Kotoisia kohtauksia.
Vaikka edellä on jo kerrottu yhtä ja toista Oukkarilaisten
koti-elämästä, sietää se kuitenkin vielä tarkastelemista.
Oukkarissa ei juuri usein käynyt vieraita, semminkään ensimältä, mutta
kuitenkin sattui joskus niin, että joku kauvas sydänmaan saloille
sortunut hevosenhakija tuli yötä pitämään Oukkariin, saadaksensa jotakin
suojaa päänsä päälle, tahi että joku metsästäjä tuli sinne väsyneitä
raajojansa lepuuttamaan.
Tulipa vieraat mistä syystä vielä tulivatkin, aina he tapasivat talossa
vierasvaraisen ja ystävällisen isännän ja emännän. Mitä parasta talossa
oli, sitä tarjottiin vieraalle. Kaikesti eivät vieraan varat olleet
suuret, mutta tarjottiin sitä mitä oli, sillä: "Sitä lintu linnulle,
mitä linnulla itsellään." Sattuipa joskus niinkin, ettei ollut muuta
tarjottavaa kuin petäjäleipää, suolaa ja maitosinukkaa, mutta sitä ei
hävetty, tarjottiin vaan ja hyvästä sydämestä tarjottiinkin. Pää-asia
oli vaan se, ettei yksikään vieras saanut jäädä ruokkimatta. -- Vuode
laitettiin ahtaasen mökkiin semmoinen vieraalle, että siinä voi raajansa
suoraksi oikaista, vaikka useinkin osa talonväestä sai nurkassa istua
kykkien yönsä viettää.
Muutamana kertana kopeusi niin-ikään eräs hevosenhakija Oukkariin
yötänsä viettämään. Tarpeesen olikin saada jotakin suojaa yllensä, sillä
sade-ilma oli tulossa.
Vieras otettiin ilolla vastaan, kuten tavallista oli.
On jäänyt mainitsematta, että Oukkarin tupaa käytettiin kolmenlaiseen
tarpeesen, sillä siinä asuttiin, kylvettiin ja puitiin elot. Juuri
samana iltana kuin vieras taloon saapui, oli Oukkarin väki kylpeä
peidellyt.
Kuten ennenkin, tehtiin vieraalle kantojen väliin lattialle vuode.
Vieras ei ollut tottunut tämmöisiin oloihin. Kun niin pienessä mökissä
oli paljon ihmisiä ja kun vielä päälliseksi siinä oli illalla kylvetty,
tuntui hänestä niin hirveän tukalalta, ettei hän voinut unta saada.
Vesimärkänä oli hän palavasta ja henkeä ahdisti. Kun kerran tämmöinen
tukaluus ja unettomuus vaivasi, ilmestyi siihen pian muutakin lisäksi,
rupesi, näette, lattialta kömpimään syöpäläisiä vaatteisin, jossa ne
kuhnivat ja kähnivät, tehden olon aivan sietämättömäksi ja tukalaakin
tukalammaksi. Talon väki nukkui vaan niin makeasti ja raskaasti, kuin he
olisivat maanneet parhaassa huoneessa höyhenpatjoilla; kuorsaamisen
hyrinä kuului vaan joka paikasta ympäri mökkiä.
Mökissä oleminen kävi vieraalle vihdoin sietämättömäksi. Hän hiipi
hiljaa ulos, saadaksensa hengittää edes raitista ilmaa. Ilma oli
muuttunut melkein rajumyrskyksi. Vettä satoi taivaan täydeltä ja tuuli
vinkui puiden latvoissa, sujuttain tavasta vahvatkin puut lähes luokan
muotoon, josta asemasta ne taasen vonkuen ponnahtivat entisiin
asemiinsa, sujuakseen yhä uudestaan.
Kauvan ei vieras joutanut miettimään, sillä hänen täytyi hakea jotakin
suojaa tulvanaan tulevaa sadetta vastaan, sillä mökkiin ei hän tahtonut
takaisin mennä. Kiireesti ohjasi hän askeleensa vajaa kohden ja sinne
päästyänsä kapusi hän ylisille ja kuoppausi siellä oleviin heiniin
maata.
Unta ei tullut sielläkään, sillä myrsky ulvoi ja pauhasi vonkuen
heikosti rakennetun vajan patsaissa, nurkissa ja onkaloissa, heilutellen
ja rusautellen sitä sieltä ja täältä. Joka hetki pelkäsi vieras vajan
kaatuvan ja tämän tähden ei hän voinut silmää ummistaa.
Näin tavoin oli yö kulunut lähelle aamua. Silloin tuli yhä rajumpia
myrskyn puuskia ja vaja vapisi, rutisi ja heilui entistä kovemmin. --
Yht'äkkiä kaatui se ylönkuppuraisiaan, patsaineen, parvineen, kattoineen
päivineen. Vieras säikähti pahanpäiväiseksi, sillä katon kourut ja
patsaat tulivat kolisten hänen niskaansa. Onneksi ei hänelle tullut
mitään vahinkoa, syvälle kun oli kuoppaantunut heiniin ja niin pääsi hän
pelkällä säikähdyksellä.
Ei ollut vieraalla muuta neuvoa kuin palata mökkiin, mutta siellä
nukkuivat kaikki mökin asukkaat niin rauhallista ja lepeellistä unta,
ettei missään muuallakaan sen paremmin nukuta.
"Onkos hullumpata...! Eipä se koskaan ennen ole kaatunut," sanoi Juho
aamulla ja rupesi levollisesti samaan tapaan rakentamaan vajaansa.
-- -- --
Ei ollut Oukkarin lapsilla isoja hupeja eikä isoja huvittelupaikkoja.
Kesäisinä aikoina olivat kyllä ahot, vaarat ja salot avaroita paikkoja,
joissa lapset saivat vapaasti temmeltää. Viattomia leikkejä ja ruumiin
liikkeitä ei isä kieltänyt, mutta tarkan vaarin otti hän kaikista
lastensa toimista, teoista ja puheista ja liikoja ei hän suinkaan
kärsinyt lastensa tekevän.
Niin, kyllähän kesällä oli lapsilla parempi, mutta toista oli talvella.
Ketineet olivat huonot ja kylmät olivat talviset ilmat. Mökki taasen
kantoisine lattioineen oli niin ahdas, ettei siinä olisi sopinut
tikahtamaan, jos mielikin olisi tehnyt.
Usein käypi niin, että hätä neuvon keksii, ja niinpä tässäkin. Navetta
oli välkeämpi kuin tupa, eikä sen lattialla ollut kantojakaan. Keskelle
lattiaa oli Juho laittanut pöngän, kannattamaan kattoa, joka alkoi
painua sisään. Tämän hienokaisen tuen oli Juho kuorinut, jonka vuoksi se
oli jotenkin sileä.
