-- Minä väitän, että lumi jo on sulanut. Entä sinä? Lyödäänkö vetoa?
-- Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanut
paljon.
-- Emme siis voi lyödä vetoa!
-- Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?... Jos
sinä voitat, niin...
-- Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin... ja minä...
-- Annat minulle jonkun kirjan!
-- Hyvä.
He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään
ylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa
sinne, missä oli äkkijyrkin kohta.
-- Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.
Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät
puut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä
sinne.
-- Kummallista! sanoi Eero. -- Minkä kirjan tahdot?
-- Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.
Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta.
Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän
ympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä
harjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan,
siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös
ahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen
esiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.
Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä
Kiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia
muotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne
toivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi
kaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi
metsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä
Pekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas
saloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten
hän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi
mihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He
olivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä
äänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti,
Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.
Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin.
Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä,
ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista
ja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa",
niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä
paljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset
vuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä
iltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla
löytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä
katsomassa.
Eero oli asettanut pyöränsä puuta vastaan. Hän oli urheilupuvussa:
lyhyet housut, matalat kengät ja takin alla pehmeä paita, jonka
alaskääntyvää kaulusta piteli punainen, sidottu silkkiliinanen. He
seisoivat äänettöminä pitkän aikaa. Ajatukset palasivat vähitellen
siihen uomaan, jossa ne olivat liikkuneet ennenkuin he olivat ruvenneet
kiistelemään lumesta Kiutun mäen rotkossa.
-- Ei, katkaisi Eero äkkiä hiljaisuuden, paljastaen päänsä ja antaen
ilman hivellä otsaansa, -- en olisi ikinä aavistanut että kevät
maalla voi olla näin ihana. Olen aina kuvitellut elämän tällaisessa
sydänmaassa sietämättömäksi paitsi juuri kesällä. Tämä toukokuu täällä
on mieleni muuttanut: olen täällä nuorentunut, voinpa sanoa uudesta
syntynyt. Tänne luonnon helmaan olisin voinut ennenkin tulla, sensijaan
että olen istunut kevätkauden ummehtuneessa Helsingissä.
-- Niin, mikset ole tullut! hymähti Aili ja nosti hetkiseksi päätään.
Hän oli astellut pää kumarassa. Maalaamattomalla kepillä, jota hän piti
kädessään, huiski hän tuontuostakin ilmaa tai kosketteli tietä.
-- Niin, miksen ole tullut? toisti Eero. -- En ole tietänyt tulla
enkä kai nytkään olisi osannut täällä nauttia, enkä olisi päässyt
osalliseksi luonnon salaisuuksista, jollet sinä olisi minua opastanut.
Kas, emo Luonnolla on ihana aarreaitta, mutta avaimia siihen on hän
jakanut ani harvoille. Sinut, Aili, on hän tehnyt uskotukseen.
Hän käänsi tyttöön kasvonsa, jotka olematta säännölliset olivat
sangen kauniit. Kalpea ihonväri oli otsalla valkoinen ja siitä alkoi
pehmoinen, ruskea tukka. Nenä oli päästään hiukan pyöreä, huulet
paksuhkot, ylähuulessa parranuntuvia. Silmät olivat ruskeat ja ne ne
omituisella loistollaan hallitsivat koko hänen olentoansa. Niissä oli
jotakin kummallisen verhottua, pohjatonta.
Tyttö ei kääntänyt katsettaan tiestä, jota hän asteli. Hänen
sieraimensa hiukan värisivät, muutoin ei mikään hänen kasvoissaan
ilmaissut mielenliikutusta. Valkea huivi oli sidottu niskaan sillä
lailla että päät valuivat olkapäille, otsalta oli se sileänä kuin
nunnan päähine.
-- Sanot, alkoi hän hitaasti, -- että omistan avaimen... Niin, minä sen
omistan, avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Se onkin ainoa
aarteeni...
Viime sanat kuiskasi hän kiihkeästi ja nosti päätään. Eero seurasi
häntä ihastunein katsein. Oli hetken äänettömyys. Tyttö jatkoi:
-- Mutta minä en ole tyytyväinen sittenkään, tahdon pois, en tiedä
minne... Miksi tahdon pois? Olenhan onnellinen, äiti, Pekka, kaikki
ovat minulle niin hyvät kuin kuuluisin taloon omana lapsena. Ja minä
kiittämätön olento...
-- Kuinka hyvin sinut ymmärrän! huudahti Eero. -- Se on niin
luonnollista, sillä olethan nuori: sinun täytyy saada nähdä hiukan
ulommaksi kotinurkkia, päästä nauttimaan maailmasta ja elämästä...
Kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa jatkoi tyttö ikäänkuin omia
ajatuksiaan selvittääkseen:
-- Vasta kolme viikkoako sinä Eero olet ollut Kaarilassa...? Niin,
ei sitä ole enempää. Mutta kaikki on muuttunut. Sinä tulit Helsingin
rikkaasta elämästä yksinäisyyteemme, kerroit kaikista riennoista
ja pyrinnöistä siellä. Olinhan kyllä sanomalehdissä lukenut tuosta
kaikesta, mutta itse olin aina jäänyt loitolle... Varsinkin kun sinä
kerroit taistelusta, jota siellä käydään suomalaisuuden oikeuksien
voittamiseksi, niin minä heräsin ikäänkuin unesta... Täällä koko
pitäjässä puhuu herrasväki ruotsia, enkä ollut tullut ajatelleeksikaan
että olisi toisin, vaikka kyllä aina olen rakastanut kansaa. Ja kansa
on näillä mailla tottunut kuulemaan säätyläisten puhuvan ruotsia.
