XIV.

Susanna ja minä olimme riidassa seuraavankin päivän. Puhuessamme

toisillemme me katsoimme ilmaan.

Oli ikävää olla vihoissaan; minä ainakin olin aikoja sitten siihen

väsynyt. -- Dorthe oli hajamielinen eikä kuullut mitä me sanoimme.

Milloin hän ei nyppinyt lehtiä päivänkakkarasta, istui hän vain kädet

ristissä polvilla ja tuijotti ulos.

Koko aamupäivä meni, eikä Jimiä saapunut. Aluksi emme maininneet

hänestä sanaakaan; emme näet todellakaan tahtoneet näyttää olevamme

hänestä riippuvaisia, tulipa hän tai ei. Aaste-tupa oli ihana joka

tapauksessa.

Mutta kun aamupäivä kului, eikä häntä kuulunut, niin rupesimme

kuitenkin hänestä puhumaan.

Oli selvää, ettei miss Lowell antanut hänen lähteä. Millainen aasi! Me

vihasimme häntä sydämemme pohjasta kaikki kolme -- niin, sen me teimme.

Ollessamme päivällislevolla alhaalla niityllä olevan pihlajan varjossa

juosta hölkytti luoksemme poika Svartliesta. Kavahdimme jälleen

pystyyn. Hänellä oli mukanaan kirje.

"Menemme katsomaan tukkien laskua. Tahtovatko my ladies tulla mukaan?

Kello neljä tiellä, joka on hyvin jyrkkää. Jim."

Tunsimme varsin hyvin tapaamispaikan. Se oli polku, joka vei asutuille

seuduille. Aaste-tupa oli näet pienessä syrjälaaksossa; kauempana

pohjoisessa oli itse päälaakso, missä virta vaahtosi valtavina koskina

ja missä tukkeja uitettiin.

Oli sanomattoman lämmin. Ilma metsässä ei liikahtanutkaan

mastonkorkuisten kuusien alla. Tie oli liukas punaisenruskeista

neulasista, matta kauempana metsässä, niin pitkälle kuin silmä kantoi,

oli rehevää ja paksua mustikanvartta ja varret aivan sinisenään

mustikkaa -- kaupunkilaiset eivät aavistakaan, että saattaa olla niin

suuria mustikoita.

Saavuttuamme vihdoin yhtymäpaikalle seisoi Jim jo siellä ratsu ja

poika rinnallaan, ja ratsun seljässä miss Lowell -- näin kaksi

samppanjapulloa korissa, satulan vieressä.

Miss Lowell ei edes koettanutkaan olla ystävällinen ja kohtelias. Hänen

tervehdyksensä oli mahdollisimman niukka, hän tuijotti silmät suurina

eikä sanonut sanaakaan.

Jim näytti nololta, mutta oli kauhean kohtelias. Olimmehan jo tottuneet

siihen, ettei hän ollut kaltaisensa toisten läsnäollessa. Oli ikäänkuin

jokin asia olisi häntä painostanut toisten seurassa, mutta kun hän oli

meidän kerallamme tuvassa, oli painostus poissa.

Kulkue läksi liikkeelle, hevonen ja miss Lowell ja samppanja

etumaisina; poika talutti hevosta suitsista ja Jim oli pitelevinään

jalustimista; me kolme tulimme peräkkäin takana. Tästä näytti tulevan

hilpeä retki! Kukaan ei puhunut sanaakaan.

-- Hyvin paljo tukki joessa, -- sanoi Jim, -- hyvin kumma nähdä, kun

tukit lähte.

-- Niin, -- sanoimme me, -- se on hauskaa.

Kuljimme kulkemistamme. Kuumuus yltyi yltymistään, mikäli metsä harveni

ja lähenimme asuttuja seutuja. Kuusikko oli loppunut -- kuljimme

kapeita karjapolkuja pähkinä- ja leppämetsässä; kaukaa lepikosta kuului

väliin lehmänkellon uninen kilahdus.

-- Onkohan vielä pitkä matka? -- kysyi Dorthe, -- en jaksa enää astua

edemmäksi.

-- Tosiaankin, etköhän saisi ratsastaa, -- sanoin minä; -- kysyn

Jimiltä.

-- Älä, -- sanoi Dorthe, -- älä millään muotoa.

Luonnollisesti minä sanoin Jimille. Ja Jim näytti säikähtyneeltä, mutta

kysyi sitten kauniisti ja kohteliaasti miss Lowellilta, eikö miss

Dorothy saisi hieman ratsastaa -- hän oli niin väsynyt.

Mutta siinä hän erehtyi pahasti. Miss Lowell tuijotti suoraan eteensä

ja sanoi, että hänkin oli väsynyt; hän ei tosiaankaan jaksanut laskea

jalkaansa tämän maan kauhistaville kujille.

Dorthen lempeät samettisilmät näyttivät onnettomilta: -- Uh, miten

ikävää, että hän kysyi missiltä --

Miss Lowell ei ollut koko aikana puhunut meille. Aloimme katua, että

olimme tulleet mukaan. Mutta sitähän emme tahtoneet sanoa Jimille.

Vihdoinkin olimme asutuilla seuduilla ja saimme jättää kiviset,

likaiset karjapolut.

Tässä riippakoivut alkoivat. Pitkin kapeaa kylätietä lakaisivat niiden

pitkät, huojuvat lehdet kiviaitausta, missä kasvoi orjanruusupensaita.

Ja tuolta kuului kosken kohina. Yhä voimakkaampana ja voimakkaampana --

me tunsimme sen vilpoisen tuulahduksen.