Navettaa ja katon pönkää käyttivät nyt lapset hyväksensä, kun he
tahtoivat leikkiä. Hiljaa toisillensa kuiskien ilmoittivat he, milloin
sitä lähdettiin. Hiipien pujahtivat he yksi toisensa perästä ulos
mökistä ja navettaan piti heidän matkansa. Useallakaan heillä ei ollut
kengän aanaakaan jalvoissa ja muutoinkin vilkkui paljas iho, mutta vähät
siitä. Paljain jalvoin vaan tarvottiin paksussa lumessa ja kovassa
pakkasessa navettaa kohden.
Vanhimmat lapset ottivat joskus nuorimmankin, hädin tuskin kävelemään
ruvenneen lapsen mukaansa, ottamaan osaa yhteiseen iloon. Enimmiten
koetettiin kumminkin lähteä pienokaiselta salaa, sillä eihän aina olisi
viitsitty ottaa häntä mukaan. Harvoin tämä viaton pettäminen kuitenkaan
onnistui, sillä pienimmistäkin toisien lasten liikkeistä ja kuiskeista
huomasi pienokainen, mitä heillä oli tekeillä. Yrittivätkö toiset
silloin pujahtelemaan mökistä ulos, päästi pienokainen semmoisen
parakan, että hänet täytyi välttämättömästi ottaa mukaan. -- Eihän lapsi
tahtonut olla poissa niistä iloisista ja hauskoista hetkistä, joita
navetassa vietettiin.
Sattui niin, että eräänä talvena tuli muudan mies Oukkariin muutamaksi
ajaksi majaa pitämään. Hän tarvitsi jotakin rakennusta varten melkeän
joukon tavallista isompia puita. Hän oli kruunun metsistä ostanut niitä
ja oli nyt hakkaamassa ja kokoamassa erään kumppanin kanssa ostetuita
puitansa.
Tämän huomioon otti heti lasten umpimieliset salaviittaukset ja
ulospujahtelemiset. Hän otti selvän lasten vehkeistä ja huomasi, että he
kulkivat navetassa leikkimistä varten.
Eräänä päivänä pyrkivät vanhimmat lapset taasenkin nuorimmalta salaa
menemään navettaan. Mutta tämä älyten, mihin sitä taaskin mennään, nosti
nytkin semmoisen porun, että kylläkaiketi riitti. Jo olivat vanhimmat
menneet, mutta vähäväkisin heistä, kuten tavallista, jäi jälkeen. Ei
ollut hänelläkään minkäänlaisia jalkineita, eikä paljon muutakaan
vaatetta. Tämä palasi takaisin ja väänsi syliinsä parkuvan sisarensa, ja
alkoi retostaa häntä ulos. Pienimmällä ei ollut minkään muunlaista
vaatetta yllä kuin rikkein paita satkale.
Taavetti -- se oli vieraan nimi -- seurasi heidän menoansa. Pihalla oli
paljon lunta, sillä oli ollut iso pyry. Vanhimmat lapset juoksivat
paljain jalvoin navettaan, niin että lumi pölisi, eivätkä piitanneet
koko lumesta yhtään mitään. Vähän vaikeammaksi tuli vähäväkisemmän,
toista kantaa retostavan kulkeminen. Hänellä olisi ollut tietämistä
itsessäänkin ja kuitenkin täytyi hänen toista kantaa. -- Pihalle
tultuaan kaatuivat sekä kantaja että kannettava ylönkuppuraisiaan
lumikinokseen. Kun kinos oli kylmällä pyryllä viime yönä muodostunut,
oli se niin pehmeä, että he molemmin muksahtivat sinne umpipäähän, niin,
ettei heitä ensimältä näkynyt ensinkään; pian kuitenkin rupesi
kinoksesta näkymään soristelevia pikku käsiä ja jalkoja. Ei valitettu,
ei itketty, eikä huudettu apua; ylös vaan pyrittiin ja yritettiin
uudestaan. -- Ja navettaan sitä mentiin -- nurkumatta mentiin.
Vieras halusi omin silmin nähdä, minkälainen leikki- ja ilopaikka
lapsilla oli navetassa, jonne he kaikkien vastuksien lävitse niin
innokkaasti ja hartaasti pyrkivät.
Hän meni navetan ovelle.
"Voi, voi...! Taavetti tuli," sanoi joku lapsista ja he lakkasivat
leikkimästä.
"Älkää olko millännekään...; leikkikää vaan ... -- olenhan minä teidän
ystävänne ... ja minä sitten annan taasen kyytiäkin..." kehoitti vieras.
Ujous katosi lapsista vähitellen, sillä he olivat perehtyneet vieraasen
ja kutsuivat häntä nimeltänsä vaan Taavetiksi.
Hiljolleen läheni kaksi heistä keskellä lattiaa olevaa patsasta ja
asettuivat niin, että he tulivat vastakkaa toisiansa, patsas välissä.
Sitten ottivat he patsaasta kiinni ja alkoivat hiljolleen pyöriä patsaan
ympäri. Pyöriessään lauloivat he omituisella nuotilla seuraavaa omaa
kyhäämäänsä laulua:
"Remputa, rämpytä, ramputa rallaa,
Näin sitä meilläkin ympäri pannaan.
Patsahan ympäri tanssimme kaikin,
Toisetpa kohta jo vuoronsa saikin.
Hauskapa meidän on leikissä olla,
Kenpä nyt tahtoisi tanssihin tulla?"
Ensinnä kävi pyöriminen hitaasti, ikäänkuin ujostellen, mutta vähitellen
se yltyi, samassa kuin laulun tahtikin tiheni; viimeiseltä vauhti oli
niin kiihkeä, etteivät voimat olisi sen enempää myöntäneet.
Toisien tätä tehdessä katsoivat muut lapset hymyillen toisien menoa ja
huojuttelivat ruumistaan tahdin mukaan --; täydellinen tyytyväisyys
loisti heidäukasvoistaan. Tuo vähäväkinen parikin, mikä oli alastonna
juuri lumikinoksesta noussut ja viimeiseksi paikalle saapunut, oli
unhottanut kaikki vastukset ja kommellukset, mitkä heitä tänne tullessa
olivat kohdanneet, ja ilo loisti heidän silmistään. Paljaaseen ihoon
takertunut vitilumi sulasi parhaaltaan ruumiin lämmön vuoksi, ja
lokoillen putoili se punottavasta ihosta, mutta mitäpä siitä -- mitä se
oli sen hauskuuden suhteen, jota täällä saatiin nauttia.
Kun kukin oli laulun tahdin mukaan saanut pyöriä patsaan ympäri,
lähtivät he tyytyväisinä pois.
Juho oli kyllä ottanut huomioonsa lasten navettaleikit; hän oli
salakättä tarkastellut niitä, mutta kun huomasi ne olevan viatonta
laatua, ei hän hennonnut kieltää heitä.
Tuo toisen kantaja sairastui nyt kovasti. Kova kuume nousi hänen
ruumiisensa. Koko ruumis vapisi kuin sarpa virrassa ja heleä tuskan-puna
nousi hänen kasvoihinsa. Hän ei taipunut panemaan makuulle, vaikka
vanhemmat, vieras ja toiset lapsetkin siihen kehoittivat.