Kerran esimerkiksi kun eräässä talossa kirkonkylässä oli kesävieraana
muuan professorin perhe ja minä kysyin isäntäväeltä, mimmoista väkeä he
olivat, niin sain vastauksen: "olivathan ne niin ystävällisiä, hyviä
ihmisiä ja olivathan ne muuten ihan kuin herrasväkeä, mutta puhuivat
suomea!" Eikö se nyt ole kuvaavaa?
Eero nauroi.
-- Ja minäkin, kuinka olen voinut elää niin sokeana? jatkoi Aili. --
Sitä ei enää voi auttaa. Mutta nyt on minuun syttynyt tarve rakastaa
kansaani entistä enemmän, minä tahdon jotakin tehdä sen hyväksi,
vaikuttaa... Mutta samalla minä täällä ikävöin niin sanomattomasti.
Tahdon pois. Miksi ja minne? Täällähän juuri on kansani. Tänne pitäisi
minun siis jäädä...!
-- Kyllä. Tänne sinun pitääkin jäädä, mutta ensin täytyy sinun hiukan
saada nähdä maailmaa, nauttia elämästä. Katso, nuoruus sitä vaatii...
En ole taitanut tulla sitä sanoneeksi, mutta olen usein ajatellut,
että Helsinkiin sinun pitäisi päästä joksikin aikaa. Ethän vielä ole
pääkaupunkia edes nähnyt.
Aili säpsähti.
-- Helsinkiin! sanoi hän ja silmät loistivat.
-- Niin juuri. Olet nyt kahdenkymmenen kahden vanha, mutta nuoruutta ei
sinulla oikeastaan koskaan ole ollut samassa merkityksessä kuin muilla.
Eikö totta?
-- Kuinka niin...?
-- Oletko edes koskaan oikein tarpeeksesi tanssinut...? Nuoruus vaatii,
että ihminen joskus saa heittäytyä hillitsemättömän ilon valtaan,
oikein täysin siemauksin juoda elämän maljasta... Oletko koskaan sitä
tehnyt...?
Aili mietti.
-- En sillä tavoin. Ja jos Helsinkiin pääsisinkin, niin en itse asiassa
tiedä, osaisinko siellä nauttia. Täällä kotona nautin metsästä,
keväästä... Mutta Helsingissä, vieraitten ihmisten joukossa, mistä
siellä nauttisin...?
-- Sepä oli kysymys, verraton kysymys! Tietysti konserteista,
teattereista... Menenpä niin pitkälle että tanssiminen -- ajattele:
sileä, suuri permanto ja hurmaavat valssin sävelet -- suuresti tulisi
sinua huvittamaan!
Aili hymyili niinkuin hymyillään mahdottomuudelle. He astuivat alas
mäkeä, poikkesivat valtatieltä ja tulivat portille, josta polku vei
torpalle metsässä.
-- Ehkä huvittaisi, sanoi Aili, -- tanssinhan mielelläni. Mutta ei
ajatella sitä. Huviretkiin ei nyt ole varaa. Tuletko Niemelään?
Vastaamatta avasi Eero portin ja jatkoi:
-- Minäpä alan puuhata ja saat nähdä että lupa tulee. Olen minä
eläessäni ajanut läpi vaikeampiakin asioita.
Eero puhui kiihkeästi, voitonvarmuudella. Aili nauroi, se vain
kiihdytti Eeroa. Äkkiä lensi hänen päähänsä tuuma, ja hän näpäytti
sormiaan niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa.
-- Marraskuun lopulla panee Osakunta toimeen arpajaiset
kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla. Juuri niihin sinun
pitää tulla. Minä pyydän sinut paikalla masurkkaan. Saanko kunnian...
Kohteliaalla kumarruksella, aivan kuin tanssisalissa kääntyi hän
Ailin puoleen. Ilme hänen kasvoillaan oli kokonaan muuttunut. Hän
oli sinä hetkenä ikäänkuin riisunut maalaisnaamarinsa ja pukeutunut
kaupunkilaisasuunsa. Ailin seuraavat sanat palauttivat hänet taas
entiselleen.
-- Kiitos, kiitos -- valitettavasti minä en osaa masurkkaa.
-- No, minä opetan sinulle! Saat nähdä että tulet tanssimaan aivan
erinomaisesti. Ah, millä ylpeydellä minä sinua sitten vien!
-- Hyvä. Jos nyt siis opin masurkkaa, jos syksyyn asti eletään, jos
Helsinkiin pääsen ja niihin arpajaisiin tulen -- niin sitten tanssitaan
yhdessä se masurkka.
