Federico. Mariana. Dolores. Donna Leoncia ja Don Cleto.
(Kaikki istuvat; Federico, paperivihko kädessä; Don Cleto
sanomalehteä lukien; rouvasväki ompelutyössä.)
DOLORES. Onko rätinki selvillä, Federico?
FEDERICO. Kyllä, äiti, tällä haavaa saan sen valmiiksi.
LEONCIA. Älä hätäile. Pian se rätinkit katsoo joka niitä pitkäänsä
katsoo.
FEDERICO. Juuri minun tapani, mummu kulta.
DOLORES. Mitä mummu sanoo, sitä tulee sinun aina noudattaa.
FEDERICO (hiljaa Marianalle). Mitäs arvelet, Mariana, menemmekö tänä
iltana kävelemään?
MARIANA (Doloreelle). Mennäänkö ulos tänä iltana, äiti?
DOLORES (Leoncialle). Tokko lähdemme jaloittelemaan tänä iltana,
äitiseni?
LEONCIA (Doloreelle). Ilta on kolkko.
DOLORES (Marianalle). On niin paha ilma.
MARIANA (Federicolle). Näyttää sateiselta.
FEDERICO (hiljaa). Minä en näe pilven-nuohaakaan taivaalla.
MARIANA (hiljaa). Federico...
FEDERICO (hiljaa). Kuinka voisikaan toisin olla? Kahden anopin välissä
miehellä ei ole mitään omaa tahtoa, siksi kuin vihdoin...
MARIANA (hiljaa). Malta mielesi, Federico.
FEDERICO (hiljaa). Se on mahdotointa. (Ääneen.) Rätinki on oikea,
äitini. 40 nelikkoa nisuja, 80 nelikkoa herneitä... (Pitää koko
kohtauksen kuluessa kynän kädessään.)
DOLORES. Katso sitä vieläkin kerta tarkasti.
FEDERICO (hiljaa Marianalle). Tänä iltana näytetään Normaa. Tekeekö
mielesi mennä teatteriin, Mariana?
MARIANA (hiljaa). Norma, sehän on ihana! (Ääneen). Äiti, tänä iltana
annetaan Norma.
DOLORES. Mitäs, äitiseni, Normasta pidät?
LEONCIA (Doloreelle). Oih, aivan ikävä opera.
DOLORES (Marianalle). Älytöin opera.
MARIANA (Federicolle). Kauhea opera!
FEDERICO (hiljaa). Bellini parka, nytpä ollaan sinun kimpussasi.
CLETO (heittäen pois sanomalehden). Ei, tuo on liian ilkeätä, tämmöistä
vääryyttä tuskin on kuultu.
LEONCIA. Jumala taivaassa, mikä teitä vaivaa, Don Cleto?
CLETO. Yhteiskunta menee sijoiltansa, tämä hallitus saattaa meidät
kadotuksen partaalle.
LEONCIA. Herran tähden, puhukaat.
CLETO. Toinen on päässyt terveys-neuvoston jäseneksi, yksi minun
virkaveljeni, mutta koko tieteen häväistys!
LEONCIA. Rauhoittukaat, ystävä.
DOLORES. Älkää toki panko asiaa niin kovin sydämmellenne.
CLETO. Voiko siis sitä kärsiä, että taitamattomuus suosittelemisen ja
juonien varjossa nousee ylimmille kunnian sijoille?
LEONCIA. Mutta miksi ette itse ole hakijaksi ruvennut?
CLETO. Minäkö hakijaksi ruveta! minä, joka olen hovielämän ja kaikki
sen petokset oppinut tuntemaan, ja joka nyt turhaan maakunnassa etsin
kaivattua lepoa!
FEDERICO. Mutta mikä muu, kuin sanomalehden on syynä siihen, että joka
hetki taulaa taotte ja hyvä mielenne alinomaa karvaaksi saatetaan?
