väkisin mihinkään vie. Mutta jos tästä kerran vielä rauha palaa,
silloin haen sinut omakseni -- tuletko?
Tyttö ei vastannut, eikä Pietari vastausta vaatinutkaan. Hän jutteli
siinä omaksi huvikseen, olikin niin pitkä aika siitä kun hän oli
viimeksi tyttöjä jututtanut.
Ja hän kyseli kainostelevalta Sesilialta hänen kotiolojaan ja
toimeentuloaan. Äidin ja tädin kanssa tyttö eli, miehet olivat kaikki
menneet sotaan kai kaatuneet tai Venäjälle viety. -- Näin tyttö jo
kertoi, hiukan puheliaammaksi sulaen. -- He olivat koettaneet
naisvoimin peltotilkkua viljellä ja pitää vesillä verkkoja ja rysiä, ja
hengissä sentään oli pysytty. Usein venäläiset olivat heillä
vierailleet, usein kiusanneet ja talon vähiä varoja ryöstäneetkin,
monesti olivat mökin eläjät henkeäänkin pelänneet, mutta eivät olleet
vainolaiset sitä toki vielä vieneet -- vaimoväkeä kun olivat. Mutta
venäläisten tullessa oli Sesilia aina pujahtanut metsään tai
nauriskuoppaan piiloon, -- häntä niin pelotti...!
-- Piileskele vastakin, älä laske vierasta liki, kehotti Pietari. --
Mutta älkää myöskään hätäytykö, me käymme teitä joskus katsomassa.
Tyttö istui siinä hiljaa kultavitja kädessään, ihaili sitä, mutta
näytti haluavan antaa sen takaisin. Pietari esteli:
-- Panehan talteen vain, vielä se joskus voi olla tarpeenkin.
Ja kun jo toisia miehiä laskeutui tuvasta rantaan, tyttö kätki helyt
kiireellä povelleen.
Veneestään sissit kantoivat nyt soramäkeen kaivamaansa kuoppaan talon
väelle yösijan palkaksi pari jauhosäkkiä ja muutakin lotjista otettua
muonaa -- heillä oli sitä taas itselleen yllin kyllin -- ja lähtivät
sitten veneillä uusille retkilleen. Mökin akat siunailivat ja
kiittivät, mutta iloitsivat ennen kaikkea siitä, että sissit olivat
kenenkään näkemättä lähteneet. Mutta veneiden kääntyessä niemen taa
Pietari Longström näki vielä valkotukkaisen tytön seisovan rannalla
kahden pajupehkon välissä kädellä silmiään varjostaen, ja hän tiesi,
että tuolla valkoisella immellä oli hänen antamansa kultavitjat,
kihlalahjat, povellaan...
* * * * *
Metsiin taas painuessaan sissit jättivät loputkin saaliistaan, jota
eivät voineet mukanaan kuljettaa, rannikkoväestölle. Mutta huonosti tuo
väki heidän lahjansa palkitsi. Venäläisille oli jo selvinnyt, että
sissijoukko oli käynyt upottamassa heidän muonalaivansa, ja näitä
uskalikkoja kasakat ryhtyivät nyt oikein järjestelmällisesti
pyydystämään. He tiukkasivat Virojoen eläjiltä partiomiesten
retkiä, ja hädissään nämä ilmiantoivatkin, minne päin metsiin
Longström joukkoineen oli painunut. Kaikki tiet nyt saarrettiin,
salotaipaleillekin asetettiin kasakkavartioita ja metsät haravoitiin
tarkoin. Kivekkäät oli kerrankin saatava satimeen.
Iitin ja Luumäen saloilla yhtyi Longströmiin muitakin pakenevia
partiomiehiä, jotka hänelle kertoivat tuosta tiukasta ajojahdista. He
kertoivat myös, että lännestä päin toinen kasakkajoukko ahdisteli
samoihin metsiin toista suomalaista sissijoukkoa, joka luutnantti
Sahlon johdolla oli heille Kymin puolessa tehnyt kolttosia. Kolme eri
vihollisjoukkoa oli siis nyt sissejä saartamassa eikä näillä ollut
paljonkaan pelastuksen toivoa.
Longström päätti vapautuakseen saarroksesta ja avatakseen pakotien
myöskin Sahlon väelle antautua taisteluun yhden kasakkaosaston kanssa.