Ailin äänessä oli niin paljon epäilystä, ettei siinä olisi voinut
enempää olla jos hänelle olisi esitetty mikä mahdottomuus tahansa.
Tutunomaisesti avasi hän tuvan oven ja astui edellä sisään.
-- Kas, Aili neiti itse! pääsi emännältä iloisena huudahduksena.
Hän tahtoi viedä vieraat kammariin, mutta heidän erityisestä
pyynnöstään jäätiin tupaan. Eero istuutui penkille ja nosti syliinsä
pikku tytön, joka oli leikkinyt lattialla. Aili otti taskustaan kirjeen.
-- Tulin oikeastaan muoria tapaamaan, sanoi hän. -- Kai hän on kotona?
-- Tuollahan se lienee uunilla. Kuule, tule sieltä alas, neiti on
täällä... Se on taas näihin aikoihin ollut niin kipeänä. Aiottiin
sunnuntaina viedä vaivaistalolle, mutta jaksaneeko tuo kärryissä olla,
kun ei rekikelin aikaan tullut viedyksi.
Tamppuihin kääritty olento kömpi voihkien alas uunilta. Aili talutti
hänet penkille ja istuutui hänen viereensä.
-- No, mitä nyt kuuluu?
-- Mitäs muuta kuin tätä vanhuutta ja huonoutta.
-- Mutta kunhan vaan jaksatte vaivaistalolle, niin tulee parempi
ollaksenne. Siellä on lääkärinhoitokin likellä. Ja minä olen mukaanne
kirjoittanut kirjeen johtajattarelle. Hän on hyvä ihminen.
-- Eikö muori mielellään menisi? kysyi Eero.
-- Eipä taitaisi mennä, on jo tottunut tähän elämään täällä, kun koko
ikänsä on tässä ollut.
Muori ei puhunut mitään. Aili taputti hänen kättään ja lohdutteli:
-- Ei nyt ensinkään pidä huolehtia. Kirkonkylään tullessa käyn aina
teitä katsomassa ja käyväthän nämä kotiväetkin silloin tällöin.
-- Ja tässä olisi vähän kahviin, sanoi Eero ja pisti hänen käteensä
hopearahan.
Eukko heltyi siunaamaan hyvää nuorta maisteria. Sillaikaa tervehti Aili
torpan tytärtä, joka oli tullut tupaan.
-- Tässä se on leikkitoverini Olka, esitteli hän Eerolle.
Punastuen niiasi tyttö ja pyyhittyään kätensä esiliinaan ojensi sen
Eerolle. Hän oli punaposkinen ja roteva kuin itse terveys. Hymyillessä
tuli leukaan kuoppa. Hiukset olivat palmikkoina käärityt pään
ympäri. Kun hän ujosti avasi suuret ruskeahtavat silmänsä, oli hänen
olennossaan jotakin sanomattoman viehättävää. Hymyillen Eero tarkasti
häntä.
-- Mitä kuuluu? kysyi hän, kun äänettömyys alkoi ruveta painamaan.
-- Ei mitään liikaa.
-- Sinun pitää pian käydä meillä, sanoi Aili ja laski kätensä hänen
olkapäilleen. -- Naapurit ollaan, mutta sinua ei koskaan näe Kaarilassa
ja ennen sitä joka päivä oltiin yhdessä.
Hetken kuluttua lausui Aili jäähyväiset. Emäntä tahtoi kyllä
välttämättömästi pidättää vieraat kahvilla: pannu oli jo tulella,
oliko nyt niin kiire. Mutta Aili syytti illan tuloa. Emäntä ja
Olka saattoivat vieraita ulos. He tahtoivat nähdä maisterin ajavan
"velhonsiivellään".
-- Onpas siinä aika veikale, päivitteli emäntä. -- Jo sitä nyt sentään
metsäkyläläinenkin alkaa tottua, niitä kun kesäiseen aikaan yhtämittaa
hurisee tästä ohitse. Mutta ensi kerran kun näin, niin ihan luulin
paholaisen irti päässeen.
-- Ja minulta, nauroi Olka, silmien veitikkamaisen arasti seuratessa
nuorta maisteria, joka nousi polkupyörälleen, -- oli hevonen karata
Kiutun mäessä, kun ensi kerran tuli tuollainen vastaani...!
Emäntä jäi portille, karkeat kädet aitaan nojautuneina. Olka läksi
vielä kappaleen matkaa Ailia saattamaan. Valkolakkinen nuorukainen
kiiti jo kaukana. Keväinen päivä näytti lämmöllään hivelevän maita,
jotka vasta olivat kuivaneet kirren jäljeltä. Laihojen vihanta oli
verestä, metsä hiirenkorvalla, pientareilla kohosi nuori koiranputki ja
punertavat nokkoset, kellertävää hiekkaa oli vasta levitetty tielle.
Kymmenet kiuruset ylenivät ilmassa, kaikkialla tuoksui. Pilvetkin
alkoivat hajota, niiden lomitse pilkotti jo sininen taivas. Jokainen
puu tuntui vapisevan kuin unelmien vallassa, lehto lupasi iloa ja onnea.
-- No, Olka, virkkoi Aili, kun he hetken olivat olleet ääneti, -- onko
se totta mitä kerrotaan?