Parina päivänä sairastumisensa jälkeen piti hän erin-omaisen tarkan
huolen siitä, milloin toiset lapset menevät navettaan leikkimään. Sinne
sitä piti hänenkin päästä, vaikkeivät voimat olisi riittäneetkään.
Vavisten seisoi hän ja katseli toisien pyörimistä hymyillen, voimatta
kuitenkaan itse osaa ottaa tuohon hauskaan iloon. Toisena päivänä piti
toisien lasten kantaa hänet pois, koska hän ei omin voimin pysynyt enään
pystyssä. Silloin täytyi pikku Tiinan panna makuulle.
"Kuule, Antti, kuule!" sanoi pikku Tiina huomena itseään vähän isommalle
veljelleen.
Kutsuttu meni ja kallisti korvansa likelle sairasta.
"Sanokaa minulle, milloin menette leikkimään tuonne navettaan ... minun
olisi vähän parempi," kuiskutti pikku Tiina.
Puhuteltu oikasi itsensä ja meni kuiskuttamaan jotakin toisien lasten
korvaan.
Syvin hiljaisuus ja alakuloisuus saavutti sisarukset.
Kappaleen ajan kuluttua meni vanhin sisaruksista pikku Tiinan luo,
kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Nyt me menemme."
"Menkää te vaan, minä en jaksa ... mutta kun kuulen, niin minun on
parempi," sanoi pikku Tiina ja painoi raukeat silmänsä kiinni.
Näin tapahtui useana päivänä.
"Kuulkaa!... Menettekö te taas sinne ... tuonne navettaan...? Onko se
meidän kukko jo tullut kotia? -- -- Se on niin komea, komeampi kuin
pappilan," sanoi pikku Tiina eräänä päivänä toisille lapsille.
Lapset olivat viime kesänä käyneet vanhempiensa kanssa kirkolla; silloin
olivat he käyneet pappilassakin. Ihmetellen olivat lapset katselleet
kanakarjaa ja sitäkin enemmän karjan ylpeää isäntää, kukkoa, mikä
korkeasti kirkuen näytti heidän mielestänsä hirmuisen mahtipontiselta ja
käskevältä. Olipa kanakarja lasten mielestä jotenkin yhtäläinen
kyläläisien itsiensäkin kanssa, koskapa he olivat puolikesuja ja
kuitenkin siksi arkoja, etteivät kiinni antaneet, mutta kukko oli vaan
komea ja käskevä.
Kun he tältä kyläretkeltä kotiin tulivat, tuli huuhkaja aivan Oukkarin
mökin viereen ja alkoi siinä huuhkata jyryyttää. Ensimältä säikähtivät
lapset tuota rumaa ääntä niinkuin jotakin hirmua. Mutta kun Juho heille
näytti linnun ja selitti, että se on heidän kukko, rupesivat lapset
todellakin pitämään huuhkajaa omana omaisuutenaan ja kukkonaan. Sen
äänteleminenkin tuli heille niin kodikkaaksi ja oli heidän mielestään
paljon kauniimpaa kuin pappilan kukon.
Syksyin, keväimin tuli huuhkaja säännöllisesti Oukkarin mökin luo ja
ilmoitti säännöttömällä rumalla äänellänsä läsnäolonsa. Silloin aina
lapset menivät ihastuksella kukkoansa katsomaan ja kuuntelemaan; eipä
kummakaan, sillä olihan se heidän mielestään paljon parempi pappilan
pöyhkeilevää ja ylpeätä kukkoa.
Tätä kaipasi nyt pikku Tiina, sillä eihän huuhkajaa ollut taaskaan
kuulunut pitkiin aikoihin, talvi kun oli -- ja Tiinan oli niin paha
olla, kun poltti kovasti ja tuntui kovin tukalalta. Olisihan ollut
parempi, kun olisi kyennyt menemään navettaan, toisien kanssa laulun
mukaan pyörimään patsaan ympärillä, mutta sitäpä ei kyennytkään
tekemään, eikä kukkoakaan kuulunut -- -- -- oli vaan niin tukala, paha
ja ikävä.
"Nyt on talvi, ei meidän kukko ole vielä tullut," sanoi Kaisa niminen
sisar sairaalle siskolleen, hellästi puristaen häntä kaulasta.
"No, menkää te sitten navettaan leikkimään ... minunkin on sittemmin
parempi ... tottahan meidänkin kukko tulee, kun aika joutuu ja silloin
on parempi -- -- Tiinaa väsyttää," sanoi sairas ja hän vaipui
hermottomana vuoteelleen.
"Nyt me menemme taasenkin navettaan," sanoi Kaisa sisar eräänä päivänä
osan-ottavalle, sairastavalle siskolleen.
"Niinkö -- navettaanko patsaan ympärille?...
"Meidän kukkoko -- --? onhan se komea, komeampi kuin pappilan -- sitä
oli niin hyvä katsoa...; hyväpä oli siellä patsaan ympärilläkin olla,
mutta enhän voi," sanoi sairas katkonaisesti. Samassa valahti hän
maaperävuoteellensa ja elämän kovuus oli uhrinsa ottanut.
Siihen jäi toisien lastenkin meno navettaan ja tänään ei ollut ketään
patsaan ympärillä pyörimässä.
Pikku Tiina se vietiin navettaan, mutta kalpeampana ja tyyneempänä
entistään. Eipä hän pyrkinyt enään patsaan ympärille pyörimään, eikä
mahtavaa kukkoaan kuulemaan; tyyneenä ja rauhaisena makasi hän vaan isän
veistämällä laudalla navetassa.
Seuraavina päivinä kävivät toiset lapset kuten ennenkin navetassa, mutta
nyt eivät hekään pyörineet patsaan ympäri, vaan syleilivät rakasta
siskoaan ja leikkikumppaniaan, mikä oli heidät jättänyt. -- -- --
Niinhän se oli. Pikku Tiina haalattiin kirkolle ja olipa vähältä, ettei
hän ollut nyt yhtä suuri kuin muutkin onnellisemmat. Hautausmaan
syrjäiseen kolkkaan oli hiekkakankaasen kaivettu kolo hänellekin, samaan
tarhaan kuin kaikille muillekin, ja siihen kytkähti pikku Tiina lepoonsa
yhtä hyvästi kuin mikäkin muu yhteiskunnan paras pohatta. -- Siinä
suhteessa oli pikku Tiinallakin täydelliset yhteiskunnalliset oikeudet.
Totta kyllä on, ettei saattojoukossa ollut mitään loistavaa seuraa,
mutta oli siinä kuitenkin isä, äiti ja sisarjoukko, ja he ehkä tiesivät
ja tunsivat köyhän kohtalosta enemmän kuin koko maailma yhteensä.
