hänen majurinvaltakirjansa, sekä ojensi sen päällikköä kohti. Tämän
viittauksesta keskeytettiin toimitus ja paperia alettiin tutkia. Se
kulki kädestä käteen ja tulkki ryhtyi kääntämään sen sisällystä
venäjäksi. Upseerit alkoivat lukemisen päätyttyä vilkkaasti jutella
silmäten aina väliin Luukkosta, ja usein he toistivat nimeä "Kivikäs".
Heille oli selvinnyt, että tässä oli nyt heidän edessään se pelätty ja
vihattu Kivekäs, jota heikäläiset olivat vuosikausia koettaneet saada
käsiinsä. Päällikön katse kirkastui. Mikä onnenpotku, että juuri hänen
oli suotu saada käsiinsä tuo kuuluisa sissipäällikkö! Kyllä tsaari
tulisi häntä siitä muistamaan. Ja mikä riemu tästä nousisi sekä
Viipurissa että Pietarissa. Jei bohu!
Silmukat poistettiin vankien kaulasta ja päällikkö katseli heitä nyt
iloisin ilmein. Olihan saalis hänelle kullan arvoinen. Riemukkaasti
lähdettiin jatkamaan matkaa Viipuriin. Vangit saivat astua vahvan
vartion keskellä. Perille saavuttiin puolenpäivän aikaan. Kulovalkeana
levisi Viipurin varusväen keskuuteen tieto, että kuuluisa Kivekäs oli
vankina tuotu kaupunkiin. Lakkaamatta tungeskeli uteliaita Luukkosen ja
hänen toveriensa ympärillä.
-- Vot Kivikas! Smotrijte!
Heitä tirkisteltiin ja käsin kopeloitiin kuin outoja ulkomaan eläviä.
Ja pitkin päivää raahattiin heitä paikasta toiseen ja heidän
ympärillään oli aina sankka uteliaiden parvi. Linnoituksessa ammuttiin
tykillä tämän merkkitapauksen johdosta ja illalla upseerit panivat
toimeen suuret juomingit.
Seuraavana päivänä vahva rakuunaosasto lähti viemään vankeja Pietariin.
Mukana seurasi tietysti tarkka raportti tsaarille siitä, kuinka arvokas
saalis vankien joukossa oli ja kenelle kunnia hänen vangitsemisestaan
oli lankeava.
* * * * *
Oli päästy joulun sivu. Vuoden viimeinen päivä alkoi juurii kallistua
iltaan. Ulkona oli vielä niin valoisa, että hyvin olisi lukea nähnyt.
Mutta huoneessa, jossa kohtalo oli määrännyt sissipäällikkö ja majuri
Taneli Luukkosen ottamaan uutta vuotta vastaan, oli jo niin pimeä, että
tuskin kykeni näkemään omaa kättään. Oli ehkä harhauttavaa sanoa hänen
olinpaikkaansa huoneeksi. Komero tai vieläkin paremmin luola oli sille
sopivin nimitys. Se oli ahdas ja matala, aivan epäsäännöllinen
muodoltaan. Komero oli selvästikin maanpinnan alapuolella, sillä
katonrajassa olevasta pienen pienestä ikkunan tapaisesta saattoi
toisinaan nähdä ohi kulkevan sotilaan saappaat. Tuo ikkuna oli syvällä
muurissa ja sen edessä oli jykevä rautaristikko. Ikkuna oli nyt
paksussa jäässä ja sieltä vuoti lakkaamatta vettä kivipermannolle.
Luolassa ei ollut uunia eikä minkäänlaista kalustoa. Ei edes jakkaraa.
Nurkassa oli kasa kosteita ja tunkkaisia olkia. Käsistään ja jaloistaan
kahlehdittuna Taneli Luukkonen istui oljilla. Hänen hengityksensä
kohosi usvana luolan kattopaasia kohti.
