MARIANA. Sinä olet pahoilla mielin.
FEDERICO. Ei ikään, lapseni.
MARIANA. Seuratkaamme siis toisia.
FEDERICO. Me miehet tahdomme rukoilla itseksemme, me miehet emme tahdo
iäti olla holhon alaisina.
MARIANA. Nyt näen minä hyvin, ettäs olet suutuksissa.
FEDERICO. Olisiko ihme? Olenko sentähden nainut, että niinkuin siimaa
myöten joka ilta rukoilisin ja kello 9:ltä panisin maata?
MARIANA. Äiti tahtoo nyt kerrallaan niin.
FEDERICO. Ja iso-äiti, äiti n:o II, hänkin pitää siinä päänsä.
MARIANA. Mitäpäs tuon siis tekee?
FEDERICO. Nuot toiset onnettomat, jotka naimisiin menevät, ovat
rasitetut ainoasti yhdellä anopilla; minä olen kovemmin rangaistu:
minulle on paha onni kaksi antanut! Hukka näille tyranneille!
MARIANA. Minun äitiänikö ja iso-äitiäni sinä tyranneiksi nimität?
FEDERICO. Niin juuri, tyranneiksi, jotka minulta vapauteni riistävät.
Minä tulen, minä menen, minä syön, minä juon, minä hyppään,
minä tanssin, -- kaikki vaan sitä myöten kuinka anoppimuorein
ennakko-luettelossa seisoo. Heiltä minä päivittäin vastaan-otan
jokahetkiset tehtäväni. Tiedätkö, mitä nyt tekisin, jos _minun_ mieleni
mukaan kävisi? Me lähtisimme yhdessä kävelemään, menisimme maalle,
ihanaan, yksinäiseen metsään, siellä laulelisimme, hyppelisimme ja
olisimme iloiset. Vaimoseni kanssa minä tahtoisin viheriäisessä
metsässä keikutella! Mitäshän muutoin naimisesta onkaan?
MARIANA. Ja jonakuna aamuna me nousta ripsahutamme vuoteestamme ja
haemme taas, kunnes löydämme tuon kuohuvan metsälähteen -- muistatko
vielä, ukkoseni?
FEDERICO. En minä muista.
MARIANA. Kuinka? Sinä et tunne enään sitä lähdettä, jonka reunalla me
ensikerran näimme toinen toisemme?
FEDERICO. Samalla lähteellä nä'in myöskin ensikerran iso-äidin.
MARIANA. Mutta ennen naimisiin ruvettuamme olithan sinä aina niin
iloissasi, kun mummu saapuvilla oli?
FEDERICO. Minä kätkin kynteni.
MARIANA. Ja nyt olet niin pahoilla mielin.
FEDERICO. Niin ajat muuttuvat. Mutta sinun huvitustuumasi ei tullut
vielä päätökseen. Me menemme siis maalle. --
MARIANA. Kävelemme metsää ristin rastin, tulemme lähteellemme ja juomme
vettä siitä.
FEDERICO. Oivallista! Me olemme taivaassa, me olemme yksinämme!
MARIANA. Ja tätä hetken tehtyämme me käännymme takaisin kotia.
FEDERICO. Voi kumminkin! Me palaamme taas anoppien luo.
MARIANA. Olin mar tuon melkein unohtamaisillani -- minun täytyy heti
jälleen mennä heidän tykönsä.
FEDERICO. Onpa kuin riivattua. Juuri nyt, kun näin herttaisesti
keskenämme juttelemme, kun näin ihania unelmia uneksimme, täytyy sinun
lähteä, taikka saarna tarjona.
MARIANA. Jää hyvästi, Federico.
FEDERICO. Suutele mummua minun puolestani.
MARIANA. Mutta ensin anna minun suuta.
(Menee.)