Seitsemän vuotta oli Yves ollut ystäväni tämän paluumatkan päättyessä.
Me olimme lähteneet merille eri satamista, hän kaksi vuotta ennen
minua, vaikka hän olikin muutamaa kuukautta nuorempi.
Sinä päivänä, jona minä v. 1867 saavuin Brestiin pukeutuakseni
ensimäiseen, karkeakankaiseen merimiespukuuni, jonka vielä muistan,
tapasin sattumalta Yves Kermadec'in erään hänen suosijansa, vanhan
upseerin luona, joka oli tuntenut hänen isänsä. Yves oli silloin
kuusitoista vuotias lapsi. Minulle sanottiin, että hän pääsi
_alokkaaksi_ oltuaan kaksi vuotta laivapoikana. Sillä kertaa palasi hän
kotipaikaltaan kahdeksanpäiväisen loman loputtua. Hänellä näytti olevan
sydän raskaana sanottuaan pitkäksi aikaa jäähyväiset äidilleen. Se oli
meidän ikäisillemme sopiva yhtymäkohta.
Hiukan myöhemmin, upseeriksi päästyäni, tapasin ensimäisellä laivallani
tuon Kermadecin, josta oli tullut täysi-ikäinen märssymies.
Silloin valitsin minä hänet riippuverkko-miehekseni.
Midshipmanilla on riippuverkko-mies se matruusi, jonka tehtävänä on
joka ilta kiinnittää paikoilleen hänen riippuva vuoteensa ja laskea se
alas joka aamu.
Ennen kuin verkko viedään pois, täytyy tietysti herättää siinä nukkuva
ja pyytää häntä nousemaan pois. Se tapahtui yleensä sanomalla hänelle:
-- Aamuhuuto soi, kapteeni.
Tätä lausetta toistellaan siksi, kun se on vaikuttanut. Sitten
kääritään pieni vuode huolellisesti kokoon ja viedään pois.
Yves toimitti tämän palveluksen sangen hyvin. Sitäpaitsi tapasimme
toisemme joka päivä laivaa ohjattaessa korkealla, isossa märssykorissa.
Siihen aikaan vallitsi hyvä yhteisymmärrys midshipmanien ja
märssymiesten välillä; etenkin pitkien retkien aikana, niin kuin se,
jolla me olimme, tulivat suhteet hyvinkin sydämellisiksi. Kun me
maissa, oudossa ympäristössä joskus tapasimme märssymiehiä öisin, oli
meillä tapana kutsua heitä avuksi jos olimme vaarassa tai uhattuina ja
silloin voimme me yhdessä säätää lakia.
Tällaisissa tapauksissa oli Yves arvokkain liittolaisemme.
Hänen mainesanansa palveluksessa eivät olleet parhaita: "Moitteeton
laivalla, kykenevin ja parhain merimies; mutta käytös maissa on
jo aivan mahdoton". Tai: "On osoittanut ihmeteltävää rohkeutta
ja alttiutta." Ja sitten: "Kuriton, hillitön". Joskus: "Intoa,
kunniantuntoa, uskollisuutta", jonka rinnalla: "Parantumaton" j.n.e.
Hänen raudoissa viettämiään öitä ja vankilapäiviään ei enää voinut
laskea.
Sielullisesti niin kuin ruumiillisestikin suuri, väkevä, ja kaunis,
joku yksityisseikka hiukan häiritsevä.
Laivassa oli hän väsymätön märssymies, aina työssä, aina valpas, aina
nopsa, aina puhdas.
Maissa oli rähisevä, juopunut merimies juuri hän; matruusi, joka
aamulla löydettiin katuojasta puolialastomana, ruumis, jolta neekerit,
intialaiset tai kiinalaiset olivat vieneet vaatteet, oli taaskin Yves.
Hän se oli, tuo karannut matruusi, joka pieksi santarmeja tai vilkutti
veistä poliiseille -- --
-- Hän oli mestari kaikenlaisissa tyhmyyksissä.
Ensin tuon Kermadecin temput huvittivat minua. Kun hän joukkoineen
lähti maihin kuiskailtiin upseerien kesken: "Mitähän uusia juttuja
huomenna kuulemmekaan? Missähän tilassa nuo palaavat?" Ja niinä
ajattelin: "Minun riippumattoani ei kai taas pariin päivään korjata."
Riippumatto oli yhdentekevä; mutta tuo Kermadec oli niin altis, hänellä
näytti olevan niin hyvä sydän, että minä lopulta kiinnyin tuohon
tavallisesti juopuneeseen meriveikkoon. Minä en enää nauranut niin
paljon hänen vaarallisille pahoille töilleen ja olisin mieluummin
estänyt ne.
Tuon ensimäisen retken päätyttyä ja meidän erottuamme kävi niin, että
sattuma vei meidät yhteen toisella laivalla. Silloin syntyi siitä
melkein mieltymys.
Ja silloin tapahtui tuolla toisella matkalla pari seikkaa, jotka
lähensivät meitä paljon toisiimme.
Ensimäinen tapahtui Montevideossa eräänä aamuna, ennen auringonnousua.
Yves oli maissa eilisestä saakka ja minä saavuin satamaan
suuressa, kuusitoistamiehisessä venheessä, lähetettynä uusimaan
tuorevesi-varastoja.
Minä muistan tuon viileän aamuisen puolihämärän, tähtisen taivaan,
joka jo valkeni, aution rantasillan, jonka viertä hiljaa nousimme
etsien vedenottopaikkaa; tuon suuren kaupungin, jolla oli pettävä,
euroopalainen ulkonäkö -- en tiedä minkä kesyttömän peitteenä.