Jykevä ovi narisi saranoillaan. Sisään astui lyhty kädessä kesäturkkiin
ja muodottomiin huopatossuihin pukeutunut vartija, jonka rokonarpiset
kasvot riippuvine viiksineen olivat kelmeät ja ilmeettömät. Luomatta
vankiin katsettaan hän täytti mukanaan tuomastaan sangosta lattialla
olevan puisen juoma-astian. Turkkinsa povesta hän otti kimpaleen paksua
ryssänlimppua, jonka pudotti juoma-astian viereen. Sitten hän kohotti
lyhtyään ja silmäsi ikkunan ristikkoa. Kaiken tämän hän teki ääneti ja
yhtä hiljaa hän poistui luolasta. Ovi jyrähti kiinni, avain kitisi
lukossa ja sitten vallitsi luolassa taas haudanhiljaisuus, jota
häiritsivät ainoastaan ikkunalta tippuvat vesipisarat.
Kylmän puistatus ajoi vangin pehkujen päältä liikkeelle. Hän alkoi
käsiään huitoen kävellä edestakaisin, jolloin kahleet herkeämättä
kilisivät lattiapaasia vasten. Mutta hän oli siihen jo niin tottunut,
että tuskin huomasikaan sitä.
Lähes neljä kuukautta hän oli jo viettänyt tässä luolassa näkemättä
sinä aikana vilahdukseltakaan taivasta tai aurinkoa tai muita ihmisiä
kuin äänettömän, kelmeänaamaisen vartijansa ja kuulematta muita ääniä
kuin omien kahleittensa kilinän tai tykkien jyrinän, milloin venäläiset
voittojaan juhlivat tai ilmoittivat veden Nevassa nousevan. Niin, Nevan
keskellä oli hänen luolansa, Kivekästen vanhalla Jänissaarella, johon
suurilla ponnistuksilla oli rakennettu mahtava linnoitus. Mitä sanoisi
Kivekäs, jos hän nousisi haudastaan tuolta permannon alta ja näkisi
kaiken tämän? Kymmenessä vuodessa olivat olot muuttuneet siinä määrin,
että hän, Kivekkään entinen alipäällikkö käyskenteli kahlehdittuna
päällikkönsä haudalla. Kolkolta ja toivottomalta näytti kaikki
eikä hän päivän mittaan paljon mitään ajatellutkaan. Hän tunsi päivä
päivältä vaipuvansa yhä raskaampaan tylsyyteen. Ja kauanko hän
ruumiillisestikaan jaksaisi?
Mistä syystä oli vangiksi joutunut upseeri kytketty kahleisiin ja
suljettu mokomaan luolaan? Kohta Pietariin saavuttua hänet oli viety
tsaarin eteen. Uteliaasti oli silloin kumpikin mies tarkastellut
toistaan. Luukkonen ei ollut häntä koskaan läheltä nähnyt, mutta
kuullut Kivekäs-vainajalta hänen ulkomuodostaan ja sen perusteella
hänellä oli varma ennakkokuva tsaari Pietarista. Se vastasikin
jotakuinkin todellisuutta.
Silmäiltyään Luukkosen upseerivaltakirjaa ja käännätettyään sen
itselleen tsaari oli varsin lauhkealla äänellä tehnyt muutamia
kysymyksiä, joihin Luukkonen oli antanut selvät ja varmat vastaukset.
Sitten hän oli tehnyt odottamattoman tarjouksen. Jos Luukkonen vannoisi
uskollisuudenvalan tsaarille, hän saisi heti hänen armeijassaan
majurinviran niin ja niin suurine palkkaetuineen sekä vaimokseen niin
ja niin rikkaan pajarin tyttären. Mutta hetkeäkään epäröimättä
Luukkonen oli vastannut, ettei hän voi pettää maataan ja kuningastaan.