Hänen joukkonsa oli nyt kasvanut sadan miehen suuruiseksi ja sillä oli
mainiot aseet -- lotjista oli saatu hyviä pyssyjä ja ampumavaroja.
Rohkeasti hän samosi suoraan pohjoista kohden.
Valkealan kylän tienoilla hänen oli mentävä maantien yli, ja hän arvasi
kasakkain väijyvän siinä. Niin olikin laita. Vartioita oli pitkin
tietä, mutta pääjoukko, toistasataa kasakkaa, oli leiriytynyt mäelle
kylän laitaan ja siihen yöpynyt. Jättämättä vihollisen vakoilijoille
aikaa hälytyksen tekoon Longströmin sissit syöksyivät metsästä suoraan
kahdelta suunnalta kasakkaleiriin, ampuivat ensiksi hevoset ja sitten
niiden vartijat ja ryntäsivät sakeimpaan vihollisparveen. Heillä ei
ollut muuta kuin henkensä menetettävänä, mutta sen he tahtoivatkin joko
pelastaa taikka myydä kalliista hinnasta. Hurjemmin, raivokkaammin kuin
koskaan ennen he hyökkäsivät, ampuivat ja iskivät. Kasakat eivät olleet
aavistaneet hyökkäystä. Hetken taistelu riehui tuimana ja monta
kivekästäkin kentälle kaatui. Mutta ennen pitkää oli leiripaikka
suomalaisten käsissä ja vain osa kasakoista pääsi pakoon.
He pakenivatkin nyt pitkälle, siirsivät pois joukkonsa joksikin aikaa
koko tältä Lappeenrannan--Hollolan väliseltä maantieltä, joka oli
käynyt heille kovin hankalaksi. Luutnantti Sahlo oli näet lännempänä,
Iitin puolessa, myös voitokkaasti murtautunut venäläisten saartolinjan
läpi taottaen heille tuntuvan tappion.
Mutta viikon parin perästä viholliset olivat taas toipuneet
ällistyksestään ja ahdistelivat nyt edelleen kaikkia pohjoiseen päin
johtavia teitä pitkin vetäytyviä sissejä. Niinpä Longströminkin täytyi
joukkoineen samota kauas Sisä-Suomeen. Talveksi hän vetäytyi Kajaanin
seuduille asti, jotka olivat vielä suomalaisten hallussa. Hän majaili
muutamia kuukausia Säräisniemellä ja Paltamossa, josta käsin teki vain
suksilla vähäisiä muonanhakuretkiä vihollisen Pohjanmaan rannikolla
oleviin varastoihin.
Tänne hän sai Ruotsiin vetäytyneen armeijan päämajasta uusia
määräyksiä. Armfelt oli saanut tiedon hänen laivakaappauksistaan ja
kehotti häntä jatkamaan niitä. Heti kevään tullen (1715) Longström
lähti Paltamon periltä etelään ja varasi Iisalmelta joukolleen veneitä
soutaakseen taas Saimaan vesille. Sydänkesään mennessä hän oli
kantajoukkoineen päässyt -- viholliselle alituista kiusaa tehden --
melkein viimevuotista matkareittiä noudattaen Suomenlahden rannikolle,
Vehkalahden vesille -- sinne hänen oma luontonsa veti. Siellä hän
tapansa mukaan väijyi venäläisten kuljetusaluksia ja siellä hän taas
pikimmältään tapasi keltatukkaisen tyttönsä. Tällä kertaa hän ei
kuitenkaan uskaltanut tulla rantaan miesjoukolla, vaan hiipi yksin
Pajulahden metsiä myöten tutulle sorakuopalle, jätti sinne tuomisensa,
rupatteli hetkisen hilpeästi Sesilian kanssa ja lupasi poistuessaan
tulla taas ensi kesänä takaisin.
Niin hän tulikin. Mutta keltatukkatyttöään hän ei silloin enää
tavannut. Kylmillä oli mökki Pajuniemen rannalla, autiona kuin paon tai
ryöstön jäljiltä. Ja juuri silloin, kun hänellä oli niin hyvät
tuomiset...
* * * * *
Entistä vaikeampi ja vaaranalaisempi oli Pietari Longströmin retki tänä
vuonna (1716) ollut Sisä-Suomessa. Kärsimysten piinaama väestö oli
sisseille yhä ynseämpi, maahan jo pesiytyneiden voittajain komento oli
entistä tiukempi. Vihdoin hän saapui miehineen merenrannikolle ja vaani
siellä saaristossa ja Kuorsalon luodoilla merisissinä vihollista
viikkokausia. Hän odotti Pietarista tulevia aluksia, joiden lasteja
hänen oli määrä upottaa, mutta niitä ei tullut -- toiseen suuntaan
kulki kyllä aluksia.