Ohi kulkiessamme näimme noiden suorien, pitkien katujen vuorottain
aukenevan eteemme taivaan vaietessa. Tällä epämääräisellä hetkellä,
jolloin yö oli loppumaisillaan, ei näkynyt valoa, ei kuulunut
ääntäkään; jossain kaukana joku koditon, epäröivä kulkija; meren
rannalla vaarallisia kapakoita, suuria lautamajoja, joista kävi
mausteiden ja alkohoolin tuoksu, mutta nyt suljetuita ja mustia kuin
haudat.
Me pysähdyimme erään luo, jonka nimi oli _Independancia_.
Sisältä kuului espanjalainen laulu kuin tukahdettuna, eräs ovi oli
raollaan kadulle, kaksi miestä syöksyi ulos iskien toisiaan veitsillä
ja juopunut nainen kuului oksentavan seinän vieressä. Rantasillalla
kasoissa pampas-härkien juuri nyljettyjä nahkoja, jotka turmelivat
puhtaan suloisen ilman lihan hajulla...
Kapakasta lähti outo kulkue: neljä miestä kantoi viidettä, joka näytti
olevan aivan juopunut, tajuton. He kiiruhtivat laivoja kohti aivan kuin
meitä peläten.
Me tunsimme tuon tämän rannikon turmion pesissä tavallisen pelin:
Merimiehet juotetaan järjettömiksi, heidät pannaan hyväksymään joiku
mieletön sitoumus ja sitten kun he eivät enää pysy jaloillaan, viedään
heidät väkisin laivoihin. Sitten nostetaan ankkuri hyvin nopeasti, ja
kun mies herää, on laiva jo kaukana. Silloin on hän vanki, rautaisen
ikeen alla, hänet viedään kuin orja valaan pyyntiin kauas asutuista
maista. Kun hän kerran on siellä ei pakoon pääsemisestä ole pelkoa,
sillä hän on _karkuri_, mennyt mies -- -- --
Siis tuntui meistä tuo ohikulkeva saattue epäilyttävältä. He
kiiruhtivat kuin varkaat ja minä sanoin matruuseille: "Käykää kimppuun!"
Silloin päästivät miehet kuormansa, joka putosi raskaasti maahan ja
pakenivat niin paljon kuin jalat kulkivat.
Kuorma oli Kermadec. Sillä aikaa kun me hoidimme häntä, olimme
päästäneet pakoon miehet, jotka olivat sulkeutuneet kapakkaan.
Matruusit tahtoivat särkeä ovet, vallata rähjän rynnäköllä, mutta siitä
olisi johtunut diplomaattisia selkkauksia Uruguayn hallituksen kanssa.
Muuten oli Yves pelastettu, ja se oli tärkeintä. Minä vein hänet
laivaan viittaan käärittynä vesisäiliöittemme päällä.
Tämä palvelus kiinnitti hänet syvästi minuun.
Toinen tapaus sattui Pernambucossa. Olin hävinnyt portugalialaisille
kunniasanaani vastaan eräässä pelipaikassa. Seuraavana päivänä piti
maksaa rahat, ja kun ei minulla, eikä palvelustoverillani ollut mitään,
näytti se vaikealta.
Yves piti tilannetta kovin traagillisena, ja tuli heti tarjoamaan
minulle omia rahojaan, jotka olivat minun tallessani kirjoituspöytäni
laatikossa.
-- Olisin niin iloinen, kapteeni, jos tahtoisitte ottaa ne! Ensiksikin
ei minun enää tarvitse mennä maihin, ja olisipa hyväkin niin kuin
tiedätte, etten voisi mennä sinne.
-- Hyvä, kelpo Yves, minä otan rahasi muutamaksi päiväksi, koska sinä
haluat lainata ne; mutta näetkös, minulta puuttuisi vielä sata frangia.
Se ei siis, näethän, maksa vaivaa.
-- Vielä sata frangia? Minulla on luultavasti niin paljon arkussani,
alhaalla.
Ja hän lähti jättäen minut hyvin hämmästyneeksi. Vielä sata frangia
hänen arkussaan, se ei näyttänyt todenmukaiselta.
Hän viipyi sangen kauan. Hän ei löytäisi mitään, olin arvannut sen.
Vihdoin palasi hän:
-- Tässä on, sanoi hän ojentaen halpaa matruusin kukkaroaan hyvin
onnellisen näköisenä.
Silloin pelästyin minä ja sanoin hänelle kokeeksi:
-- Yves, lainaapa minulle kellosikin, ole hyvä. Jätin omani pantiksi.
Hän tuli hämilleen selittäen, että se oli rikki. Olin arvannut oikein:
saadakseen nuo sata frangia oli hän myynyt sen vitjoineen puolesta
hinnasta eräälle aliupseerille.
Yves tiesikin, että hän saattoi vedota minuun kaikenlaisissa
olosuhteissa. Ja kun Barrada tuli hakemaan minua hänen puolestaan,
menin tapaamaan häntä koppiin, jossa hän makasi raudoissa.
Mutta tällä kertaa oli hän tehnyt pahan synnin tuupatessaan vanhaa
kersanttia ja välityksestäni huolimatta oli rangaistus ankara. Neljä
kuukautta sen jälkeen täytyi hänen taas lähteä äitiään tapaamatta.
Juuri kun olimme siirtymässä _Sibylleen_ kierrelläksemme maan
palloa sata kolme päivää, vein minä hänet eräänä sunnuntaina
Saint-Pol-de-Léon'iin lohduttaakseni häntä.
Siinä oli kaikki, mitä minä saatoin tehdä hänen hyväkseen, sillä
Plouherzel oli hyvin kaukana Brestistä, Côtes-du-Nordin piirissä,
etäisen seudun perällä, ja silloin ei sen kautta oltu vielä rakennettu
rautatietä, joka olisi yhdessä päivässä voinut viedä meidät sinne.