Silloin tsaarin poskipäissä oli alkanut nykiä, hänen kasvonsa olivat
hetki hetkeltä saaneet yhä tiikerimäisemmän ilmeen, ja yhtäkkiä hän oli
lyönyt Luukkosta nyrkillään vasten kasvoja. Sitten hänet oli heti lyöty
kahleisiin ja tuotu tänne tunkkaiseen luolaan. Ja siitä oli jo kulunut
neljä kuukautta.
Mutta mikä oli tullut Tillaisen ja heidän kahden onnettomuustoverinsa
kohtaloksi? Sitten Pietariin tulon ei Luukkonen ollut heitä nähnyt.
Luultavasti tsaari oli Tillaiselle tehnyt samanlaisen tarjouksen kuin
hänellekin, mutta hän oli varma, ettei Tillainenkaan ollut kiusaukseen
langennut. Kituiko hän nyt samalla tavoin kahlehdittuna jossakin
toisessa komerossa täällä Jänissaarella? Vai oliko hänet vähemmän
vaarallisena säästetty tällaisesta kohtalosta ja viety toisten
sotavankien kera Sisä-Venäjälle? Se oli luultavampaa.
Näännyksiin saakka käveltyään Luukkonen heittäytyi pehkuille ja vaipui
uneen kuumeen puna laihtuneilla poskillaan. Hän oli näkevinään
lattiapaasien liikkuvan ja tuijotti niihin hämmästyneenä. Aivan oikein,
kaksi niistä siirtyi sijoiltaan ja näkyviin kohosi Taavetti Kivekkään
pää. Ympärilleen silmäiltyään hän kohottautui, ojensi vasemman kätensä
-- oikeassa oli tuttu karoliinimiekka -- ja pudisti Luukkosta jalasta.
-- Miksi sinä täällä joutilaana lojut? hän kysyi ankarasti.
-- Näethän, että olen kahleissa ja vankina, vastasi Luukkonen.
-- Näen kyllä, mutta sinä et saa haudalleni kuolla! Nyt alkaa juuri
uusi vuosi. Sen aikana minä päästän sinut kahleistasi, mutta muista
silloin velvollisuutesi. Aloita taistelu aina uudestaan, kunnes voitto
on meidän.
Näin sanoessaan hän kohotti nyrkkinsä samalla tavoin kuin
kuolinhetkellään. Sitten hän painui takaisin maan alle vetäen
lattiapaadet paikoilleen.
Uni oli ollut niin elävä, että Luukkonen ei herättyään ollut aluksi
selvillä, oliko hän todellakin nähnyt entisen päällikkönsä vaiko
uneksinut vain. Hän nousi jalkeille ja tunsi rinnassaan omituisen
ailahduksen. Väkevästi veri veti häntä elämään ja toimintaan. Tämä
luola ei totisesti saanut jäädä hänen haudakseen. Isänmaa kaipasi
entistä kipeämmin hänen vahvoja käsivarsiaan ja neuvokasta päätään.
Pimeässä hän ojensi kahlehditut kätensä ristikkoa kohti. Tuohon
liikkeeseen sisältyi sekä rukous että vala.
* * * * *
Luukkosen vangiksi jouduttua olivat pataljoonan päällikkyyttä aluksi
hoitaneet Antonius ja Torikka, sittemmin kapteeni Samuli Hausen, joka
edellisenä kesänä oli liittynyt jalkarakuunoihin. Tällä kertaa heistä
oli vain puolet koolla Kivennavan Tonterin kulmalla, lähellä
Siestarjokea. Toiset olivat Longströmin ja Kärjen johdolla Käkisalmen
puolessa. He olivat leiriytyneet suojaisaan rotkoon metsien keskelle,
viettäen joutilasta iltapuhdetta nuotioiden ympärillä. Aamupäivällä
olivat Jaakko Antonius ja Paavo Koivistolainen lähteneet
tiedusteluretkelle Inkerin puolelle, ja heidän palattuaan aikoi koko
joukko lähteä sinne, jos olosuhteet tuntuivat suotuisilta.
