»Kotona»
Billy Byrne oikaisi leveitä hartioitaan ja täytti mahtavat keuhkonsa
tutunomaisella kaasulla, jota Chicagossa nimitetään ilmaksi.
Hän seisoi New York Central-rautatien vaunusillalla, ja hänen junansa
porhalsi parhaillaan La Salle-kadun asemalle. Vaikka nuori mies
ei suinkaan ollut onnellinen, uhkui hänen olennostaan kuitenkin
eräänlaista tyytyväisyyttä, sillä hän saapui kotiin.
Harhailtuaan hieman toista vuotta maailmalla ja koettuaan eriskummaisia
seikkailuja Billy Byrne palasi nyt laajalle Länsipuolelle ja Grand
Avenuelle.
Eihän pitkän ja mutkikkaan Grand Avenuen kupeilla eikä sen
keskiväylällä kylläkään ole paljoa sellaista, mikä olisi omiaan
herättämään kiihkeätä ihailua, eikä Billy erikoisesti haaveillutkaan
tämän toisin paikoin syvemmän, toisin paikoin matalamman lokakerroksen
peittämän valtakadun ihanuudesta.
Mutta Billyä riemastutti se ajatus, että hän nyt palasi näyttämään
sikäläisille tutuilleen hänessä tapahtunutta muutosta. Maailmalle
lähtiessään hän oli ollut huonossa huudossa: häntä oli pidetty
paatuneena, rajupäisenä räyhääjänä, joka haki vertaistaan jopa omassa
karkeatapaisessa syntymä- ja kasvatuspiirissään.
Muutoksen oli saanut aikaan tyttö. Hän oli Billyn seurustelutasosta
yhtä kaukana kuin taivaan tähdet; mutta Billy oli rakastanut häntä ja
ottanut hänestä oppia, ja koettaessaan muovata itseään sellaiseksi kuin
hän tiesi tytön yhteiskuntaluokkaan kuuluvien miehien olevan Billy oli
luonut yltään paljon sitä raakaa kömpelyyttä, joka oli aina ollut osana
hänestä, ja tyyten hylännyt räyhäävän esiintymisensä. Billy Byrne ei
enää ollut sakilainen.
Hän oli luopunut tytöstä, koska hän kuvitteli Grand Avenuen ja
Riversiden huvilatien välistä kuilua ylipääsemättömäksi; mutta hän
palvoi silti niitä ihanteita, jotka tyttö oli hänen mielessään
herättänyt. Yhä vieläkin hän tahtoi olla juuri sellainen kuin tyttö
toivoi hänen olevan, vaikka hänestä näyttikin varmalta, etteivät he
enää ikinä tapaisi toisiaan.
Grand Avenuella hän luuli helpoimmin unohtavansa surunsa — tyttöä hän
ei voisi milloinkaan unohtaa. Ja lisäksi hänen äskettäin herännyt
ylpeytensä ajoi häntä takaisin entisille mellastustantereille,
sillä siellä hän voisi, kuten hän itse lausui, näyttää entisille
kumppaneilleen.
Hän tahtoi koko sakin näkevän, ettei Billy Byrne pelännyt olla siivo ja
säädyllinen. Hän tahtoi eräiden naapurien käsittävän, että hän kykeni
tekemään vakavaa työtä ja kunniallisesti ansaitsemaan elatuksensa, ja
hän nautti etukäteen siitä huvista ja tyydytyksestä, jota hän tuntisi
nähdessään joidenkuiden kapakoitsijoiden happamet ja pettyneet ilmeet,
sillä he olivat kukin osaltaan pitäneet. Billyä juovuksissa viitenä
päivänä viikon seitsemästä, mutta nyt ei Billy enää juonut.
Mutta ennen kaikkea hän tahtoi puhdistautua aikoinaan vihaamansa lain
silmissä. Hän halusi poistaa maineestaan väärän murhasyytöksen, joka
toista vuotta sitten oli kiidättänyt hänet suinpäin pois Chicagosta
samana yönä, jolloin Lake Streetin poliisiaseman henkilökuntaan kuuluva
konstaapeli Stanley Laslzy oli vihjaissut hänelle, että Sheehan oli
sotkenut hänet Schneider-ukon murhaan. [Kts. romaania »Väkevä Billy»]
Billy Byrne ei ollut tappanut Schneideriä. Hän ei ollut edes ollut
mainitun vanhan miehen kapakan läheisyydessäkään, kun sen kassa silloin
ryöstettiin. Mutta Sheehan, joka oli pidätetty ja jota rikoksesta
syytettiin, oli jo poikavuosilta Billyn vihamies ja oli oivaltanut,
että hänellä oli tilaisuus suunnata epäluuloja jonkun verran pois
itsestään ja samalla kertaa maksaa vanha velkansa Byrnelle.
Uudistunut Billy Byrne oli valmis pitämään täysikelpoisena kaikkea,
mikä jollakin tavoin tuntui olevan hänen rakastamansa tytön korkean
oleskelupiirin yhteydessä. Lait, järjestyksen ja oikeuden näki Billy
uudessa valossa, senjälkeen kun hän oli likeisesti seurustellut
sivistyneen ja hienostuneen olennon kanssa. Enää hän ei niitä
epäillyt eikä pelännyt. Hän saisi niiden taholta sitä, mitä etsi —
oikeudenmukaista kohtelua.
Billystä tuntui oudolta, että hän halusi mitään lailta tai sen
kätyreiltä. Vuosikausia hän oli yhtämittaa ollut sotakannalla niitä
vastaan. Nyt hän tuli vapaaehtoisesti takaisin antautuakseen niiden
käsiin ehdottoman varmana siitä, että hänet pian vapautettaisiin.
Billy tiesi olevansa viaton ja vilpitön ja oletti toistenkin empimättä
antavan sille arvon.
— Ensiksi, — ajatteli Billy, — pistäydyn hieman vilkaisemassa vanhaa
Grand Avenueta, sitten menen ilmoittautumaan poliisilaitokseen. Jutun
käsittelyyn saattaa kulua pitkä aika, ja siltä varalta käväisen ensin
katsomassa vanhaa joukkuetta.
Niinpä Billy nousi raitiovaunuun ja katseli avoimen ikkunan aluslautaan
nojautuneena, kuinka likainen Chicago vilahteli hänen ohitseen, kunnes
lipunmyyjän huuto »Granavenuu!» ilmoitti, että hänen matkansa oli
päättynyt.
Maggie Shane istui kotitalonsa naarmuista etuseinää vasten hontelosti
nojaavien pitkien portaiden ylimmällä astuimella; Shanen perhe asui
talon toisessa kerroksessa ahdettuna kolmeen pahanhajuiseen huoneeseen.
Oli lauantai, ja Maggie oli vapaana. Hän istui perin alakuloisena,
sillä Maggieta vaivasi miestuttavien puute; ei ollut ilmestynyt ketään
täyttämään sitä kirvelevää tyhjää sijaa, jonka äkillisesti poistunut
»Coke» Sheehan oli jättänyt, kun tämä arvoisa herrasmies oli lähtenyt
etsimään terveellisempää ilmanalaa — jäytäväksi harmiksi sekä Maggielle
että herra Sheehanin saamamiehille.
Maggie tuijotteli äreänä ryysyisten naisten ja lasten täyttämälle
lokaiselle kadulle ja raitiovaunuihin, jotka jyristen kiitivät hänen
ohitseen likaisine matkustajineen. Silloin tällöin hän hankki vaihtelua
yksitoikkoiseen istumiseen venyttämällä purukumiansa ihmeellisen
pitkiksi suikaleiksi, pitäen niiden toista päätä peukalonsa ja
etusormensa, toista hampaittensa välissä.
Äkkiä Maggie huomasi jokseenkin hauskan näköisen miehen, joka veltosti
lähestyi häntä hänen puolellaan katukäytävällä. Mies oli vielä siksi
etäällä, ettei hänen kasvonpiirteitään voinut erottaa, mutta hänen
kokonsa, ryhtinsä ja yleisvaikutelmansa miellyttivät yksinäistä
Maggieta. Hän toivoi, että kävelijä olisi hänen tuttujaan tai että
häneen voisi helposti tutustua, sillä Maggie kuihtui ikävästä.
Hän tasoitti hiusnutturaansa ja oikaisi toisen silmän ylitse riippuvaa
kuontaloa. Sitten hän järjesti hamettaan ja jäi odottamaan. Miehen
lähestyessä Maggie näki, että hän oli hauskemman näköinen kuin hän oli
rohjennut edes toivoa ja että hänen ulkomuodossaan oli jotakin tuttua.
Mutta vasta tultuaan talon kohdalle vilkaisi mies ylöspäin, ja Maggie
tunsi hänet.