Polttava puna lensi tytön kasvoille ja totisena hän vastasi:
-- Ihmiset puhuvat paljon! Ei niihin ole uskomista.
-- Mutta eiväthän he mitään pahaa ole puhuneet, vain sanoneet että
Niemelän Olka taitaa olla morsiamena. Minä oikein ilostuin, kun sen
kuulin. Älä toki noin pahastu, Olka kulta!
Tyttö oli vetänyt huivin silmilleen, niin ettei kasvoja voinut nähdä.
-- Mitä siitä, jatkoi Aili, -- että hän on vain renki! Älä sinä siihen
katso. Jos hän on kelpo mies, niin pian hän kokoaa sen verran varoja,
että otatte torpan täällä Kaarilan alueella.
Olka ei vastannut mitään ja Ailikin vaikeni, antaen ainoastaan
ystävällisen katseen seurata leikkitoveriaan. Mutta sen jälkeen ei
Olkalla näkynyt olevan halua jatkaa matkaa, he sanoivat toisilleen
hyvästi ja Aili asteli yksin eteenpäin.
Sanomattomasti hän sinä hetkenä nautti yksinäisyydestään. Syvin vedoin
hän hengitti ilmaa. Hän iloitsi siitäkin, että Eero oli ajanut niin
kauas. Päästyään mäen toiselle puolelle, ojensi hän ylös käsivartensa
ikäänkuin syleilläkseen avaruutta, mutta kavahti samassa, sillä Eero
oli kääntynyt takaisin ja tuli jo tienmutkassa.
-- Et aavista, kuului hänen äänensä, -- miten ihania suunnitelmia minä
tässä sinua varten valmistan!
-- No? Sitä matkaako sinä todenteolla ajattelet? Älä toki huoli, ei
siitä mitään tule. Ei minun huviretkiini ole varaa. Sano mieluummin,
eikö se ole kaunis tyttö se Niemelän Olka?
-- On, kaunis, oikein kaunis. Mutta kuule, ei siitä matkasta tarvitsisi
tulla huvimatkaa. Helsingissä ei yksin huvitella. Siellä olisi sinulle
paljon oppimistakin.
Aili punastui.
-- Sen tiedän liiankin hyvin, sanoi hän katkerasti. -- Älä minulle sitä
muistuta.
-- Kuule, loukkasinko sinua? Aili! Vakuutan etten sitä tahtonut tehdä.
Suo anteeksi! Tarkoitukseni oli vain herättää sinussa luottamusta.
Matkastasi ei tarvitsisi tulla huvimatka, koska se nimi sinua niin
kauhistuttaa. Tahtoisin sinulle näyttää kuinka Helsingissä tehdään
työtä ja kuinka siellä uhrataan hyväätekeviin tarkoituksiin. Ei toki
iltamia ja arpajaisia, kokouksia ja keskusteluja pidetä huvin vuoksi.
Velvollisuuden tunto auttaa vähempivaraisia, se on joka... Aili, mitä
sinä mietit? sanoi Eero äkkiä nähdessään punan tytön poskilla.
Hän sanoi sen kiihkeästi, hämmentääkseen vaikutuksen, jonka hän
tahtomattaan oli tullut tehneeksi. Mutta kului hyvän aikaa, ennenkuin
Aili vastasi.
-- Mitäkö minä mietin? Helsinkiä ajattelen. Sinne tahtoisin päästä.
Jollen juuri oppimaankaan, sillä siihen olen liian vanha -- niin
näkemään. Sinä varmaankin naurat, kun sanon, että minulle jo tuottaisi
iloa nähdä nuo paikat, joista sanomalehdissä olen lukenut, yliopiston,
ylioppilastalon, Ateneumin, Arkaadiateatterin... Ah, niin, ja tutustua
johonkin kirjailijaan, taiteilijaan...!
-- Minä lupaan tutustuttaa sinut niin moneen kuin tahdot, sanoi Eero
lämpimästi. -- Voipa olla että joku taiteilija paikalla pyytää saada
sinut maalata ja joku kirjailija paikalla lainaa sinulta piirteet
päähenkilölleen seuraavassa teoksessaan.
-- Niin, se olisi hurmaavaa, mutta... eihän siihen ole varaa. Maijan
koulu...!
-- Mutta tänä vuonnahan siitä tulee loppu. Maija jää kotiin ja sitten
on sinun vuorosi.
-- Niinkö luulet? -- Aili loi häneen tutkivan katseen. -- Ei. Maijalla
on suuret tuumat. Hänestä tulee vielä etevä nainen. Ei hänellä ole
aikaa istua Kaarilassa.
-- No mitä kummia?
-- Hän kielsi minua sitä kertomasta, sillä hän tahtoo itse esittää
asiansa. Älä siis siitä mitään virka.
-- En, en.
-- Hän aikoo ylioppilaaksi. Tyttökoulun päätettyään menee hän
yhteiskouluun.
Eero purskahti nauruun. Ailin katse riippui hänen kasvoillaan.
-- Kas vain, mitä se lapsi on osannut miettiä!
-- Hän ei ole niinkään lapsi kuin luullaan.