-- Laihaksi alkavat eväämme taas käydä, sanoi Hausen, kun he ryhtyivät
illastamaan. -- Olisi jo aika saada taas jokunen muonakuormasto
siepatuksi.
-- Ellei kuormastoa satu tiellemme, voimmehan sen sijaan pistäytyä
tuolla Inkerin puolella puhdistamassa jonkun pajarin kartanon,
huomautti Torikka. -- Niitä onkin viime vuosina noussut kuin sieniä
sateella. Mikä heitä sitten tänne houkutteleekin. Luulisi heillä olevan
kyllälti paljon parempaa maata siellä Moskovan puolessa. Mutta tänne
laihemmille maille he vain tuppautuvat ja me, maan oikeat omistajat,
saamme katottomina harhailla metsissä.
Tuimasti Torikka iski hampaansa kovaan leipäkannikkaan ja hänen
mustissa silmissään oli äkäinen ilme.
-- Tsaari se heitä tänne kauluksesta kiskoo, sanoi Antonius. -- Tahtoo
näet venäläistää uuden pääkaupunkinsa ympäristön.
-- Mutta pitäisipä poikien jo palata matkaltaan, arveli Hausen. -- Kun
eivät vain olisi kiikkiin joutuneet.
-- Siitä ei pelkoa, vastasi Antonius. -- Kyllä ne pojat päänsä
varjelevat. Saadaanpa nähdä, että ennen aamua he ovat täällä.
He lopettivat illallisensa, sytyttivät piippunsa ja laittautuivat
pitkälleen nuotion hohteeseen. Juttelu tyrehtyi ja kuorsauksia alkoi
kuulua joka nuotiolta. Mutta väsyneinäkin he nukkuivat vain koiranunta.
Puolenyön tienoissa Antonius havahtui askelten kopseeseen ja kohotti
päänsä. Hän näki veljensä ja Koivistolaisen varovasti lähenevän
nuotiota. Seurassaan heillä oli kolmas mies, joka täysipartoineen,
pitkine kauhtanoineen ja virsuineen näytti venäläiseltä musikalta. Hän
nousi istualleen.
-- Vanginko toitte? hän kysyi.
-- Vanginpa hyvinkin, naurahti Jaakko-veli.
-- Terve, Pärttyli! sanoi virsuniekka ja ojensi kätensä.
Antonius tuijotti häneen suu kolmantena silmänä, tuijotti ja väliin
hieroi silmiään.
-- Kautta sieluni autuuden! hän puhkesi lopuksi. -- Ääni on Taneli
Luukkosen, mutta...
Hän antoi katseensa liukua vieraan parrasta hänen kauhtanaansa ja
lopuksi virsuihin.
-- Vaunuissa ajaen ja kullalta loistaenko sinä luulet Venäjänmaan
vankeudesta palattavan? nauroi vieras.
-- Ei mutta... jopa nyt jotakin... että ihanko siinä seisoo itse Taneli
Luukkonen?
Unisia päitä kohosi näkyviin peitteeksi vedettyjen päällysnuttujen
alta. Luukkosen nimi kulki suusta suuhun, nuotiolta toiselle saaden
kaikki silmänräpäyksessä jalkeille. He kerääntyivät hänen ympärilleen,
kuhmuiset kourat ojentuivat puristamaan kaivatun päällikön kättä, ja
silmät kosteina he tarkastelivat häntä puolelta ja toiselta.
Mutta kuinka tämä kaikki oli mahdollista? Saattoiko mies elävänä päästä
Pietari-Paavalin linnan komeroista?
Kun ensi hämmästyksestä oli päästy, alkoi kysymyksiä sinkoilla joka
taholta. Istuttiin, Luukkonen sai eteensä ruokaa, johon hän ahnaasti
kävi käsiksi, ja syödessään hän kertoi lyhyesti seikkailunsa.