Pari alusta laski ankkurinsa eräänä päivänä Pyötsaaren rannalle ihan
lähelle Pietarin väijymäpaikkaa ja yöpyi siihen. Houkutus kävi
partiomiehille ylivoimaiseksi; he tekivät hyökkäyksen laivoihin,
vangitsivat niiden miehistön, tarkastivat niiden lastin ja löysivätkin
odottamattoman rikkaan saaliin. Tavanmukaisten tavaroiden lisäksi
laivoissa oli runsaasti hopea- ja vaskirahoja -- luultavasti Viipurin
linnaväen sotakassa, joka oli aiottu paluumatkalla jättää
määräpaikkaansa.
-- En ole eläissäni luullut maailmassa näin paljon rahoja olevankaan,
ihmetteli korpraali Forsman availlessaan raha-arkkuja. -- Johan näillä
Ruotsin kuningas kävisi vuoden sotaa.
-- Ja rahastahan hänellä onkin ainainen puute, myönsi Longström. --
Mutta miten toimitat nämä lastit Ruotsiin?
-- Mahdoton tehtävä. Mutta pitääkö nekin nyt upottaa?
-- Korjataan ainakin hopeat talteen. Jaetaan miehille, niin että
kerrankin tietävät saaneensa värväyspalkan.
Ruotsin hallituksen jalkarakuunoille takaama palkka oli viime aikoina
maksettu sattumoisin, vuoden päivät se oli näiltäkin miehiltä aivan
saamatta. Nyt kapteeni jakoi heille siekailematta kymmenkertaisen
palkan ja sen lisäksi vielä runsaat voitto-osuudet, niin että joka
miehellä oli rahaa aikamoinen taakka. Mutta sittenkin jäi vielä eräitä
arkkuja avaamatta, kun miesten täytyi poistua uppoavista aluksista.
Pietari itse oli kätkenyt oman runsaan osuutensa kolmeen suureen
tinapulloon, ja luodoilla retkeiltäessä hän vaali niitä tarkasti. Mutta
eräältä yönuotiolta Paasion rannalta kapteeni lähti yksin soutamaan
manteren puolelle sanoen aikovansa kätkeä tinapullonsa sinne vastaisia,
parempia aikoja varten. Hän souti jo tuttua reittiä Pajulahden
ulkoniemeen, mutta hän tahtoi kätkeä aarteensa yhdessä Sesilian kanssa,
jotta -- jos hän seikkailuihinsa sortuisi -- tytöllä tulevaisuudessa
olisi mistä elää. Niin rakkaaksi oli tuo aivan sattumalta kohdattu
tyttö jo näiden vaellusvuosien varrella hänelle käynyt, että hän
melkein kaikissa askareissaan aina ajatteli häntä.
Mutta Pajulahden mökki oli tyhjä, oli kai niin ollut jo kauan, koska
naurismaakin oli kuokkimatta ja kaivotie oli nurmettunut. Karskin
kapteenin valtasi silloin kamala aavistus; mies, joka ei koskaan
hätkähtänyt kasakkapeitsen edessä eikä surrut satojen miestensä surmaa,
hän lyyhähti nyt kuin iskun saaneena aution tuvan kuluneelle
kynnykselle. Siinä hän synkkänä hoki:
-- Venäläiset vieneet, tappaneet tai raiskanneet... vieneet tyttöni,
ainoan iloni!
Hän koetti kyllä itselleen todistella, että olivathan naiset voineet
itsekin pyrkiä tästä kovin yksinäisestä paikasta asutummille maille;
ehkä he olivat Virojoella tai Vehkalahdella. Mutta hän ei uskonut näitä
vakuutuksiaan. Viholliset olivat jonkun kielijän kautta voineet saada
vihiä, että hänen oli ollut tapana vierailla tässä mökissä.
-- He ovat nyt kostaneet, kostaneet karvaammin kuin itse
aavistavatkaan!
Tunnin istui murtunut, mustahaiveninen mies siinä aution tuvan
kynnyksellä. Hän päätti vielä koettaa kyliltä tiedustella Pajuniemen
eläjien kohtaloa, mutta tunsi sen jo turhaksi -- orjaksi oli tyttö
viety! Ja hän, joka rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan oli saanut
ihmeitä aikaan, ei voinut tälle nyt mitään!
Hän nousi kankeasti kynnykseltä ja käveli veneelleen. Siinä
kimaltelivat tinapullot nousevan päivän hohteessa -- niiden näkeminen
vihlaisi miestä! Hän otti airon, kaivoi sillä kuopan kiven kupeelle,
kaivoi vihapäissään, kaivoi syvälle, ja viskasi sitten pullonsa kuopan
pohjalle. Täytti kuopan ja vyörytti kiven päälle. Ja lähti soutamaan.
Valehtelematta hän saattoi kertoa Forsmanille kaivaneensa kaikki
rahansa maahan. Mutta mihin hän ne kaivoi, siitä hän ei mitään kertonut
komentaessaan kiireellä miehensä uudelle saalistusmatkalle.
* * * * *
Päämäärää vailla, entistään hurjempana, synkempänä ja sydämistyneempänä
Pietari Longström harhaili tämän jälkeen kauan eri puolilla Suomea.
Milloin hän liikkui Päijänteen vesillä, milloin hätyytteli vihollista
Vaasan valtatiellä tai Viipurin takana. Hän kävi vielä Savossakin,
kotikylässään Joroisten takamailla, mutta ei hänen mielensä kirkastunut
siitä käynnistä: poltettu oli nyt kotitalo, poissa sen asukkaat!
Pietari kävi umpimieliseksi ja katkeraksi. Hän oli nyt omillekin
miehilleen usein juro ja tyly, sydänmaan kovia kärsinyttä kansaa hän
kohteli julmasti ja armottomasti -- hänen ainoa halunsa oli tuottaa
kasakoille niin paljon tuhoa kuin mahdollista. Mutta samalla hän päästi
kurin höltymään joukossaan, hän salli jo miestensä ryöstää mistä
saivat, juoda viinaa minkä tahtoivat, elostella, elämöidä vaarankin
paikoissa -- hän ei enää välittänyt omasta hengestään eikä muiden.
Kammottavan maineen Longströmin joukko saavutti näihin aikoihin
Peräpohjolassakin, jossa hän talvisin majaili, milloin Sotkamon,
milloin Paltamon, milloin Pudasjärven metsäkylissä. Suotta eivät näiden
seutujen eläjät valittaneet Ruotsin esivallalle asti tästä älyttömästä
elämöimisestä, kuinka Longströmin miehet riistivät talonpojilta heidän
vähät viljansa keittääkseen sen viinaksi, kuinka he juopuneina
reuhasivat, pieksivät viattomia ja ajoivat talon väen talvipakkaseen.
Mutta kerranpa raaistunut kapteeni kumminkin virkosi turtumuksestaan ja
inhimilliset tunteet pääsivät voitolle. Hän saapui eräänä päivänä
kosken rannalla sijaitsevaan Sotkamon taloon, johon jo ennen häntä oli
hänen miehiään ehtinyt. Siellä he tapansa mukaan jo olivat riiviöinä
mekastaneet. Varsinkin oli eräs entinen Kajaanin linnan mies -- linnan
olivat venäläiset vuosi sitten hävittäneet ja sen miehet kulkivat nyt
sisseinä saloilla --, Mäiväläinen nimeltään, riehunut hurjasti. Hän oli
ajanut perheen lapsineen pakkaseen, ja yksi talon pienokaisista oli
sinne kuollut. Kankea, kuihtunut ruumis oli äsken kannettu tupaan,
mihin Longström juuri saapui matkaltaan.
Silloin hän hätkähti tuota lapsen hentoa ruumista katsellessaan ja
kalpeni ehkä ensi kerran elämässään. Hän synkistyi omia syntejään ja
laiminlyöntejään ajatellessaan, hän kimpaantui alaisensa julmuudesta.
Longström kutsui Mäiväläisen ulos pitääkseen hänen kanssaan lyhyet
käräjät. Mutta rannalle tultua, kun kapteeni kalpeana tarttui
pyssyynsä, mies ymmärsi hänen katseestaan, mistä nyt oli kysymys. Hän
heittäytyi silloin äkkiä jäiseen veneeseen, joka oli sulan kosken
rannalla, ja lähti soutamaan pakoon joen yli. Mutta jäinen vene ei
totellut soutajaa, ärjyvä talvinen koski ryösti veneen, joka täyttyi,
siinä sai raakalainen palkan konnuudestaan...
Pietarin hilpeä luonne oli kovettunut, mutta hän kärsi kuitenkin jo
taas tästä elämänsä jylhyydestä ja alituisesta vaanijan ja vaanitun
ammatista. Mieluisana tuli hänelle silloin sydäntalvella Iijoen
varrelle sanoma, että Armfelt oli kutsunut hänet miehineen luokseen
Länsipohjaan. Heti Pietari lähti liikkeelle ja oikeinpa oudolta tuntui
hänestä taas olla ihmisten ilmoilla, siistiä pukunsa, tukkansa ja
partansa ja seurustella upseerina upseerien joukossa. Melkein oli jo
unohtunut häneltä sivistyneen ihmisen asu.
Armfelt tarvitsi myöskin partiomiehiä ja tiedustelijoita Norjan
retkellään, jota hän juuri valmisteli, ja Longström sai jo etukäteen
kevatkelillä 1718 60-miehisine "vapaakomppanioineen" tehdä
Pohjois-Norjan tuntureille tiedustelumatkoja tutustuakseen teihin ja
tienoihin. Ja kun pääjoukko, Suomen jäljellä oleva armeija, vihdoin
kesällä lähti liikkeelle, oli hänen jalkarakuunainsa tehtävänä aina
vain samota etujoukkona noita vaikeita taipaleita ja vastaanottaa
vihollisen ensi iskut. Mutta siihenpä hän oli tottunut Suomessakin --
aina olemaan vihollista lähinnä.
* * * * *
Kaarle-kuningas oli vastikään kaatunut Fredrikshallin edustalla,
vihollisen rohkeus oli siitä huimasti noussut ja se valmistautui nyt
antamaan maahansa tunkeutuneelle joukolle ratkaisevan iskun.
Hätätilaansa ei Armfelt kuitenkaan tahtonut vihollisille eikä omille
joukoilleen ilmaista, mutta tuskaisen hätäviestin sisälsi kuitenkin
kirje, jonka hän marraskuun puolivälissä lähetti Rörosista,
Pohjois-Norjasta, Ruotsin sodanjohdolle Skooneen kuvaten siinä
joukkonsa tilaa ja pyytäen kiireistä apua. Tätä viestiä viemään hän
lähetti taitavimman ja taatuimman partiomiehensä Pietari Longströmin
kuuden jalkarakuunan kanssa.
Hän tiesi hyvin viestin lähettäessään, kuinka vaikeaa sen
perillevieminen oli, sillä norjalaiset olivat hänen selkäpuolellaan
miehittäneet kaikki kulkukelpoiset tiet ja vuorensolat. Longström
oivalsi itsekin tehtävänsä vaikeuden, vaaranalaisuuden ja
arkaluonteisuuden varsin selvästi, mutta käsitti myös sen tärkeyden, ja
valmistautui reippaasti kuten aina pitkälle matkalleen.
-- Mutta kuinka käyneekin, tähdensi kenraali antaessaan omin käsin
Longströmille nuo tärkeät kirjeet, -- älä näitä missään tapauksessa
luovuta vihollisen käsiin. Toimita ne perille, siitä riippuu joukkomme
kohtalo ja suomalaisen nimen kunnia, mutta jos tulee sellainen tiukka
paikka eteen, että haavoitut tai joudut vangiksi, hävitä kirjeet
parhaan kykysi mukaan.
-- Perille ne vien, jos se ihmiselle yleensä on mahdollista, mutta
viholliskäsiin ne eivät joudu, vakuutti Longström vakavasti.
Hän seisoi siinä esimiehensä edessä nyt totisempana ja juhlallisempana
kuin koskaan aikaisemmin. Tuo aina nuortea ja hilpeä sissi oli
ilmeisesti vanhentunut viime vuosina, hänen piirteensä olivat käyneet
koviksi, hänen tumma ja tulinen katseensa kylmäksi, ja hopeaa oli jo
sekoittunut hänen ennen pikimustaan tukkaansa. Niinpä Armfelt lisäsi
katseltuaan häntä kotvan:
-- Tämän retken tehtyäsi siirränkin sinut sitten helpompiin, joskin
yhtä vaativiin toimiin. Olet jo rehkinyt kylliksi.
-- En sääli vaivojani, ilolla aina partioon lähden. Hyvästi, kenraali!