Niin. Vähitellen haihtui Oukkarilaisista tuokin surun tunne, sillä
olihan se vaan sallimuksen tahto. Olisihan annettu vaatetta ja ruokaa
Tiinallekin kyllitellen, jos olisi voitu. Olisihan kaikki elämän tarpeet
ja mukavuudet laitettu koko perheellekin, kun vaan olisi voitu. Oli
yritetty kaikki mitä oli voitu, mutta sittenkin oli kaikenlaisia
vajavuuksia ja puutoksia. Katkeralta tosin tuntui Oukkarin vanhuksista
ajatus, että eiköhän se olisi voinut toisinkin olla, mutta eiväthän
parhaalla tahdollakaan voimat riittäneet ja minkäpä sille sitten tekee.
-- -- --
Yhä enemmän kiintyivät jäljelle jääneet Oukkarin lapset tuohon heille
vasta tulleesen ja osaa-ottavaan tukki-Taavettiin. Eipä kummakaan, sillä
eihän usein oltu Oukkarissa vieraita nähty, sitä vähemmin semmoisia,
joilla olisi hevonenkin. Jos hän milloin ajoi mökille, ei hän sinne
salaa päässyt, sillä lapset siitä kyllä huolen pitivät, ettei niin
saanut käydä.
Tämä Taavetti oli lapsille koko lohdutus tämän surun aikana, sillä
olihan hän niin ystävällinen.
"Mitenkähän on, saako pikku Tiina pyöriä patsaan ympäri, vaikka hän on
kuollutkin?" kysyivät lapset eräänä kertana Taavetilta.
"Saa se; paljon paremman patsaan ympärillä pyörii Tiina nyt kuin teistä
yksikään," sanoi Taavetti ja kyyneleet valuivat hänenkin silmistänsä.
Sittenkuin Taavetti taaskin lähti hevosellaan metsään ajamaan, oli koko
Oukkarin lapsiliuta hänen kannaksillaan.
"Kyllä se niin on, että teidän täytyy nyt kotiin palata, sillä olettehan
alastomia kuin nykityt linnut," sanoi Taavetti kappaleen matkan päässä
lapsille, jotka kaikin mokomin kokivat pysytellä kannaksilla.
"Ei ... antakaa meidän vielä olla... Ei meillä ole vilu ... kyllä me
vielä..." kokivat lapset sanoa, vaikka huulet olivat siniset ja vaikka
kylmän tähden hampaat värisemisestä niin kalisivat, ettei puheesta
tahtonut tulla mitään. Vihdoin lähtivät he juosta vilistämään takaisin,
että lumi suihtusi, ja niin oli saatu taaskin haluttua kyytiä.
Eräänä tämmöisenä kertana oli Kaisa niminen tyttö taasenkin Taavetin
kannaksilla. Hän koetti pelkästä säälistä häätää puoli-alastonta lasta
palaamaan takaisin, mutta tyttö ei vaan taipunut.
"En minä ennenkuin vaarakupeen kivellä..." sanoi hän vaan ja olla
jauvotti kannaksilla.
Vaarakupeen kiven kohdalla pudottikin tyttö itsensä kannaksilta,
niinkuin luvannutkin oli, mutta kaatui kinokseen.
Tytön yllä ei ollut muuta kuin kulunut läningin tapaan kursittu vaate;
joku hakaspari piti sitä takaapäin kiinni.
Tytön kaatuissa lumipurkuun, aukesivat nuot hakasparit ja läninkiresu
soljahti pois päältä vyötäreitä myöten. Silloin huomasi Taavetti, ettei
tyttöraiskalla ollut edes paidan ransaakaan. -- Aivan paljain ihoin
muljahti hän hankeen.
Vieras säikähti tuosta kolttosesta niin, että hän seisotti hevosen ja
riensi apuun.
"Ei, ei... Kyllä minä tästä..." sanoi tyttö ja samassa hyppäsi hän ylös,
vetäsi läninkiresun ylleen ja lähti juosta vilistämään mökkiä kohden,
niin että lumi pölisi.
Vieras hämmästyi tuosta tepposesta niin, ettei hän voinut toviin aikaan
paikalta liikkua. Hän katsoa tuijotti tytön jälkeen niin kauvan kuin hän
pääsi mökin ovesta sisälle.
Kun vieras palasi metsästä, juoksi tyttö häntä vastaan pihalle.
"Pääsinpä minä sieltä itsekin," sanoi hän, nauraa virnistellen ja oli
niin iloinen kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Tämmöisiä yhä uusia näkö-aloja aukesi ehtimiseen vieraan eteen
Oukkarissa, ja hän suuresti kummaili sitä mielessään, etteivät kaikki
Oukkarin lapset olleet kuolleet elämän puutoksiin. -- -- --
Juho piti aina vaan sangen tarkkaa huolta lastensa kasvatuksesta:
etenkin heidän rehellisyyttänsä piti hän tarkasti silmällä.
Äidin kanssa kävivät lapset joskus kylällä, niinkuin kirkossa ja
lukusioilla, sillä Juho, ainoana työmiehenä, ei joutanut niin
vähäväkisen ja hidaskulkuisen joukon johtajaksi.
Näiltä retkiltänsä toivat lapset kotiin tullessansa minkä mitäkin kalua
ja esinettä. Häävejä ne eivät tosin olleet, mutta onhan lapsi aina
halukas omistamaan ja haltuunsa saamaan semmoista, jota ei hänellä
itsellään ole, vaikkeivät ne muiden mielestä olisikaan mistään arvosta.
Nämät eivät olleetkaan sen parempia kuin muilta hyljätyitä ja pois
nakatuita mitättömiä ja arvottomia kappaleita, niinkuin rikkeimiä
pulloja, posliinin- ja kivikupinpalasia ja muuta semmoista. Kuitenkin
olivat nämät Oukkarin lapsista suuresta arvosta heidän tavarastossaan,
sillä eihän heillä itsellään mitään semmoista ylellisyystavaraa ollut.
Näitä mielikalujaan kokoilivat he rikkaläjistä, nurkkien takaa ja mistä
milloinkin sattuivat niitä löytämään, eikä äiti ollut millänsäkään koko
tuosta lasten tavaran kokoamisesta.
Kaukaan aikaan ei Juho näistä uusista tavaranlisistä tiennyt yhtään
mitään, sillä lapset pitivät niitä piilossa jossakin metsänkolossa
Lemmesvaaran rinteellä. Tämä oli heidän talospaikkansa ja se oli oikea
juhla, kun he kesäisinä aikoina kokoontuivat joskus hetkeksi näitä
aarteitansa ihailemaan. -- Vaikkei näistä tämmöisistä isä ollut koskaan
mitään puhunut, oli lapsilla kuitenkin vaistomainen aavistus, ettei hän
niitä suvaitsisi; tämän tähden pitivät he aarrettansa isältä salassa.
Muutamana kesänä kävi Riettu erään poikansa kanssa lähimmässä
kaupungissa. Hänellä oli sinne jotakin asiaa ja pojan otti hän mukaansa
huvikseen, eikä sitä varten, että hänestä mitään apua olisi ollut. Poika
olikin vaan kymmenvuotias ja siis tasaväkinen vanhanpuoleisen äitinsä
kanssa jalan kävelemään tuota kymmenen peninkulman pituista matkaa.
Kiireesti ei matka kulunut, mutta perille sitä vihdoin kumminkin
tultiin.
Voi kuinka paljon katselemista oli äidillä ja pojalla kaupungissa.
Tuntui siltä kuin eivät he olisi valveellaankaan, vaan näkisivät unta
jostakin satumaailmasta. Kuinka toisenlaisia olivat nuot monikertaiset,
isoilla akkunoilla varustetut ja komeiksi maalatut pytingit, kuin heidän
mökkinsä tuolla Lemmesvaaran korvessa. Ja entä ihmiset sitten? He
näyttivät noiden yksinkertaisten sydänmaan asukasten mielestä niin
kummallisilta, hienoilta, heikoilta ja pyntätyiltä, että Riettu
poikineen pelkäsi heidät raukeevan yhteen tyhjään kuin saippuarakot,
jotka hetken loistavat kauneilla väreillänsä, mutta pian sitten
sammuvat.
Niin. Eipä Riettu poikineen juuri hyvää ajatellut viimein koko tuosta
ihmeellisestä kaupungista. Kaikkialla luulivat he näkevänsä
teeskentelyä, tekokopeutta, luuloittelevaisuutta ja käskeväistä
komentavaisuutta, jotka kaikki kuitenkaan eivät heidän mielestään olleet
mitään muuta kuin tyhmien, tai oikeimmittain kokemattomien varalta
keksityitä juonia.
Kauniit rakennukset ja niissä asuvat hienohenkiset ja -tuntoiset
asukkaat rupesivat inhottamaan Riettua ja poikaa. Katukivet ja maa
tuntuivat polttelevan heidän jalkojansa ja koko heidän vähäpätöisyytensä
tuntui kutistuvan kokoon, ja tulevan niin pieneksi ja mitättömäksi.
Pois, pois vaan teki heidän mielensä näiltä turhuuden markkinoilta,
missä eivät he luulleet tunnolla olevan mitään siaa. Tuonne kovaan
kotiin paloi heidän mielensä, sillä siellähän sai olla vapaana, muiden
pilkkaamatta, käskemättä, komentamatta ja huonouttaan häpeämättä, niin,
ja vetää vapaata, raitista Jumalan ilmaa keuhkoihinsa, ja olla laillansa
maailman valloittajana.
Semmoista sekavaa tunnettahan sitä oli heillä kaupungin menosta, ja
eivät he itsekään tienneet, oliko se oikein vai väärin, mutta
semmoiselta se heistä tuntui.
Kun näin asiat olivat, koki Riettu kiireen mukaan toimittaa niin, että
he pääsisivät lähtemään tuonne metsämökkiin, joka oli heidän ominainen
ja omavaltainen maailmansa.
Kun tämmöiset mielipiteet kerran pääsivät vallalle noissa ensikertaa
kaupungissa kävijöissä, eipä kauvan viipynyt, ennenkuin Riettu poikineen
oli taasenkin tallustelemassa kotiansa kohden.
Kaupungissa ollessaan oli pojalla hyvä tilaisuus kartuttaa tuota heidän
-- lasten -- omatakeista tavarastoaan. Hänen mielestään oli niin paljon
tarpeettomana pois viskattu semmoista tavaraa, joka heille muka olisi
isosta arvosta. Niitä hän kokoili suurella mielihalulla sieltä täältä ja
pani omaan kassaansa. Paljon arvokkaampi oli tämä kokoelma kuin se, mikä
siellä kotona oli. Paitsi kauniita, oikein kullatuita posliinin palasia,
oli siinä melkein eheitä kahvikuppeja ja vateja, aivan terveitä
hajuvesi-pulloja, kauniine nimileimoineen ja palkintomerkkeineen;
samaten tyhjiä kengänmuste- ja ruo'astensailytysrasioita, mitkä
tyhjennettyinä olivat pois viskattu. Näitä hyvyyksiä oli viimeiseltä
karttunut pojalle niin paljon, että hänen oli mahdoton voida niitä
kaikkia kotiin viedä. Tämän tähden täytyi pojan tehdä kalujensa kanssa
valikoiminen, mitä hän veisi ja mitä jättäisi, mutta vaikea tehtävä se
oli. Senkin seitsemään kertaan hän niitä katseli, käänteli ja väänteli,
punnitsi sormissaan ja mietti, mutta tolkkua ei tahtonut tulla, sillä
olisihan kaikki olleet vietäviä, mutta voimat kun eivät riittäneet.
Viimein täytyi hänen jonkunmoinen vaali tehdä ja näitä valituitakin
karttui niin paljon, että niissä oli kyllä hänelle kantamista.
Näistä pojan puuhista ei Riettu tiennyt mitään. Vasta kotimatkalla kysyi
hän pojalta, mitä tämän pussissa oli, kun se niin kalahteli. Poika
selitti kokoilleensa kaupungissa ollessaan ulosviskatuita kapineita ja
vievänsä ne toisille lapsille tuliaisiksi. Siihen selitykseen Riettu
tyytyikin ja sitten ei niistä puhuttu koko kotimatkalla mitään.
Iso ilo nousi Oukkarissa, kun Riettu ja poika tulivat kotiin. Juho ja
lapset kokoontuivat tulleitten ympärille ja tulvanaan sateli kysymyksiä
ja vastauksia kahden puolen. Ilo ja tyytyväisyys loisti jokaisen
kasvoista. Eipä kummakaan, sillä olihan kaksi heidän perheensä jäsenistä
käynyt tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta he niin usein olivat
kuulleet puhuttavan.
Kun ne vähät makeiset olivat jaettu lapsille, mitkä Riettu oli mukanansa
tuonut, koetti Juho pojan pussia ja sanoi:
"Mitäs täällä on?"
Se kalahti Juhon mielestä niin oudosti.
"Mitä lienee poika kaupungista kokoillut toisille lapsille tuomisiksi,"
sanoi Riettu.
"Kokoillut kaupungista...! Niinkö --?" sanoi Juho vaaleten.
"Niinpä juuri...; mitäs kummaa siinä sitten olisi?" sanoi Riettu
huolimattomasti.
"Mitäkö kummaa...? Minusta tuntuu, että puheessasi oli jotakin
semmoista, jota ei siinä saisi olla. -- Kokoillut, se on sama kuin itse
ottaa ja itse ottaminen ei ole mikään muu kuin varkaus. Hyvä Jumala...!
Ja mitä lienevät vielä tuolla pussissa?" puheli Juho hätäyksissään.
"Ei niitä ole varastettu," sanoi Riettu yhtäkaikkisesti.
"Ovatko ne sitten pyydetyt, vai?" sanoi Juho ja katsoi terävästi Riettua
silmiin.