Keskitalvella hänen vankeuttaan Pietari-Paavalin linnassa oli
huojennettu, joten hän oli saanut terveytensä ja voimansa jotakuinkin
säilymään. Karkaamiseen ei kuitenkaan ollut ilmaantunut tilaisuutta.
Heinäkuun lopulla hänet oli sitten kahleistaan vapautettu ja häntä oli
lähdetty toisten Suomesta tuotujen vankien kera kuljettamaan kohti
Moskovaa, josta matkan piti jatkua aina Siperiaan saakka. Ankarasti
heitä oli matkalla vartioitu. Mutta siitä huolimatta hän oli eräässä
yöpaikassa lähellä Moskovaa päässyt livistämään. Luoksepääsemättömiin
metsiin hän oli aluksi painunut ja elätellyt siellä viikkokauden
itseään metsän antimilla. Sitten hän oli kaikenlaisia syrjäpolkuja
pitkin alkanut suunnistautua kotimaata kohti. Milloin nälkä oli
pahemmin ahdistellut, hän oli pistäytynyt johonkin syrjäiseen kylään ja
selittänyt olevansa pyhiinvaellukselta palaava karjalainen raskolnikki.
Silloin hänelle oli annettu ruokaa yllin kyllin ja vielä evästä
matkalle. Niin hän oli onnellisesti päässyt aina Inkerin
pohjoiskulmalle, jossa oli tänään eräällä metsätiellä odottamatta
kohdannut Antoniuksen ja Koivistolaisen.
-- Paljonkos teitä on täällä koolla? hän kysyi kertomuksen lopetettuaan
ja saatuaan pahimman nälkänsä tyydytetyksi.
-- Kahdeksankymmentä kolme miestä ja he ovat tästä lähin taas teidän
komennettavissanne, vastasi Hausen.
-- Hyvä, meitä on aivan parahiksi. Oletteko valmiit aamuvarhaisella
seuraamaan minua pienelle retkelle Rajajoen taakse? Teemme siellä
sellaisen kaappauksen, että... että se tekee lopun koko tästä sodasta.
-- Tietysti me seuraamme! huusivat kaikki. -- Mutta mikä on se
kaappaus?
Silmät uteliaisuudesta palaen he kurottelivat päätään ja tuijottivat
Luukkosta. Tämän silmissä oli omituinen hehku ja hänen äänensä sai
haltioituneen sävyn, kun hän lausui:
-- Tiedättekös, pojat, että tsaari on tätä nykyä vain muutaman
peninkulman päässä meistä ja sotilaita on hänen ympärillään vain
kourallinen. Napata sellainen otus vangiksi -- kas se olisi toista kuin
väijyä venäläisten limppu- ja rihkamakuormia. Luuletteko, että
vihollinen sen jälkeen kykenisi sotaa jatkamaan? Ei sinne päinkään!
Koko valtakunta lysähtää kokoon kuin häränrakko, johon tuikataan reikä.
Ryssä ajettaisiin Inkerin rajain taakse ja Nevan rannat olisivat taas
meidän. Mitä sanotte? Eikö kannata yrittää?
-- Vaikka pää menisi, minä ainakin olen siinä yrityksessä mukana,
innostui Torikka. -- Mutta onko varma, että tsaari on näillä main ja
ettei hänellä ole muassaan suurempaa sotajoukkoa?
-- Se on aivan varma. Pitkin matkaa urkin tietooni asioita, ja niinpä
sain eilispäivänä silminnäkijältä kuulla, että tsaari oleskelee tätä
nykyä Valkeasaaren kartanossa. Mukanaan hänellä ovat vain tavalliset
henkikasakkansa. Siinä lähistöllä, noin parin virstan päässä
kartanosta, majailee kyllä isohko joukko henkikaartilaisia, mutta me
voimme toteuttaa aikeemme heidän saamatta siitä mitään vihiä ennen kuin
kaikki on ohi. Kas, tällainen minulla on suunnitelma!