Silloin Maggie Shanelta meni suu auki, ja hän tarttui kaidepuuhun.
Hetkisen kuluttua oli mies sivuuttanut hänet ja jatkoi matkaansa
katukäytävää myöten.
Maggie Shane tähyili hänen jälkeensä minuutin ajan; sitten hän juoksi
vikkelästi portaita alas vähän matkan päässä olevaan maustekauppaan,
jossa hän pyysi saada käyttää puhelinta.
»Yhdistäkää minut Länsipuolen kaksi nolla kuusi kymmentä kolme», hän
käski puhelinneitoa ja jatkoi vähäistä myöhemmin: »Onko Lake Streetin
poliisiasemalla?»
— Niin, nähkääs, Billy Byrne on tullut takaisin. Näin hänet juuri äsken.
— Kyllä, eikä sillä ole väliä, kuka minä olen; mutta jos tahdotte
napata hänet, niin hän on parhaillaan Grand Avenuun länsipäässä. Ihan
tällä minuutilla näin hänet Lincolnin lähistöllä. Ja hän paiskasi
kuulotorven takaisin koukkuunsa.
Billy Byrne arveli pistäytyä äitinsä luona — ei silti, että hän olisi
odottanut olevansa tervetullut, vaikka äiti sattuisikin olemaan selvä,
tai että hän olisi kaivannut äitiään. Mutta, vuoden kuluessa oli Billyn
koko ajatustapa muuttunut, ja nyt hänellä oli sellainen tunne, että
hänen oli tehtävä tämä käynti. Kenties hän voisi jollakin tavoin auttaa
äitiään.
Mutta ehdittyään pimeälle kujalle, jonka varrella hän oli viettänyt
lapsuutensa, hän sai tietää, että hänen äitinsä oli kuollut ja että
toinen perhe asui siinä ränsistyneessä hökkelissä, joka oli ollut hänen
kotinsa.
Jos Billy Byrne suri äitinsä kuolemaa, ei hän sitä näyttänyt. Hänen
ei tarvinnut olla äidilleen kiitollinen mistään muusta kuin potkuista
ja tyrkkäyksistä sekä siitä ympäristöstä ja vaikutuksesta, joka oli
ohjannut hänet rikollisen elämän uomaan silloin, kun useimmat pojat
tulevat alkeiskouluun.
Oikeastaan miehen mieli oli keveämpi, kun hänen ei ollut tarvinnut
nähdä äitiään, ja hän kääntyi palaamaan Grand Avenueta pitkin
reippaammin kuin oli tullut, Ei ainoakaan hänen kohtaamansa entinen
tuttu ollut näyttänyt erikoisesti ilostuvan tapaamisesta. Hän tunsi
olevansa hiukan pettynyt. Billy päätti mennä suoraa päätä Lake Streetin
poliisiasemalle tiedustamaan, millä kannalla Schneiderin murhajuttu
oli. Ehkä oli oikea murhaaja saatu ilmi, ja siinä tapauksessa
annettaisiin Billyn olla rauhassa. Mutta jollei niin olisi, voisi hän
antaa pidättää itsensä ja pyytää tutkintoa voidakseen puhdistautua.
Hänen lähestyessään Wood Streetiä pujahti kaksi miestä, jotka olivat
olleet häntä vaanimassa, läheisen kapakan ovesta sisään: hänen mentyään
ohitse he astuivat jälleen kadulle hänen taakseen ja tarttuivat häneen
kahden puolen.
Billy pyörähti äkäisenä ympäri.
»Lähtekää vain kiltisti, Byrne», kehoitti toinen miehistä, »älkääkä
panko meteliä toimeen.»
»Kas», virkkoi Billy, »teikäläisiähän siinä onkin. No niin, olin juuri
menossa kamarille ilmoittautumaan.»
Molemmat miehet naurahtivat epäilevästi. »Sitten me säästämme teiltä
sen vaivan», sanoi toinen heistä. »Me viemme teidät sinne. Saattaisitte
vielä eksyä, jos koettaisitte mennä yksin.»
Billy asteli äänettömänä kadunnurkkaukseen, jossa rattaat odottivat.
Hän älysi, että näille etsiville ei kannattanut selitellä mitään;
mutta hän sai huomata, että komisario oli yhtä taipuvainen epäilemään
hänen aikeitaan. Myöskin hän vain nauroi, kun Billy vakuutti olleensa
matkalla poliisiasemalle juuri silloin kun hänet pidätettiin.