"No, ei niitä juuri ole pyydettykään, mutta eivät ne sen veroisia taida
ollakaan," arveli Riettu.
"Vaikkeivät ne olisi tinanapin veroisia yhteensäkään, niin sittenkään ei
niitä ole lupa omin lupinsa ottaa... 'Joka varastaa neulan, se varastaa
naulan ja joka varastaa naulan, se varastaa naskalimen ja joka varastaa
naskalimen, se varastaa muutakin.' -- Vähästä alkaa synnin juuri ja
rikoksen tie, ja ne ovat hyvät juurtumaan... Minä tahdon nähdä ne synnin
saaliit," puheli Juho totuudessa.
Pelvollaan oli poika, kun hän vapisevin käsin näpläsi monikertaan
nuoralla solmieltua pussiansa auki. Hänellä kyllä oli tieto, kuinka
ankaran tarkka isä oli tämmöisissä asioissa, mutta kun hän oli äidin
kanssa kulussa, joka ei tämmöisistä asioista piitannut yhtään mitään,
luuli hän ilman haitatta voivansa lisätä tuota heidän yhteistä
omaisuuttansa oikein arvokkaalla lisällä. Pojan aikomus olikin isän
tietämättä viedä saadut kalunsa yhteiseen varastoon, mutta näin pitkä
poissa-olo kotoa ja kotiin tulon ilo oli tämän aikeen pojan mielestä
haihduttanut, niin että hän huomaamatta toi pussinsa kaikkein
nähtäväksi. Näin tavoin oli lapsiin juurtumaisillaan pahe, jota he itse
tuskin paheeksi tiesivätkään, nimittäin: he tahtoivat isältänsä jotakin
salata ja toimia omin päinsä.
Kun poika oli saanut pussin auki, kukisti isä sen sisällön kaikkien
nähtäväksi. Yhä enemmän hämmästyi hän, sillä hän ei ollut osannut
aavistaakaan pojan tuomisia niin arvokkaiksi kuin ne hänen mielestänsä
olivat; niissä oli hänestä moninkerroin enemmän arvoa kuin neulassa,
naulassa ja naskalimessa.
"Jumala sentään! Mitä minun pitää nähdä...? Tuommoisia kaluja otetaan
omin lupinsa ... tuommoisia kaluja, melkein terveitä posliini-astioita
ja sitten aivan terveitä tuommoisia rasioita ... jos lienevät hopeasta,
kun ovat niin kauniita... Pitääkö minun lapsistani tulla varkaita?
Voi...! Pitääkö minun nähdä heidät kaakissa riippuvan?... Voi Riettu!
Huonosti sinä valvot lasten rehellisyyttä," puheli Juho murtunein
mielin.
"Kaikki nuot ovat jo hyljätyitä ja ulosviskatuita kaluja," rohkeni
Riettu muistuttaa.
"Sanotko niin?... Sinä puolustat...! -- Kuka tuommoisia kaluja
tarpeettomina pois viskaa? Minä en salli, että lapsista tulee
epärehellisiä ja varkaita... Poika saa viedä ne takaisin kaupunkiin,"
sanoi Juho päättävästi.
"Tottahan nuot posliinin palaset ainakin saavat jäädä ... ei suinkaan
niillä kuka mitään tee," sanoi Riettu.
"Ei mitään saa jäädä...; nekään eivät ole meidän rehellisesti saatua
omaisuuttamme... Pois, pois, kaikki pois -- ne polttavat minua," sanoi
vaan Juho lujasti.
Tämän sanottuaan alkoi Juho syytää romua takaisin pussiin ja ne sinne
saatuansa, solmieli hän pussin suun rihmalla niin lujaan kuin taisi.
Huomena sai poika lähteä tallustelemaan takaisin kaupunkiin. Nurpolla
nokin asteli hän poispäin kodosta, kantaen seljässään tuota luvattomasti
anastettua tavarapussiaan. Ennen lähtöä oli isä poikaa varoittanut, että
hänen tulee kokia saada pannuksi kukin kalu siihen paikkaan, mistä hän
ne ottikin, ja että hänen tuli tuoda kirjoitettu todistus siitä, että
hän on kalut takaisin tuonut. -- -- --
Pojan tällä matkalla ollessa oli Juho erittäin umpi- ja raskasmielinen;
oli niinkuin joku raskas rikos olisi painanut hänen tuntoansa.
Äänetönnä, sanatonna teki hän työtänsä. On taikka ei, oli hänen
vastauksensa, jos Riettu tahi lapset häneltä jotakin kysyivät.
Toisien lasten omatunto heräsi, nähdessään, kuinka kaupungissa käyneen
veljen tavaran kokoamisen kävi. Isän murheellinen mieli kävi lapsille
sääliksi ja kauhukseen huomasivat he, että he olivat tehneet vasten isän
tahtoa ja opetuksia ja tällä teollaan saattaneet hänet murheelliseksi.
Tämän tunnon valossa tunnustivat he isälle, että heillä on jo
ennestäänkin ollut tuommoisia kaluja ja on vieläkin.
"Näyttäkää ne minulle," sanoi isä murtuneella äänellä.
Lapset lähtivät tunnossaan lyötyinä kävellä nolpottelemaan edellä ja
raskain askelin seurasi isä heidän jäljessään. Talospaikalleen veivät he
isän.
Sinne tultua katseli Juho kauvan ja sanaa sanomatta lasten erikoista
omaisuutta.
"Mistä ja mitenkä olette nuot saaneet?" kysyi isä viimein kolkosti.
"Kylästä olemme ulkoa kokoilleet, kun äidin kanssa olemme käyneet
siellä," sanoivat lapset hiljaa.
Juho ei puhunut mitään. Äänetönnä lähti hän kävelemään mökille, mutta
pian palasi hän sieltä, tuoden mukanansa vanhan säkkikulun. Siihen syysi
hän kaikki lasten kalut, mitkä he olivat kylästä kantaneet. Sitten lähti
hän saaliinsa kanssa astelemaan mökille ja alakuloisina kävellä
nurpottelivat lapset jäljessä.
"Olet kai tiennyt näistäkin, vai?" sanoi Juho vaimollensa, näyttäen
hänelle pussia ja katsoen häntä terävästi silmiin.
"Olenhan nuista," sanoi Riettu alakuloisesti, sillä eipä hän uskaltanut
enään inttää oikeaksi sitä tekoaan, että oli antanut lasten omin lupinsa
kokoilla leikkikalujaan.
"Niin kauvan on epärehellisyys jo saanut pesiä seassamme ja se on sinun
syysi, Riettu!... Eipä ole takeita, voidaanko tästä rikoksen tiestä
enään kunnialla perääntyä. -- -- Pahasti olette, lapset, tehneet,
samaten pahasti olet sinä, Riettu, tehnyt, kun olet tietesi sallinut
tämmöistä tapahtua," sanoi Juho murtuneella mielellä.
