartija
oli hänelle antanut. Mutta hänen katseensa ei kiintynyt valkealle
paperille painettuihin mustiin kirjaimiin; hänen silmiensä edessä
väikkyi näkyjä, joita ei ollut missään lehdessä.
Hän näki jylhässä seudussa kohisevan vuolaan virran ja keskellä
sen pyörteitä pienen saaren. Ja saarella oli mies ja tyttö. Tyttö
opetti miestä puhumaan sivistyneiden tapaan ja katselemaan elämää
hienostuneiden ihmisten silmillä.
Tyttö opetti miehelle oman luokkansa kunniakäsitteitä ja selitti
hänelle, että oli parempi menettää kaikki muu kuin kunnia. Billy
ymmärsi, että juuri nämä opetukset olivat kannustaneet häntä tähän
hulluun suunnitelmaan, joka nyt päättyisi siihen, että hänet
tuomittaisiin syylliseksi — hän oli tahtonut puhdistaa kunniansa. Hänen
huuliltaan pääsi katkera naurahdus; mutta sitten hän heti malttoi
mielensä, ja hänen kasvonpiirteensä pehmenivät.
Se oli sittenkin tapahtunut _hänen_ tähtensä, ja mitäpä väliä olisi,
vaikka hänet lähetettäisiinkin hirteen? Hän ei ollut uhrannut
kunniaansa — hän oli parhaansa mukaan koettanut puhdistaa sitä. Hän
oli viaton. Hänet voitaisiin tappaa, mutta häntä ei voitu tehdä
syylliseksi. Vaikka tuhat laivamiehistöä julistaisi hänet syypääksi,
niin ne eivät sittenkään mahtaisi mitään sille seikalle, että hän ei
ollut tappanut Schneideriä.
Mutta kovaa se olisi, sen jälkeen kun hän oli niin paljon toivonut
ja suunnitellut voivansa elää kunnollisesti ja _näyttää_ ihmisille.
Hänen silmänsä, jotka yhä tuijottivat sanomalehteen, kiintyivät äkkiä
erääseen sanaan — nimeen Harding.
Billy vavahti ja alkoi lukea:
Barbara Harding, moninkertaisen miljoonamiehen Anthony Hardingin tytär,
ja William Mallory vihitään avioliittoon kesäkuun 25 päivänä.
Uutinen oli päivätty New Yorkissa. Siinä oli enemmänkin, mutta Billy
ei lukenut muuta. Hän oli nähnyt kylliksi. Tosinhan hän oli vaatinut
Barbaraa menemään Malloryn puolisoksi, mutta kun hän nyt oli yksin ja
ystävittä, tuntui hänestä melkein siltä kuin tyttö olisi ollut hänelle
uskoton.
»Lähdetäänpäs, Byrne!» keskeytti oikeudenpalvelija hänen mietteensä.
»Valamiehistö on tehnyt päätöksensä.»
Kun Billy vietiin oikeussaliin, astui tuomari omasta huoneestaan.
Pian saapuivat myöskin valamiehet jonossa ja istuutuivat paikoilleen.
Puhemies ojensi sihteerille paperikaistaleen. Ennenkuin se edes
luettiin, tiesi Billy, että hänet oli harkittu syypääksi. Enää hän ei
siitä välittänyt, hän tuumi. Hän toivoi, että tuomari lähettäisi hänet
hirsipuuhun. Nyt ei elämällä kuitenkaan olisi enää hänelle mitään
arvoa. Hän halusi kuolla. Mutta hänet tuomittiinkin elinkaudeksi
vankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen.
Se oli äärettömän paljon pahempi kuin kuolema. Billy Byrne tyrmistyi
ajatellessaan, että hänen pitäisi jäädä koko elinajakseen vankilan
kolkkojen muurien sisälle.
Vielä kerran hänet valtasi entinen, silmitön viha lakia ja kaikkea
sen yhteydessä olevaa kohtaan. Hän olisi tahtonut puristaa rautaiset
sormensa punertavakasvoisen tuomarin paksun kaulan ympäri. Siististi
puetut valamiehet nostattivat hänen mielessään murhanhimon. Oikeus!
Billy naurahti ääneen.
Oikeudenpalvelija koputti, vaatien hiljaisuutta. Yksi valamiehistä
kumartui kumppaninsa puoleen ja kuiskasi: »Paatunut rikollinen.
Yhteiskunta on turvallisempi, kun hän on telkien takana.»
Seuraavana päivänä Billy vietiin Jolietiin lähtevään junaan. Hänet ja
vanginvartija kytkettiin käsiraudoilla yhteen. Billy oli ulkonaisesti
rauhallinen; mutta hänen sisässään liehui hillitön viha. Kuinka
toisenlainen olikaan hänen kotiintulonsa kuin hän oli toivonut! Kuinka
toisenlaiset tervetuliaiset!
<tb>
New Yorkin kaupungissa Riversiden huvilatien varrella sijaitsevassa
hyvin kauniissa talossa istui nuori nainen vuoteessaan, nojautuen
mukavasti untuvapatjoihin, nauttien aamukahviaan ja leivoksiaan ja
silmäillen aamulehteä.
Uutisosaston sisäsivulla veti muuan otsake puoleensa hänen uneliaan
katseensa: