Leoncia. Dolores.
DOLORES. Mitähän sinä niin iloisella mielellä olet, äiti?
LEONCIA. Ah, jos tietäisit...
DOLORES. Mitä sitte?
LEONCIA (teeskennellen ja hämmennellen). Sitä ei käy niin helposti
sanominen.
DOLORES. Mitä siis onkaan tapahtunut?
LEONCIA. Niin odottamatta se on tullut.
DOLORES. Oletko tuon suuren voiton arpajaisissa saanut?
LEONCIA. Kun sitä kaikkein vähemmin ajattelee, onni äkkiarvaamatta
yhtyy meihin; tänään se on huoneesemme astunut.
DOLORES (hiljaa). Hän puhuu kai tuosta oudosta herrasmiehestä.
(Ääneen.) Pidätköhän tätä täytenä totena, äiti?
LEONCIA. Minkä tähden minä sitä muuksi päättäisin? Hän on sen minulle
vast'ikään sanonut.
DOLORES. Hän on jo sinua puhutellut?
LEONCIA. Hänkö minua puhutellut, hän on minulle tunnustanut...
DOLORES. Tunnustanut?
LEONCIA (olevinansa ollen). Rakkautensa tunnustanut -- onko se mikään
ihme?
DOLORES. Äiti!
LEONCIA. Hän on jo vuoden umpeensa minua rakastanut.
DOLORES (hiljaa). Minä ymmärrän, matkansa ajasta alkain.
LEONCIA. Mies parka pelkäsi vaan.
DOLORES, Se on tuiki mahdotointa.
LEONCIA. Vähitellen hän rohkaisi mieltänsä;
DOLORES (hiljan). Hän on hourupäinen, kyllä minä sitä ajattelin,
(Ääneen.) Äiti, hän on narri.
LEONCIA. Kuinka! Sentähdenkö että hän minua rakastaa?
DOLORES. Jumala varjelkoon minua semmoista ajattelemasta; mutta hän on
hultiton, petturi, joka vaan pitää meitä pilkkanansa.
LEONCIA. Kohtele häntä kunnialla, sen minä sanon sinulle.
DOLORES. Minä kohtelen häntä, niinkuin hän ansaitsee. Jos tietäisit,
äiti...
LEONCIA. Mitä minun tulee tietää?
DOLORES. Minulle -- minulle myöskin on hän rakkautensa tunnustanut,
minä olen nähnyt hänen polvillansa edessäni.
LEONCIA. Sinä myös?
DOLORES. Vähän aikaa sitte. Voi sitä kelvotointa, sitä kavaltajaa!
LEONCIA. Tämä vie hengen minusta, auttakaat, minä kuolen! (Vaipuu
tuolille.)
DOLORES (huutaa ovesta). Federico! Mariana!