-- Älä sano, hän on hyvin lapsellinen!
Metsä oli loppunut. Puukäytävä vei Kaarilan vainioiden halki. Mäeltä
näkyivät talon pärekatot ja päärakennuksen valkeat pielet. Punaisesta
portista tultiin aitaamattomalle alalle, jolla olivat hevostallit ja
navetat vinttakaivoineen. Pihamaata ympäröi matala kiviaita, jonka
vartta seurasi korkea sireenipensaikko. Asuinrakennus oli haaltuneen
punainen, avonaiselta verannalta nousi lipputanko. Rakennuksen päätyä
varjosti kolme vanhaa riippukoivua. Katon takaa näkyi puutarha.
Hevostallin edustalla kengitettiin hevosta. Mies piteli ruunan jalkaa
ja toinen vuoli kavioa.
-- Tuossahan on Pekka itse, sanoi Eero. -- Nyt käyn paikalla hänen
kimppuunsa. Saat nähdä että kaikki onnistuu.
-- Ei, ei vielä, hätääntyi Aili. -- Nythän hän kengittää hevosta.
Joskus toiste... Mutta olen aivan varma siitä että hän vastaa
tarvitsevansa niin ja niin paljon heinänsiemeniin ja kääntöauroihin...
joten ei minun matkaani ole ajatteleminenkaan!
Heidän liketessään nosti Pekka päätään. Hän oli seisonut kumartuneena
ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Ilme niissä oli mitä
hyväntahtoisin. Hänen sarkatakkinsa oli napitettu ylös asti, saappaat
ylettyivät polven yläpuolelle.
-- No, sanoi hän, -- joko lumi oli sulanut Kiutun mäestä?
-- Ei vielä kokonaan, sanoi Eero ja istuutui kaivonkannelle. -- Mutta
Kaarilan laihot ne tänä vuonna ovat kerrassaan kauniit.
-- Niin ovat, innostui Pekka. -- Huomasitteko kahta viimeistä sarkaa?
Ne ovat luujauhoilla lannoitetut.
-- Vai niin. Se on siis hyvää ainetta, jatkoi Eero. -- Mahtaa tulla
erinomainen vuosi.
-- Ainakin alku lupaa.
-- Mutta, huomautti renki, -- ennen syksyä voivat pakkaset panna ja
rakeet raivata.
-- Niin se on maamiehen... Aili, neuloisitko vähän kaulaliinaani. Se on
pöydälläni. Lähden aamulla kuntakokoukseen.
Aili poistui taloa kohti, astui porstuasta saliin, heitti ohi
kulkiessaan katseen suureen peiliin ja tuli omaan huoneeseensa.
Valkeille seinille ja ikkunoita koristaville kasveille lankesi ulkoa
punertava hohde. Hän avasi ikkunan, riisui huivin päästään, kiinnitti
esiliinan vyölleen ja läksi kyökkiin.
-- Missä rouva on? kysyi hän piialta, joka pani perunapataa tulelle.
-- Maitokammarissa.
Juoksujalan tuli hän sinne. Tie oli viertävää ja kivistä, mutta
hän karttoi taitavasti kivet niinkuin ihminen hyvin tuttua tietä
astellessa. Hän tapasi äidin kuorimasta maitoja.
-- Otetaanko viiliä illaksi? kysyi Aili hengästyneenä.
-- Vai joko olette kotona.
Äiti ei kääntynyt, hän tunsi tytön äänestä. Aili tarttui suureen
viiliastiaan, joka oli asetettu erilleen, ja riensi ulos. Pihalla tuli
Pekka häntä vastaan ja tahtoi häntä auttaa.
-- Älä rasitu, sanoi hän ystävällisesti.
Eero pyyhki portaiden luona polkupyöräänsä. Aili näki hänen juuri
kääntyvän katsomaan heihin päin. Hän vältti Pekan käsiä, jotka
ojentuivat kannettavaa ottamaan ja kiiruhti ylös kyökin portaita.
Illallispöydässä oli hän sanattomana ja kalpeana, mutta kukaan ei
sitä huomannut, sillä kaikki nauroivat Eeron juttuja. Hän kertoi
kaskuja eräästä opettajasta, jota koulupojat olivat pitäneet
pilkkanaan, hän matki hänen ääntään ja liikkeitään. Syötyä tarjosi
hän tädilleen käsivartensa ja talutti hänet sohvaan. Hänelle oli
tullut tavaksi ruokasalin avarassa sohvassa ilmaista tädillensä
erityiset toivomuksensa. Hän selitti sen tarpeelliseksi sentähden, että
tuulentupien särkyessä helposti saattoi seurata pyörtymiskohtaus taikka
muu pahoinvointi, jolloin sohvan pehmeät nojat olivat tarpeelliset.
-- No veitikka, sanoi Emma rouva ja taputti ystävällisesti miehensä
veljenpoikaa olkapäälle.
Aili, joka oli istuutunut ikkunan ääreen ompelemaan Pekan kaulaliinaa,
painui syvemmälle työhönsä.
-- Kulta täti, sanoi Eero, -- nyt et saa kieltää...
-- Riippuu aivan siitä mitä pyydät...