Silmät sisäisestä innostuksesta liekehtien hän alkoi tehdä selkoa
suunnitelmastaan, jonka mukaan he pieniksi joukoiksi hajaantuen
saattoivat huomiota herättämättä lähestyä kartanoa sekä sitten merkin
saatuaan yhtäkkiä saartaa sen ja siepata tsaarin vangikseen.
Hengitystään pidättäen miehet kuuntelivat ja jokaisen katseesta saattoi
lukea palavan halun seurata päällikköä tälle huiman rohkealle retkelle.
-- Tällainen suunnitelma ei olisi voinut syntyä kenenkään muun kuin
suomalaisen korpimajurin päässä, lausui Antonius lyöden Luukkosta
olkapäälle.
-- Mutta nyt on parasta, että te kaikki asetutte hetkeksi levolle,
sanoi Luukkonen. -- Heti päivän valjetessa lähdemme liikkeelle ja
silloin tarvitaan sekä voimia että ripeyttä.
Itse hän ei koko yönä silmiään ummistanut. Tuo suuri tuuma oli siinä
määrin saanut hänet valtoihinsa, että uni ja väsymys pysyivät hänestä
loitolla. Nyt, nyt oli hän viimeinkin Inkerinmaan puolesta iskevä sen
ratkaisevan iskun, josta hän oli vuosikaudet uneksinut!
Kohta kun päivä alkoi hiukan kajastaa, hän herätti miehet. Kiireesti he
haukkasivat aamiaista ja lähtivät halki metsien kohti etelää. Miesten
oli vaikea pysyä Luukkosen kintereillä ja lepohetkinä he silmäilivät
häntä salaa ihmetellen päällikön järeillä ja parroittuneilla kasvoilla
hohtavaa haltioitunutta ilmettä.
* * * * *
Oli saman päivän ilta ja aurinko oli juuri vaipumassa Suomenlahden
helmaan. Viimeinenkin punerrus häipyi honkien latvasta sillä autiolla
kanervikkokankaalla, jossa Taneli Luukkonen kalvenneena ja verissään
makasi suuren kiven juurella. Juuri hämärän langetessa hän tuli
tuntoihinsa ja koetti nousta jaloilleen, mutta ei kyennyt. Kauan hän
hieroi otsaansa ja koetti muistella, mitä oli tapahtunut ja missä hän
oli. Vihdoin selkeni hänelle tapausten kulku.
Valkeasaaren kartano oli saarrettu ja vallattu suunnitelman mukaan.
Yllätetyt vartijat olivat saaneet surmansa. Mutta talon lukuisa
naispalveluskunta oli ollut kiusallisena vastuksena päärakennukseen
tunkeuduttaessa. Myöskin eräs tsaarin päällystakkiin ja peruukkiin
pukeutunut henkiorja, joka parin toverinsa kanssa oli puolustautunut
eräässä lukitussa huoneessa, oli aiheuttanut harmillista viivytystä.
Kun kaikki lukuisat huoneet, ullakot ja komerot oli ehditty tarkastaa,
huomattiin tuhatmiehisen henkikaartilaisjoukon saartavan taloa. Tsaari
oli kohta hyökkäyksen tapahtuessa päässyt jotakin takatietä pakoon ja
hän itse johti nyt kaartilaisiaan sissien kimppuun.