CLETO. Oi, sitä ei kukaan muista, että minä olen syntyisin semmoisesta
perheestä, joka on ansainnut isänmaan kiitollisuuden ja josta on kolme
jäsentä terveys-neuvostoon putkahtanut, nimittäin iso-isäni isä,
iso-isäni ja isäni.
LEONCIA. Eläkööt he kunniakkaassa muistossa!
MARIANA |
DOLORES | (yht'aikaa). Amen!
FEDERICO |
CLETO. Minulta vaan pysyvät tämän temppelin ovet suljettuina.
LEONCIA. Mutta philosophin, semmoisen kuin teidän...
DOLORES. Tulisi olla koroitettuna tuolle puolen maallisten asiain
turhuutta.
LEONCIA. Tulisi syntyä siihen kunniaan, että hän vaikuttaa hyvää
vähemmälläkin alalla. Minun esimerkiksi te olette juuri kuin uudestansa
synnyttänyt, siitä asti kun tähän hnoneesen astuitte. Teidän
erinomainen keksintönne, teidän siirappinne, on minussa osottanut
itsensä oikeaksi ihmelääkkeeksi, ja vakuuttaa minua siitä, että
terveys-neuvoston ovet teillekin aukenevat.
CLETO. Armollinen rouva...
LEONCIA. Teidän taitoanne yksistään, minun tulee kiittää siitä
viimeisten ikävuosieni onnesta, että nyt varsin terveenä ja raittiina
saan iloita tyttäreni ynnä yhtä rakastettujen lapsenlasteni
hyväilyksistä.
FEDERICO. Lapsenlapset kiittävät nöyrimmästi.
MARIANA (hiljaa). Mutta Federico.
FEDERICO (hiljaa). Täytyyhän meidän edes kiittää.
MARIANA (hiljaa). Mutta niin pilkallisella äänellä!
FEDERICO (hiljaa). Eikös hän lyö vastaan jokaista meidän pyyntöämme?
Tahtoisithan sinä kovin mielelläsi opetella ratsastamaan yhdessä minun
kanssani. No, esitteleppäs tätä mielihaluasi hänelle, saatpa nähdä...
MARIANA. Äiti, minä katselin eilen, kuinka maaherran lapset tästä
ohitse ratsastivat; se näytti aivan muhkealta; jos sinä antaisit
meillekin luvan...
DOLORES. Äitiseni, lapset tahtoisivat kernaasti opetella ratsastamaan,
tuo on hulluutta, eikö niin? mutta jos sinä siihen suostut...
LEONCIA. Hevosen selkäänkö istumaan, että joku päivä jalkanne poikki
taittaisitte?
FEDERICO (hiljaa). Iso-äiti on tunnus-sanan lausunut, nyt toiset sitä
hänen perässään jätkyttävät.
DOLORES. Hevosilla kulku, tyttäreni, on liian vaarallista; hevoisten on
usein tapa lähteä vauhkoina kiitämään.
MARIANA (itku äänin). Federico, kärryjä hevoset tavallisesti vetävät.
FEDERICO. Se on tietty hupeloinen. (Hiljaa.) Ihan niinkuin anopitkin,
he vetävät myöskin aina samoja kärryjä.
DOLORES. Mutta lapset, emme ole vielä iltarukoustamme pitäneet, tulkaat
rukoushuoneeseen. Suvaitsetteko, Don Cleto? (Kaikki nousevat ylös,
paitsi Federico.)
CLETO. Saanko luvan, armoni? (Tarjoo kättänsä Donna Leoncialle, joka
siihen nojautuu. Hiljaa). Oi tätä hallitusta, tätä terveys-neuvostoa!
DOLORES. Federico.
MARIANA. Tuleppas, rakas mieheni.
FEDERICO. Tuossa paikassa, mutta rätinki...
LEONCIA. Etkös sanonut sitä jo valmiiksi saaneesi?
FEDERICO. Kyllä, mutta siinä on vielä vähäinen eroitus ilmaantunut.
LEONCIA. Älä anna peräti kauan odottaa itseäsi.
FEDERICO. Minä tulen niin pian kuin mahdollista.
(Jää istumaan.)