-- Sinä käyt jo totiseksi... Sitten en sano mitään!
-- Niin, niin, sinä olet jo vietellyt meidät tarpeeksi moniin
hullutuksiin. Ajattele vain: uudet sadetakit ja hatut tänne maalle,
meidän esiintyäksemme niissä Kaarilan harakoille!
-- Mutta tällä kertaa en tahtoisi mitään hullua! Päinvastoin hyvin
viisasta ja järkevää...
-- No, sano se sitten...!
-- Laittaisiko täti huomenna päivälliseksi kaalikäärylöitä.
-- Siinäkö se nyt oli koko juttu, jota niin juhlallisesti valmistit!
Sinuun pitäisi suuttua, senkin veitikka! Kenellä luulet tähän aikaan
olevan kaalia. Viime vuotiset ovat aikoja sitten lopussa eikä uusia
vielä ole kasvanut.
-- No sitten toinen asia... Mutta et saa kieltää! Tämän Ailin pitäisi
välttämättömästi, aivan välttämättömästi päästä vähän tuulottelemaan.
Olen ajatellut, että jos hän syksyllä tulisi Helsinkiin... Onhan hän jo
täysikasvuinen nainen eikä ole Helsinkiä nähnyt.
-- Vai sitä se olikin! Olisit heti voinut tunnustaa asiasi kulkematta
kaikenlaisia kiertoteitä... Onhan se muuten aivan totta, että Ailin
pitäisi päästä vähän...
Aili painui taaskin syvemmälle työhönsä. Laskeva aurinko paistoi hänen
kasvoilleen ja vaaleille hiuksilleen. Huulet olivat lujasti koossa,
silmäripset riippuivat pitkinä alas luomista. Hänen kasvonsa olivat
soikeat, kapeat, otsa matala. Mustan hameen poimuista paljastui kaulan
siro kauneus. Salin ovella seisoi Pekka.
-- Sinä olet aina niin hyvä! riemuitsi Eero, -- sinä niin ymmärrät
nuorten tarpeet. Aili, Aili, kuule, sinä pääset Helsinkiin!
Aili ei kohottanut silmiään, povi vain nousi ja laski.
-- Mutta tahtooko Aili nyt niin todenteolla Helsinkiin? kysyi Pekka.
Tyttö avasi häntä kohti harmaat silmänsä. Hänen katseestaan henki
tavaton kylmyys.
-- Olen sinne jo halunnut vuosikausia, sanoi hän, -- sen hyvin tiedät.
Hetkeksi vaikenivat kaikki.
-- On tässä ollut niin paljon menoja, alkoi Pekka vihdoin. -- Ostin
juuri heinänsiemeniä ja luujauhoja ja lisäsin karjaa.
Aili katsahti Eeroon: "enkö minä sanonut?" näytti hänen katseensa
kysyvän.
-- Syksyllä taas, jatkoi Pekka, -- ovat korot maksettavat, mutta jos
tästä suinkin suoritaan, niin kyllä Aili pääsee!
-- Jos, jos, äänteli Aili ikäänkuin itsekseen. -- Se ainainen jos!
-- Kuuletko, kuuletko? -- Eero hypähti ylös ja tarttui hänen käteensä,
-- pois tänne, niin opetan sinulle masurkkaa. Pää pystyyn ja katso
minua silmiin!
Hän veti hänet mukaansa saliin. Käsityö putosi lattialle. Pekka
nosti sen pöydälle, se oli hänen kaulaliinansa. Hän istuutui salin
nojatuoliin ja katseli ääneti eteensä. Eero komenteli Ailia, tehden
notkeita, kauniita hyppyjä, viheltäen nuottia ja tuontuostakin
polkien tahtia. Aili seurasi puoleksi väkisin. Hän näki veljensä
huolestuneet kasvot. Ilme niissä oli miltei lapsellisen hyvä. Hän oli
helakkaihoinen, hiukset seisoivat pystyssä kuin siilillä. Koko hänen
olennossaan oli jotakin, joka empimättä herätti luottamusta.
-- Aili, virkkoi Pekka pitkän aikaa vaiettuaan, -- tule tänne, niin
puhutaan suoraan. Minä sanon mitä minä ajattelen, sano sinäkin mitä
sinä.
Tanssista punoittavana seisahtui Aili hänen eteensä. Hänen
suupielissään väreili uhka, hänen mielessään kiehui katkeruus. Pekka
jatkoi:
-- Sinä olet viime aikoina ollut niin omituinen, milloin iloinen,
milloin totinen, milloin äreä, yleensä niin epätasainen...
-- Kuule Pekka, keskeytti Eero ja laski kätensä hänen olkapäilleen,
-- ajattele sitä, että sisaresi on nuori. Täällä Kaarilassa on kovin
yksinäistä.
-- Se on totta, että olet nuori ja ettei täällä maalla ole tilaisuutta
seuraelämään. Varsinkin oli tässä viime vuosi hyvin hiljainen, mutta
siihenhän oli syynä isän kuolema... Vaan onhan meillä nyt kevät ja Eero
on ollut ilonamme ja pian tulee Maija...
-- Mutta, alkoi Aili, vaivalla hilliten äänensä, -- kevättä ja kesää
seuraa pitkä talvi... Maija kyllä tulee, mutta yhtä paljon kuin siitä
iloitsen, pelkään sitä... Nyt olen puhunut suoraan!
-- Kuinka niin? kysyivät kuin yhdestä suusta Emma rouva ja Pekka.
-- Ettekö sitä ymmärrä? Hän tulee Helsingistä, hän kertoo koulusta,
tovereista, yhteisistä iloista ja huveista, hän odottaa ystäviltään
kirjeitä... Minä, minulla ei ole mitään, minä olen saanut kasvatukseni
kotona...
-- Siksi, puuttui puheeseen Emma rouva, -- että koulussa tulit
sairaaksi...
-- Niin, tässä pikkukaupungin kurjassa, kuolevassa ruotsalaisessa
koulussa... Sitten tuli meille Alma Karttu, itse juuri päästyään
tyttökoulusta, muka opettamaan minua. Hän oli vain kaksi vuotta
vanhempi minua. Mutta hänen suuri ansionsa oli ettei hän kunnollisesti
osannut muuta kuin suomea ja kielensä opetti hän minulle. Siitä hänelle
olenkin kaiken ikäni kiitollinen... Hän viipyi kaksi vuotta ja läksi,
mutta minä jäin Kaarilaan ja täällä on elämäni kulunut... Kun Maija
tulee ja kertoo koulustaan, silloin minussa nousevat pahat ajatukset.
Sillä minulla on sentään ollut ääretön lukuhalu ja opinjano... Ah,
miten olen siitä kärsinyt...!
Hänen sanansa vuotivat intohimoisana tulvana, mutta silmiin ei tullut
kyyneltäkään. Eeron katse riippui hänessä ihastuneena. Pekka tuijotti
sanatonna eteensä. Emma rouva itki.
-- Ja mitä minä tiedän? En mitään. Oppilas kansakoulun ylimmällä
luokalla tietää enemmän kuin minä. Suuret kirjailijat tunnen ainoastaan
nimeltä, sillä heidän teostensa hankkimiseen tietysti ei ole ollut
varaa ja pitäjän lainakirjastoon niitä ei ole tilattu... Marlittin,
Flygare-Carlénin romaanit sekä Monte Christon Kreivi -- siinä se
kirjallisuus, joka minua on kehittänyt.
-- No, lapseni, virkkoi Emma rouva, -- onhan meillä nyt ollut muitakin
kirjoja, Schillerin ja Göthen teokset...
-- Niin, saksankielellä, jota en osaa lukea.
-- Ja nyt, keskeytti hänet Pekka, -- tahdot Helsinkiin kaikkia näitä
puutteita poistamaan?
-- Niin, jollei se yleensä ole liian myöhäistä: koulunpenkillä
oppiakseni olen ylen vanha.
-- Mitä sinä sitten aiot tehdä...?
-- En tiedä, mitä tahansa. Kunhan vain saan omia tuloja, jotta pääsen
riippumattomaksi!
-- Aili, Aili, huudahti Emma rouva itkien, -- mitä sinä puhut, mistä
olet kaikki nuo ajatukset saanut päähäsi? Eikö sinulla kodissasi ole
kaikkea mitä tarvitset, emmekö sinua kaikki rakasta?
Aili painoi alas päänsä. Pekka katseli häntä suoraan kasvoihin.
-- Sinä pääset syksyllä Helsinkiin, sanoi hän tyynellä äänellään jonkin
verran vaivalloisesti, -- sen lupaan. Mutta jos sinut oikein tunnen,
niin et siellä kauankaan viihdy.
-- Sen voit jättää minun huolekseni! sanoi Aili.
-- Minä takaan, huudahti Eero, -- että hänelle tulee hauskaa!
-- Hyvää yötä.
Pekka suuteli äitiään ja poistui. Emma rouva läksi häntä saattamaan.
Eero ja Aili jäivät kahden. Aili seisoi suorana, oikea käsi nojaten
pöytään. Hänen piirteensä olivat liikkumattomat ja silmä katseli
jonnekin kauas. Eero tarttui hänen käteensä, joka rentona riippui
sivulla.
-- Nyt se siis on päätetty, kuiskasi hän. -- Sinä tulet syksyllä
Helsinkiin. Näetkö miten helposti se kävi!
Ailin katse siirtyi Eeroon, mutta kylmänä, tuijottavana. Eeron
loistavat silmät upposivat häneen aivan likeltä, ikäänkuin jäätä
sulattaakseen.
-- Hyvää yötä, sanoi hän vihdoin hiljaa ja pusersi tytön kättä.
Aililta pääsi raskas huokaus ja puna nousi kasvoille. Hänkin läksi
liikkeelle, mutta tultuaan huoneensa ovelle, hän hampaittensa välitse
pusersi esiin:
-- Voi kuinka paha, paha, paha minä olen!
Ikkuna oli auki ja lemu puhkeavista lehtisilmuista liiteli sisään.
Puutarha nukkui kuin vihreähtävän harson peitossa, koivunrunkojen
lomitse pilkotti tyyni lahti. Käki kukkui ja satakieli vihelteli.