-- Hyvästi, kapteeni!
Tukalaa oli jo alkutaipaleesta kulku oudossa, lumenpeittoisessa
vuoristossa, jossa rotko tai tunturiseinä yhtäkkiä saattoi sulkea
väylän, eikä pieni retkikunta kuitenkaan uskaltanut laskeutua
miehitettyihin laaksoihin. Mutta vielä vaikeammaksi muutti matkanteon
sama vaara, jota Longström itse oli Suomessa edustanut ja jolla hän
aina oli väijymänsä vihollisjoukon tuhonnut: Norjan talonpojat
taistelivat hekin sissijoukkoina sisukkaasti isänmaataan puolustaakseen
ja vaanivat sinne tunkeutunutta vihollista tuhotakseen sen.
Pari päivää tuntureilla taivalta tehtyään Pietari havaitsi näitä
talonpoikaisparvia joka taholla. Ne eivät vielä hyökänneet, eivätpä
usein näyttäytyneetkään, mutta Hegren tuntureita samotessaan hän
aavisti niiden läsnäolon kaikkialla ympärillään.
Hän läheni jo kuitenkin valtakunnanrajaa, sitä autiota tunturimaastoa,
jonka yli hänen oli pyrittävä. Huomenna ehkä jo ollaankin siellä, hän
päätteli eräänä iltana laskeutuessaan vuoristorotkossa havuvuoteelle
nuotion ääreen. Mutta hän tunsi samalla mielensä tavattoman
levottomaksi... tuo tunne oli jotakin aivan outoa hänelle, joka oli
ennen voinut rauhassa nukahtaa missä vaaranpaikassa tahansa ja joka
saattoi liioittelematta kehua, että pelon tunne oli hänelle vieras. Se
oli jotakin toisenlaista levottomuutta, sisäistä tuskaa. Häntä väisti
nyt uni, hänelle muistuivat mieleen lapsuustanhuat, vanhemmat,
kotikaislikko. Ne olivat aivan kuin tuossa iltasumun takana. Sitten hän
näki edessään päivänpaisteisen lehdon Pajulahden rinteellä ja rannalla
keltatukkaisen tytön kädellään silmiään varjostamassa... Mies
käännähti. Mistä se nyt mieleen lensi tuo kaukainen, rakas muisto,
jonka hän jo aikoja sitten oli pakolla ajatuksistaan karkottanut, mikä
kumma loihtikaan yhtäkkiä ilmieläviksi nuo karkean soturin ainoat,
kauniit mutta katkenneet unelmat...?
-- Missähän lie keltatukkatyttöni, huoahti hän mietteissään. -- Vieläkö
lie hengissä -- kai hän hengissä on, vieraan orjana... Kerran tyttö
sieltä palaa kotimökilleen Pajulahden rannalle, mutta eipä taida enää
sinne palata merisissi, jonka kihlavitjat hän povelleen kätki...
Siinä muistui nuotiolla lepäävän partiopäällikön mieleen myös se aarre,
jonka hän oli mökin alaiseen rinteeseen kaivanut, ja hänessä välähti
samassa ajatus kirjoittaa tytölleen kirje noista tinapulloista ja
ilmaista niiden kätköpaikka Sesilialle siltä varalta, että tämä vielä
palaisi kotiseudulleen. -- Tuleehan rauha kerran, mutta silloin se voi
olla myöhäistä...! Tuo ajatus valtasi hänet niin kokonaan, että hän
yhtäkkiä kaivoi esille repustaan kirjoitusvehkeet -- jotka hänellä aina
kaiken varalta oli matkassaan -- ja rupesi siinä lepattavan nuotiotulen
valossa kohmettunein käsin kirjettä rakentamaan. Hän pani siihen paljon
useampia lämpimämpiä ja hellempiä sanoja, kuin mitä hän koskaan
suullisesti oli immelle puhunut, kertoi aikeistaan, kertoi
aarteestaan, määritteli tarkoin sen paikan. Kirjeensä hän osoitti
Vehkalahden kirkkoherralle... olipa tuo kuka tahansa, kyllä hän
seurakuntalaisistaan selon ottaa, jos he vain paikalla ovat. Ja vaikka
kirje joutuisikin vieraisiin käsiin, yhdentekevää, ehkä niistä
tinapulloista on jollekin iloa... Kirjeensä hän aikoi, jos hänet
itsensä tapaturma tavoittaisi, jättää jollekin miehistään, matkamiesten
mukana aikoinaan Suomeen toimitettavaksi -- tuo mielen levottomuus oli
hänelle lähtökohtana kaikessa. Mutta nyt hän kätki kirjeen povelleen
kenraalin tärkeiden kirjeiden lomaan.