Tämän sanottuaan lähti hän pussineen kävelemään kuoppaa kohden, jossa
hän tuon niin vaarallisia kaluja sisältävän pussin asetti aivan mökkinsä
vakuutuskirjan viereen. -- -- --
Suuriksi remahtivat kaupungissa Oukkarin Rietun ja pojan entisen pienen
majatalon emännän silmät, kun poika näin pian taasenkin ilmestyi heille,
väsyneen ja nälkäisen näköisenä, kantain samaa pussia takaisin, minkä
hän oli lähtiessään vienyt.
"No, mitä nyt? Miksi näin pian taas tänne tulit, vai unohtuiko jotakin?"
utasi emäntä hämmästyksissään pojalta.
"Eikä unohtunut ... tulin tuomaan näitä takaisin," sanoi poika ja
kalautti pussiaan.
"Mitä ne sitten ovat?" kysyi emäntä.
Poika kukisti pussinsa sisustan lattialle.
"Tuotako joutavaa romua...!? Minkä vuoksi ne piti takaisin tuoda?"
"Isä niin tahtoi, kun nämät olin ominluvin ottanut," sanoi poika
alakuloisesti.
"Ahaa! Sinulla on rehellinen isä ja hän tahtoisi, että sinustakin tulisi
rehellinen... Kyllä isä oikeassa on," sanoi emäntä, sillä hän ei
tahtonut isän hyvää tarkoitusta pojalle turhaksi tehdä, vaikka Juho
tuntuikin hänen mielestään turhan tarkalta tässä asiassa.
"Isä käski nämät viedä samoille paikoille, mistä ne otinkin, mutta miten
ne kaikki muistaisin," sanoi poika vesiä silmistään pyyhiskellen.
"No no -- no no... Ei hätää, ei hätää. Koeta nyt viedä niitä paikoilleen
niin tarkkaan kuin muistat ja joita et muista, viskaa ne johonkin...; ei
se niin vaarallista ole," sanoi emäntä.
Poika väänsi pussin selkäänsä ja lähti. Myöhän illalla hän vasta palasi
väsyneenä ja nolona. Emäntä tarjosi hänelle ruokaa, mutta poika ei
syönyt monta palaa ja ainuttakaan sanaa sanomatta kytkähti hän hänelle
tehtyyn vuoteesen maata. -- Kova alakuloisuus näkyi hänet valloittaneen.
"Isä käski minun tuoda täältä kaupungista kirjan, todistukseksi, että
minä olen kalut takaisin tuonut," sanoi poika aamulla ylösnoustuaan.
"Mitä joutavata."
"En tohdi muutoin kotiin mennä... Isä ei pidä sitä joutavana."
"Keneltä tuo kirjallinen todistus sitten pitäisi saada?" kysyi emäntä
hämillään.
"Sitä en tiedä...; jos te antaisitte."
"Minä en osaa kirjoittaa, ja mitäpä sitten minun todistukseni auttaisi,"
sanoi emäntä.
Samassa tuli eräs kaupungin poliisi huoneesen. Tämä oli talon tuttava ja
pistäysi usein virkamatkoillaan tervehtimässä talonväkeä. Emäntä kertoi
pojan historian hänelle alusta loppuun saakka ja pyysi, että hän
kirjoittaisi tuon välttämättömän todistuksen.
Hymyssä suin kuunteli poliisi emännän kertomusta. Näytti siltä, että hän
olisi taipuisa ivaamaan pojan niinkuin isänkin yksinkertaisuutta. Mutta
kun hän loi katseensa poikaan, joka arkana ja vapisevana kuunteli
emännän kertomusta ja arasti katseli vuoroon emäntää, vuoroon poliisia,
ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut keskustelun päätöksestä, ei
poliisi puhunut mitään, vaan kirjoitti tuon vaaditun todistuksen ja
painoi sinettinsä sen alle.
Poika tuli nyt niin iloiseksi kuin käki; näytti siltä kuin raskas taakka
olisi pudonnut hänen seljästänsä. Oitis rupesi hän hankkimaan itsensä
kotimatkalle.
"Mihin sinulla niin kiire on? Levähdä nyt täällä tämäkään päivä, että
jaksat sitten kävellä," sanoi emäntä pojalle.
Poika totteli, vaikka vastahakoista se näytti olevan. Hänellä oli nyt
mielestänsä semmoinen aarre, jota ei hän olisi vaihtanut koko maailman
tavaroihin ja rikkauksiin, nimittäin tuo poliisin antama todistus, joka
puhdisti hänen epäilyksen alle joutuneen maineensa ja rehellisyytensä ja
jonka voimasta hän toivoi isänkin rupeavan häntä rehellisenä lapsenaan
taasenkin pitämään, kuten ennenkin.
Tapaus oli herättänyt huomiota niissä kaupungin alhaisissa piireissä,
mihin tieto asiasta oli levinnyt. Heidän säälikseen kävi pojan kurja,
nälkäinen ja puoli-alastoin asu ja paljon vaivaa tuottava nöyrä, mutta
ankara ponnistus, jolla hän koki sitä epäluuloa päältään poistaa, joka
häntä oli kohdannut. Hätäpikaa kokosivat he keskenänsä vaatetta ja
ruokavärkkiä, antaaksensa ne pojalle, että hän olisi kyennyt kotiinsa
menemään. Näillä he sitten puettivat hämmästyneen pojan kireestä
kantapäähän saakka ja jäipä niitä jäljellekin niin paljon, että pojan
pussi tuli niistä täyteen.
"En minä näitä ota," sanoi poika.
"No miks'ei?" kysyttiin.
"En uskalla."
"Miks'et uskalla?"
"Isä luulee..."
"Niin, niin! Isäsi on tarkka mies ... annetaan näistäkin todistus,"
sanoi joku ja alkoi kirjoittaa todistusta.
"Ei, älkää kirjoittako," sanoi poika hätäisesti.
"Minkätähden ei?" kysyi kirjoittaja.
"Onkos teillä tämmöistä punaista lakkaa kuin tässä on?" sanoi poika,
näyttäen poliisin antamaa todistusta, sillä punanen lakka oli hänen
mielestänsä vähintään sen arvoinen kuin sinetti hänen isänsä torpan
vakuutuskirjassa.
"On, on -- kyllä on," vakuutettiin pojalle.
"No sitten..." sanoi poika luottavasti.
Todistus tehtiin ja sinetillä varustettuna annettiin se pojalle, joka
sen otti luottamuksella vastaan.
Näin varustettuna uusilla tavaroilla ja eväällä, lähti poika kirjoineen,
todistuksineen kävellä nyhjertelemään kotimökkiänsä kohden. -- -- --
Kun poika tuli kotiin, loi isä häneen epäilevän, tutkivan ja kysyvän
katseen. Kaukaan aikaan ei yksikään puhunut luotuista sanaa.
Vihdoin katkaisi isä tuon tuskallisen ja synkän äänettömyyden.
"Mistä nuot vaatteet?" sanoi hän värisevällä ja sisällistä tuskaa
osoittavalla äänellä, osoittaen sormellansa pojan vaatteita.