Tällaisina iltoina Aili tavallisesti vietti tunnin tai pari avonaisen
ikkunan ääressä. Nyt hän, saatuaan oven kiinni, lankesi permannolle
pitkäkseen, painoi otsan käsiinsä ja purskahti itkuun...
Itkeminen ei helpottanut: kyyneleet olivat kuumat, suolaiset.
Paha omatunto ne pusersi esiin. Hän hypisteli naulaa, joka oli
pystyssä permannonliitteessä. Jospa se olisikin ollut terävä, jospa
olisikin koskenut...! Kunhan joku olisi häntä lyönyt, saattanut
hänelle ruumiillista tuskaa, vaikkapa kurkusta kuristaen! Se olisi
helpottanut... Ajatukset olivat sekaisin. Hän oli levoton. Samassa
kuului salista askelia, ne likenivät kuin arkaellen hänen oveaan, mutta
kukaan ei kajonnut lukkoon.
-- Aili, nukutko? -- Se oli Emma rouvan ääni. -- Hyvää yötä lapseni!
-- Hyvää yötä, äiti.
Hän sai sen sanotuksi niin tyynesti ettei kukaan olisi aavistanut
hänen itkeneen. Itse asiassa pyrki sydämestä esiin: anteeksi, antakaa
anteeksi! Mutta se tukahtui. Askeleet etenivät, ruokasalin ovi
sulkeutui. Aili kuuli äidin vielä hakkaavan sokeria ja puhuttelevan
piikaa. Sitten vaikeni kaikki. Aili hypisteli naulaa permannossa.
-- Minun rauhani, minun rauhani, olet poissa, äänsi hän itsekseen. --
Miksi on rinnassani tuska? Mitä minä kaipaan, mitä minä tahdon?
-- -- --
Kaikki tämä ei hänelle ollut mitään tavatonta. Monia monituisia
kertoja oli hän siihen heittäytynyt samalla tavalla, milloin itkemään
omia surujaan, milloin muiden. Nuorilla tuntehikkailla tytöillä on
aina aihetta kyyneliin, -- ja jollei ole, niin he keksivät -- kunhan
vain tulee yksinäisyyden hetki, jolloin ne pääsevät puhkeamaan
esiin. Ja Aili oli paljon ollut yksin. Kaarilan naapurit asuivat
kaukana eikä pitäjässä oikeastaan ollut ainoatakaan hänen ikäistään
säätyläistyttöä. Pekka oli, päästyään ylioppilaaksi ja pari lukukautta
oltuaan Helsingissä, mennyt maanviljelyskouluun, joten hän vain
lyhyet lupa-ajat oli viettänyt Kaarilassa, samaten Maija, joka kävi
tyttökoulua Helsingissä. Maijan ja Ailin suhde oli muutenkin ollut
kuin oppilaan ja opettajattaren: olihan heidän välillään kuuden
vuoden ikäero ja Aili oli todellakin opettanut Maijaa ennenkuin tämä
joutui kouluun. Kahtena talvena oli Kaarilassa oleskellut nuori neiti
opettamassa Ailia. Heistä oli tullut ystävät ja kirjevaihdon kautta
kesti yhteyttä heidän välillään vielä jonkun aikaa. Sitten lakkasi
neiti vastaamasta Ailin kirjeisiin: uudet ystävät olivat kai työntäneet
hänet tieltään. Aili ei itselleenkään kehdannut myöntää, miten kipeän
haavan jätti mieleen tuon ainoan ystävän kadottaminen. Silloin oli
sentään ollut joku, jolle kirjoitti ja jolta odotti joitakin tietoja.
Mutta nyt ei ollut ketään. Kolmen kesken kasvatusvanhempiensa, herra ja
rouva Wahlfeltin kanssa vietti hän kesät talvet Kaarilassa.
Hän oli ottolapsi. Hän tiesi kyllä vanhempansa, mutta hän ei ollut
heitä koskaan tuntenut eikä hän kantanut heidän nimeään. He olivat
kuolleet ennenkuin hän ymmärsi ajatella. Äiti oli ollut rouva
Wahlfeltin nuoruuden ystävätär, sentähden Kaarilan herrasväki oli
ottanut orvon omaksi lapsekseen. Ja omana lapsena he häntä olivat
rakastaneet, hän oli käynyt heille niin välttämättömäksi, että jos
hän vain lyhyempiäkin aikoja vietti kirkonkylässä jossakin tuttavassa
perheessä, niin tuntui talo kolkolta ja tyhjältä. Eikä Aili itse
viihtynyt muualla kuin Kaarilassa. Ja Kaarilassa hän kaipasi... kaipasi
jotakin, hän ei tietänyt mitä. Hänessä asui ainainen epämääräinen,
haikea tunne. Se ei sentään aikaisemmin kalvanut, kasvatusisä oli
hyvällä tuulellaan osannut pitää koko talon iloisassa tasapainossa.
Mutta hänen kuoltuaan, viime talven viikkoina, joista ei tuntunut
loppua tulevan, oli Ailin mieleen noussut paljon, ennen aavistamattomia
ajatuksia...