Silloin Luukkonen oli huutanut miehensä koolle ja he olivat hyökänneet
sille suunnalle, missä saartoketju oli vielä ohut. Hurjasti siinä oli
isketty puolelta ja toiselta. Nuutti Koivistolainen oli vaipunut maahan
Luukkosen rinnalle ja Torikka oli iskenyt verissään ympärilleen kuin
seitsemän vimmaista miestä. Yksi toisensa jälkeen oli kaatunut
Luukkosen rinnalta, miehet olivat hajaantuneet pieniksi ryhmiksi ja
lopulta Luukkonen oli ollut yksinään vihollisten keskellä. Pahasti
haavoittuneenakin hän oli jaksanut vielä heittäytyä isännättömäksi
joutuneen hevosensa selkään. Viimeisillä voimillaan miekkaa heiluttaen
hän oli raivannut tien itselleen ja ajanut täyttä karkua edessä olevan
metsän suojaan. Laukauksia oli ammuttu hänen jälkeensä, ja ainakin
kaksi kuulaa oli sattunut häneen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä
hän ei voinut muistaa. Arvatenkin hän oli verenvuodosta uupuneena ja
tajunsa kadottaneena pudonnut kiven kupeelle hevosen juostessa
matkoihinsa.
Näin surkeasti oli siis päättynyt hänen suuri tuumansa, jolla hän oli
uskonut voivansa ratkaisevasti muuttaa tapausten kulun näillä pohjan
perillä. Se oli sammunut kuin tähti yöhön ja se kirveli häntä paljon
tulisemmin kuin ruumiissa olevat lukuisat haavat. Ja sammuva hän oli
itsekin, hän tiesi, ettei ollut aamua enää näkevä. Hyvä niin, kun
kerran kaikki oli rauennut. Mutta kuinka tämä oli mahdollista? Oliko
Jumala ainiaaksi hylännyt tämän köyhän maan ja kansan? Eikö sen
tiikerimäisen miehen mahtia voinut mikään rajoittaa?
Luukkonen vaipui jonkinlaiseen horteeseen, ja silloin hän oli
kuulevinaan kumean kuin kiven sisästä kumpuavan äänen, joka sanoi:
-- Kaikella on rajansa, ja se mikä tänään on mahtava, on huomenna
heikko ja lyöty. Todella mahtava on se, joka kärsivällisesti odottaa
aikaansa ja pysyy uskollisena loppuun asti.
Puolenyön aikana hän havahtui vielä kerran tiedottomuuden tilasta.
Silloin hän karkasi pystyyn, ojensi nyrkkinsä etelää kohti ja huudahti:
-- Se kuuluu sittenkin meille! minkä jälkeen hän kaatui raskaasti kiven
juurelle huokaisten viimeisen kerran.
Hengissä Valkeasaaren rytäkästä päässeet sissit kokoontuivat samaan
aikaan edellisen yön leiripaikalle Tonterin metsässä. He eivät koskaan
saaneet tietää päällikkönsä lopullista kohtaloa. Se peittyi samanlaisen
hämärän verhoon, mikä ympäröi hänen nuoruuttaankin. Korven keskellä,
kotimaakunnan pohjoisrajalla valkenivat jylhän korpimajurin luut.
_Kyösti Wilkuna_
MERI- JA METSÄSISSI
PIETARI LONGSTRÖM
Eräänä toukokuun päivänä 1711 oli Suomen armeijan ja laivaston uusi
ylipäällikkö kenraali Nieroth pääjoukkoineen leiriytynyt Virojoen
suulle Vehkalahdelle, mistä käsin hänen tarkoituksensa oli hyökätä
itään eristämään ja saartamaan Viipuria, joka edellisestä kesästä asti
oli ollut venäläisten hallussa. Tämä taitava ja tarmokas, mutta
ruumiiltaan jo raihnainen kenraali oli tänään taas ärtyneellä tuulella,
sillä huonoja viestejä oli tullut joka taholta. Ruotsin laivasto, jonka
olisi pitänyt heti jäitten lähtiessä saapua Uuraansalmeen estämään
venäläisten muonankuljetuksen Viipuriin ja auttamaan hänen hankkeitaan,
kuhnaili tapansa mukaan kaukana Karlskronan talvisatamassa. Vihollinen
ennätti saada Viipuriin apua. Nieroth oli tosin lähettänyt pari kolme
pienehköä joukko-osastoa veneineen Uuraansalmelle venäläisiä edes vähän
häiritsemään, mutta mitäpä ne pikkuveneet voivat, eikä nyt niidenkään
tiedustelumatkalta ollut saapunut mitään tietoja, joita hän kuitenkin
oli tänne vaatinut. Joutilaisuudessa kului aika ja se ärsytti toiminnan
miestä. Ja kaiken lisäksi olivat ruokalähetykset Kymijoelta, jossa
armeijalla Viipurin menetyksen jälkeen oli varastonsa, viivästyneet.
