Jim laskeutui mäenrinteelle meidän väliimme -- hän lepäsi käsi poskella
nojaten kyynärpäänsä Dorthen hameeseen, joka oli levällään heinikossa.
-- Jim, -- sanoin minä äkkiä -- ettekö te oikeastaan ole loordi?
Hän nauroi omalla hauskalla tavallaan.
-- Ah, te hauska, kun kysy niin --
-- Niin, mutta ettekö te ole?
-- En vielä -- ja kenties en koska -- isäni veli on lordi Armstrong --
ja jos minä itse elä kaua, minä kenties peri arvonimi -- mutta minä ei
välitä nyt muu kuin Aaste-tupa --
Äkkiä hän laski päänsä Dorthen syliin -- Dorthe punastui jälleen
pehmeitä, ruskeita hiuksiaan myöten -- ja sitten Jim alkoi laulaa.
Jotakin matkustamisesta -- "far -- far away --"
Vihdoin se joka lauloi oli far -- far away -- oli kuoleman porttien
toisella puolella.
Oli jotakin liikuttavaa ja valittavaa tavassa, jolla hän lauloi pää
Dorthen sylissä.
-- Teidän täytyy tulla takaisin, Jim, -- sanoin minä, -- tänne meidän
luoksemme.
-- Luonnollisesti minä tulla takaisin, -- sanoi hän päättäväisenä, --
mutta kauan, kauan ennekuin Jim saatta tulla.
-- Kuinka kauan?
-- Minä mene hyvin pian Intiaan ja ole siellä kaua -- kenties kolme,
kenties viisi vuosi.
Ah, viisi vuotta, sehän oli ikuisuus eteenpäin ajatellen!
-- Minä ei koska enne ymmärtäny -- ihmine ei tarvis enempä olla
onnelline -- ah, niin onnelline, -- jatkoi Jim.
Kukaan meistä ei puhunut; minä nyhtäisin heinänkorren ja heitin sen
pois jälleen.
Jim nousi nopeasti: -- Minä on täällä liian kaua -- minä juokse pian
koti.
-- Ettekö tule enää tänne? -- sanoin minä.
-- Jos voin -- minä tulla tänä ilta --
Hän tarttui meitä jokaista kolmea käteen, sitä hän ei ollut milloinkaan
ennen tehnyt -- heilutti sitten kädellään monta kertaa ja katosi
nopeasti metsään.
Dorthe ei ollut koko aikana sanonut sanaakaan. Hän istui kädet polvilla
tuijottaen ulos, mutta hänen silmänsä loistivat.
Ah, miten kauhean alakuloista kaikki oli. Vanhat ihmisethän sanoivat
aina, että kaikki on katoavaista, mutta sitä ei uskottu -- tuntui kuin
itse aina olisi poikkeus.
Kaikkien ihmisten tulee esimerkiksi kuolla. Kuitenkin oli aivan
mahdotonta ajatella, että itsekin kuolisi.
Uh, koko elämähän oli niin alakuloista. Oli myöskin alakuloista istua
katsellen yli tämän vihreän laakson, jossa oli peltotilkkuja ja
harmaita tupia. Köyhä, syrjäinen, kätkössä oleva seutu.
Illalla poika tuli juosten Svartliesta ja toi mukanaan Jimin kirjeen.
Päällekirjoitus oli Dorthelle.
Luonnollisesti me tahdoimme sen lukea, mutta Dorthe painoi kirjeen
rinnalleen, ja molemmat ruskeat, hennot kätösensä sen päälle ja katsoi
meitä samettisilmillään, sanoen:
-- Älkää pyytäkö minulta sitä.
Hän läksi heti. Hänen tuli tavata Jim viimeisen kerran "Ensimäisen
näkemisen makeudessa".
Susanna ja minä emme puhuneet paljoa, istuessamme yksin. Saattoihan
olla mahdollista, että ajattelimme samaa, mutta emme sitä sanoneet.
Minä puolestani ajattelin vain sitä, että surullisinta maailmassa oli
se, että me istuimme täällä yksin, kenenkään meistä välittämättä --
aivan niin oikealla tavalla kuin Jim välitti varmaan Dorthesta.
Huu, ilma oli jo kylmää -- tunturit olivat sinä iltana niin jyrkästi
tummansiniset. Ne näyttivät olevan niin lähellä meitä.