Federico. Cleto.
FEDERICO. Tohtori viipyy yhä vielä. (Menee ovelle, Don Cleto astuu
sisälle.) No, vihdoinkin viimein!
CLETO. Te olette panneet käskemään minua...
FEDERICO. Mikä onnettomuus! parasta ystävääni täytyi tämmöinen kommelus
kohdata.
CLETO. Mitä oireita olette huomannut?
FEDERICO. Kaikkein pahimpia. Hän tulee tänne ja ensimäiseksi työksensä
hän ilmoittaa rakkautensa anopilleni.
CLETO. Siinä minä en vielä havaitse mitäkään pahaa.
FEDERICO. Hän lähtee Doloreen tyköä ja kääntyy nyt -- arvatkaas kenen
puoleen?
CLETO. Teidän rouvanne?
FEDERICO. Menkäät hiiteen, minun rouvani puoleen?
CLETO. No kyökkipiianko?
FEDERICO. Ei, vaan iso-äidin.
CLETO. Iso-äidin? (Viattoman suorasti.) Siinä tapauksessa on hän
järkensä kadottanut.
FEDERICO. Kyllä minä sen tiesin.
CLETO. Minun onnettomuudekseni on hän sen kadottanut.
FEDERICO. Mitä tällä tarkoitatte?
CLETO. Hän oli minulle luvannut terveys-neuvoksen nimityksen.
FEDERICO. Hän teki jokaisen mieliksi jotakin.
CLETO. Minä -- minun oli sen sijaan määrä naida iso-äiti ja muuttaa
pois tämän kanssa.
FEDERICO. Oivallinen tuuma -- silloin, kun hän sen keksi, oli hän vielä
aivan täydellä älyllä.
CLETO. Hän osasi varsin erinomaisella tavalla puhua.
FEDERICO. Tietty se, kun anoppeja vastaan puhutaan, aina silloin hyvin
puhutaan. On oikein sääli häntä, hänessä asui niin nerokkaita
mietteitä! Hän olisi siirtänyt molemmat anoppini kolmanteen asteesen.
Ja te, Don Cleto, tekin olitte jo hankkeenne tehneet?
CLETO. Kaikki oli perin hyvin -- eukko oli altis minua seuraamaan.
FEDERICO. Mikä onni! Minä iloitsen teidän kanssanne.
CLETO. Mutta jos hän on päästänsä sekaantunut, purkaantuu taas koko
kauppa.
FEDERICO. Semmoinen toivoni kuoletus ottaisi hengen minusta. Tohtori,
älkää unhottako lääkettä, minä aivon mennä hänen luoksensa, sanoa
hänelle, että te tulette.
(Menee.)