Miehillä rupesi olemaan nälkä.
Harmistuneena kenraali käveli adjutanttinsa saattamana ahdetta pitkin
jokisuulle päin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi ja katsoi kummissaan
eteensä: Kaksi isoa venäläistä lotjaa saapui verkalleen soutaen mereltä
päin rannikkoa kohti -- hyvin hän tunsi nuo hollantilaismalliset,
latteat ja matalapohjaiset, kömpelöt tsaari Pietarin alukset.
-- Mutta hittoja -- onko ryssä tullut hulluksi! hän virkkoi
adjutantilleen ja lähetti tämän kaukoputkella lähempää tähystämään. --
Ei, ei siitä ollut epäilystä, musikoita oli soutajina ja lotjat olivat
raskaassa lastissa. Ja ihan ne alkoivat lähestyä Pajulahden
venelaituria.
Kenraali vilkastui, käski tuoda ratsunsa, komensi puolensataa rakuunaa
mukaansa ja karautti nopeasti maihinnousupaikalle vastaanottamaan
tulijoita. Soutajat ja lotjat olivat todella venäläisiä, mutta
komentajana oli suomalainen luutnantti, joka oli siepannut tämän
saaliin Uuraansalmessa ja toi sen nyt Suomen armeijan käyttöön.
Kenraali Nierothin kalpeat, ryppyiset kasvot kirkastuivat ilosta. Nyt
hän sai tietoja Uuraasta, sai ruokaa armeijalleen, -- kiireellä hän
kutsutti valtausjoukon johtajan puheilleen.
Mies oli luutnantti Pietari Longström ja hän kuului Porin rykmenttiin,
vaikka olikin Savosta kotoisin. Keskikokoinen, notkea ja
sitkeännäköinen soturi, aivan tummaverinen ja mustatukkainen, silmätkin
pikimustat ja tuliset -- korea poika! Toiset kertoivat hänessä
virtaavan mustalaisverta, toiset taas hänen sukunsa polveutuvan väärän
koivun takaa jostakin Savonlinnan virkamiehestä, ja ehkäpä siihen
viittasi vierasperäinen nimikin. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli
savolaisen talonpojan poika ja itsekin sekä sydämeltään että
murteeltaan ja sanasutkauksiltaan täysi savolainen, kenties tavallista
maatiaista vähän vikkelämpi ja kipakampi.
-- Miten nämä sait käsiisi? kysyi kenraali.
-- Vahdin niiden tuloa salmessa, ammuin alkuun muutamia soutajia ja
uhkasin siten ampua kaikki. Silloin he herkesivät soutamasta ja panivat
pyssynsä pois. Kiirehdin tuomaan lotjat talteen, sillä vihollisaluksia
näkyi selällä.
-- Ovatko toiset osastot vielä Uuraassa vartiossa?
-- Siellä ovat. Mutta enemmän siellä tarvittaisiin.
-- Saat palata sinne takaisin. Suoritit tehtäväsi reippaasti, Pietari,
siksi saatkin nyt oman itsenäisen joukon, sata miestä, komentoosi. --
Kenraali myhäili tyytyväisenä, antoi käskyjä vankien sijoituksesta ja
viljalastin toimittamisesta leipureille. Mutta rannasta lähtiessään hän
kääntyi vielä nuoren luutnantin puoleen huomauttaen:
-- Itsenäiseen komentoon kuuluu kapteenin arvokin -- hae aamulla
valtakirjasi päämajastani. Mutta sitten heti takaisin!