Pietari oli niin kiintynyt tuohon puuhaansa, hääri niin innokkaasti
noissa menneissä muistoissaan -- miesten nuotiolla kuorsatessa -- että
yö oli jo puoleen kulunut, kun hänkin vihdoin asettui levolle. Mutta
aamuvarhaisella, ennen päivänkoittoa, hän oli taas jalkeilla,
reippaana, rohkeana ja toisia rohkaisevana, onnistumisestaan varmana
kuten aina.
Kiireellä taipaleelle! Aamun valjetessa partiojoukko joutui vuolaan
vuoripuron partaalle. Heidän oli päästävä sen yli ja he hakivat nyt
sopivaa kahlaamoa. Siinä olikin kivikkokoski korkeanlaisen putouksen
yläpuolella, siksi matala, että siitä voitiin ylittää puro. Pietari
meni sitä edeltä tutkimaan valppaasti ympärilleen pälyillen, sillä
juuri tuollaisessa paikassa hän itse oli monesti kasakoita väijynyt ja
tuhonnut. Ei näkynyt vaaraa, mies laskeutui rantakiville, hyppäsi
kiveltä toiselle ja oli pian kosken vastaisella puolella. Silloin
pamahti laukaus rantakallion takaa. Pietari tunsi vihlovaa kipua,
rinnassaan ja kaatui... Ja samassa hyökkäsi kallioiden takaa esille
parvi aseellisia talonpoikia...
Longström nousi vielä... hänen piti toki palata kosken yli, antaa
tärkeät kirjeet miehilleen toimitettaviksi perille... itse hän tunsi
kohtalonsa hetken tulleen. Mutta hän ei jaksanut enää hypätä... kylki
oli puhki... ja tuossa jo juoksi muuan nuori talonpoika häntä
vangitsemaan. Silloin Pietari tempasi kirjeet poveltaan, viskasi ne
koskeen, joka ne nielaisi, kuljetti edelleen ja hautasi putouksen
ärjyihin...
Hänen partiomiehensä ampuivat nyt vimmatusti vastaan joen toiselta
rannalta yrittäen päästä päällikköään pelastamaan, ja tulinen taistelu
riehui tuokion kaatuneen ympärillä kosken partailla. Mutta Pietari
viittasi miehiään peräytymään ja pelastautumaan miten voivat, koska he
eivät kuitenkaan mahtaisi ylivoimalle mitään. Itse hän haavoittuneena
antautui vangiksi.
Norjalaiset talonpojat kohtelivat häntä hyvin, kantoivat hänet
lehdespaarilla läheiseen kyläänsä ja hankkivat siellä haavurin häntä
hoitamaan. Mutta luoti oli iskenyt liian arkaan paikkaan, haavaa ei
voitu lääkitä. Päivän sairasti mies siellä kuumehoureissa; sitten hän
kuoli.
Uljaalle partiopäällikölle ja viholliselleen kapteeni Pietari
Longströmille, norjalaiset pystyttivät hautapatsaan Lerfaldin
puutarhaan, johon hänet haudattiin. Samassa pikkukaupungissa
säilytetään vielä hänen aseitaan, joita hän kaatuessaan kantoi.
Mutta kenraalin kirjeiden mukana Pietari oli viskannut koskeen myös
yöllä kyhäämänsä kirjeen, jonka hän oli osoittanut Vehkalahden
kirkkoherralle ja jossa hän teki testamenttinsa keltatukkaiselle
kihlatulleen. Virran viemänä meni myös vihje hänen tinapullojensa
kätköpaikasta. Niitä ei koskaan löydetty, vaikka noita korpraali
Forsmanin tiedonantojen pohjalla oikein viranomaisten toimesta sodan
jälkeen etsittiin. Ne ovat siellä kiven alla Pajulahden rannassa. Ehkä
ne sieltä vielä löytää joku keltatukkatyttö, jolle vaisto sanoo, minkä
kiven alla ne ovat.
_Santeri Ivalo_
HERÄÄ HETKEKSIKIN, TUULI!
AMIRAALI NIILO EHRENSKIÖLD