"Kaupunkilaiset lahjoittivat nämät minulle," sanoi poika pelokkaasti.
"Ja mitä tuossa pussissa on?"
"Siinäkin on vaatetta... Panivat sinne, mitkä eivät päälle," sanoi poika
ja rupesi avaamaan pussiansa.
"Ei, älä avaa sitä ... anna sen olla kiinni... Minä en tahdo nähdä sen
sisustaa," sanoi Juho puolituimasti.
Taasenkin hetki äänettömyyttä.
"Onko sinulla mitään todistusta," sanoi isä alakuloisesti; nähtävästi
hän pelkäsi, ettei mitään semmoista ollut.
"On kaksikin," sanoi poika ja alkoi hitaasti kaivaa taskujansa.
Vihdoin veti hän sieltä esille rievulla päällystetyn pienen kääryn, joka
oli monikertaan langalla solmieltu kiinni. Kauvan meni pojalta kääröä
auki näplätessä, jota tehdessä isä kärsiväisesti odotteli. Kun poika
vihdoinkin sai kääröksensä auki, ojensi hän paperit isälleen.
Sananlausumatta otti hän ne vastaan ja nousi hitaasti ylös. Pojan tuoman
pussin hän otti käteensä ja alkoi astella mökistä ulos.
"Mihin sinä menet?" kysyi Riettu.
"Menen mä häntä," sanoi Juho, eikä mitään muuta.
Synkkänä kuin sadetta uhkaava pilvi, tallusteli Juho kuoppaansa kohden.
Sieltä otti hän torpan vakuutuskirjansa vierestä toisen pussin, joka
sisälsi lasten leikkipaikalta takavarikkoon otettua tavaraa. Saatuaan
molemmat epäilyksen-alaiset pussit haltuunsa, lähti hän pussineen ja
kirjallisine todistuksineen kävellä teilaamaan kylää kohden.
Niin. Pappilaa kohden kävi Juhon tie. Hänen tunnollaan oli raskas taakka
ja tästä tahtoi hän päästä, jos suinkin mahdollista olisi. Hän oli ollut
huomaavinaan vaimossaan ja lapsissaan vilppiä ja tämä häntä kovin
vaivasi. Hän ei saanut lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän pääsi sen asian
kanssa selville. Hänellä oli nyt muka kirjoitettuja todistuksiakin
heidän rehellisyydestänsä ja luotettavaisuudestansa, vaan Juho ei
huolinut niitä uskoa, koska ei hän itse osannut kirjoitusta lukea ja
sentähden täytyi hänen mennä niitä kirkkoherralla luetuttamaan.
Pusseineen, päivineen astui Juho kirkkoherran kamariin.
"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra, kun oli Juhon hyvänpäivän
vastannut.
"Eihän tuota... Joutaisiko kirkkoherra minua vähän kuulemaan?" sanoi
Juho ujosti.
"Kyllä minulla aikaa on; puhukaa vaan," sanoi kirkkoherra.
Juho yritti monet kerrat jotakin sanomaan, mutta sanat takertuivat
kurkkuun ja siihen se jäi koko yritys sillä kerralla.
"Puhukaa vaan! Mitä teillä olisi minulle asiaa?" kehoitti kirkkoherra,
kun näki Juhon hämmingin.
"Olisihan sitä asiaakin, kun ma rohkeneisin ja voisin puhua... Voi, hyvä
kirkkoherra ... minä -- minä luulen, etteivät Riettu ja lapset ole
rehellisiä," sanoi Juho murtuneella mielellä.
"Mistä te semmoisia luuloja olette saaneet?"
"He kantavat kotiin semmoista tavaraa, jota eivät he voi toteen näyttää,
mistä he ovat niitä saaneet... Hyvä Jumala...! Ettäkö minun perheessäni
olisi varkaita," sanoi Juho hätäillen.
"Sepä olisi tosiaankin ikävä asia, jos se niin olis mutta saattaisihan
se ollakin vaan pelkkää luuloa, koska ette itsekään ole sen asian kanssa
selvillä," sanoi kirkkoherra. "Mutta minkälaista tavaraa he sitten ovat
kantaneet?" kysyi hän sitten.
"Tässäpä niitä on," sanoi Juho ja kukisti lasten leikkipaikalta otetun
romun pussista kirkkoherran nokan eteen.
"Tuommoista mitätöntä romuako se vaan onkin," sanoi kirkkoherra
naurahtaen.
"Semmoista vaan, mutta eipä se ole rehellistä tietä meille tullut,"
sanoi Juho tohtuneena.
"No, mutta tuommoista viskataan joka talosta kelpaamattomana ulos ja
silloin on se kaikkien yhteistä tavaraa, jos ken sen jonkun väärtiksi
katsoo," vakuutti kirkkoherra.
"Niinhän se taitaa olla teidän mielestänne, kun eivät teidän ole
niitä ... mutta toista on minun kanssani, sillä minun lapseni ovat niitä
omin lupinsa ottaneet, ja minä en tahdo, että he... Ja -- ja onhan tässä
vielä muutakin. Riettu kävi pojan kanssa kaupungissa, ja sieltä he
toivat paljon arvokkaampaa kalua kuin tämä ja eivät voineet sanoa mistä
he...; minä pelkään, että nekin ovat... Hyvä Jumala! onko minunkin
perheessäni...?" sanoi Juho ja kyynelet vyöryivät hänen silmistänsä.
"Toivat kaupungista...? Ovatko ne myös täällä muassanne?" kysyi
kirkkoherra hämmästyen, sillä hänen ajatuksensa alkoivat käydä
hajalleen.
"Eivätkä ole ja ovat. Kun he tulivat kaupungista, laitin pojan viemään
takaisin, mitä hän oli ominluvin anastanut, varoituksella, että hän
ottaisi todistuksen siitä, että hän on ne takaisin tuonut, mutta hän toi
sieltä palatessaan paljon enemmän tavaraa, kuin takaisin vei," sanoi
Juho.
"No, saiko hän sitten todistusta," kysyi kirkkoherra.
"Siinäpä se on. Papereita poika kyllä toi matkalta palattuaan, mutta
mitä minä heistä ymmärrän; voisivathan olla vääriä, tuommoisia
mitättömiä vaan, ja sitä vastenhan minä lähdin, että te lukisitte..."
sanoi Juho.
"Antakaapas tänne," sanoi kirkkoherra kokottaen.
Kirkkoherra luki ja hänen suunsa meni hymyyn.
"Mitä siinä seisoo?" kysyi Juho vaaleten.
"Minä Mikko Nuuskinen todistan, että Oukkarin poika K----n
pitäjästä on tänään takaisin tuonut täältä ennen ottamansa
hylky-tavaran: kaulattomia ja pohjattomia pulloja,
posliini-astiain palasia, käytetyitä ja tyhjennetyitä
hajuvesipulloja, kengänmuste-rasioita ynnä muuta hylkyromua,
todistaa K----ssa