Sitten tie kulki virran vartta, joka soljui leveänä ja mahtavana

pitkissä, keltaisenvalkeissa juovissa ja muodostaen korkealle kuohuvia

könkäitä, kihisi ja kohisi niin kovaa, että meidän täytyi huutaa

kuullaksemme toistemme puhetta.

Ja siinä tuli suihku suihkun jälkeen räiskyttäen päällemme jääkylmiä

pisaroita --

Mutta rannan vieressä virta vieri mustankirkkaana ja hiljaa muodostaen

tyveniä poukamia ja suvantoja. Kävi rytinä ja ryske, kun tukit koskea

alas karkelivat. Rannalla ja suvannossa oli väylältään vierähtäneitä

valtavia hirsiä, jotka keinuivat ja natisivat.

Oi, miten virran raitis henki tuntui virkistävältä!

Edempänä alhaalla olivat tukit kasautuneet keskelle virtaa. Pitkin ja

poikin, päällekkäin monen metrin korkeudelta, oli suuria mastopuita

puristunut toisiaan vasten, ja tukkikasojen kahden puolen vaahtosi ja

pauhasi virta -- ja vähän alempana suuri koski, jonka mustankirkkaasta

putouksesta valkea vaahto kuohui korkealle.

Alhaalla jääkylmässä virrassa -- sehän tuli suoraan tunturin

ikuisesta lumesta ja jäästä -- kulki neljä miestä irroittamassa

yhteenkasaantuneita tukkeja. He seisoivat virrassa, vedessä

vyötäisiään myöten -- kumma etteivät saaneet vatsatulehdusta siinä

silmänräpäyksessä.

Miten reippaita he olivatkaan! Tyyninä ja levollisina he kahlasivat

tuntikausia jääkylmässä vedessä irroitellen raskaita tukkeja ikäänkuin

se olisi ollut oikein hupaisaa ja hauskaa työtä, jota ei tarvinnut

ollenkaan kiiruhtaa.

Väliin heidän täytyi hakata suurilla kirveillä saadakseen irti tukin,

joka oli kääntynyt poikkipäin. Ja kun monta suurehkoa tukkia irtaantui

samalla kertaa, niin oli nopeasti päästävä pois, sillä jos tukki veti

jonkun mukanaan, niin silloin hän suistui kosken kuohuihin.

Istuimme henkeä pidättäen alhaalla joen äyräällä ja katselimme tarkasti

koko ajan vanhahkoa miestä, jolla oli punaisenruskea paita.

Mitään järkähtämättömämpää ja turvallisempaa emme koskaan olleet

nähneet. Hänen otteensa tuntui, koskaan hän ei erehtynyt. Jännitys

kasvoi mikäli kasa irtaantui ja tukit läjittäin syöksyivät alas.

Huusimme jännityksestä siinä istuessamme. Jim oli aivan haltioissaan.

-- En ole koska nähny sellaine -- minä ihaile -- ne ei pelkä kuolema --

se oli aivan liki -- ne kaikki olla tyyni -- ah, miten minä ihaile! --

Mutta miss Lowell ei hiiskahtanutkaan -- olisin halunnut tietää, pitikö

hän noita, jotka kahlasivat jäisessä vedessä, kolmen metrin päässä

kuolemasta, ihmisinä, kuten hänkin, istuessaan tuossa sinisessä crêpe

de chine-hameessaan!

Äkkiä Jim kavahti pystyyn: -- Minä anta heille raha -- paljo raha --

hän otti esille lompakkonsa ja kohotti siitä setelikimpun.

Mutta se oli minusta ihmeellistä. -- Miksi tahdotte antaa heille rahaa?

-- sanoin minä; -- eiväthän he ole pyytäneet mitään rahoja -- he eivät

varmaankaan tarvitse -- en luule, että he pitäisivät siitä --

Jim tuijotti minuun pari sekuntia, hänen kauniit kasvonsa punehtuivat:

-- Anteksi paljo, -- sanoi hän, -- minä luule, minä teke mielellä --

minä ei tunne ihmise täällä -- ja hän pisti suuren setelikimpun takasin

lompakkoonsa. Pitkän aikaa hän oli ääneti ja nolona.

-- Mutta minä anta heille samppanja -- eikö tosi, -- hänen katseensa

kirkastui jälleen.

Me kavahdimme pystyyn kaikkityyni. Heidän piti saada samppanjaa

kaikkien neljän miehen, jotka olivat virrassa. Me huusimme ja

hoilasimme, heilutimme samppanjapulloa ja huusimme halki virran pauhun:

-- Tulkaa maihin saamaan samppanjaa!

Vihdoinkin he ymmärsivät. Saatoimme nähdä, että he harkitsivat

keskenään, tulisivatko he.

Ajatelkaapa, tuossa he tulivat! Tulivat kahlaten maihin, kädessä suuret

keksinsä ja kirveensä. Jim säteili, hän meni vastaan samppanja ja lasit

kädessään.

-- Minä olla englantilainen, ei puhu hyvin norja -- mutta minä ihaile

teitä -- tahtoko tehdä minulle se ilo juoda samppanja?

Joka mies otti lakin päästään seisoessaan likomärissä sarkahousuissaan:

-- Maljanne -- sanoivat he hyvin vakavina ja joivat lasit pohjaan --

kiitos, se oli hyvää --

Jim kaasi toiset lasit. -- Maljanne, -- sanoivat he yhtä vakavina, ja

lasit tyhjennettiin pohjaan asti.

-- Eikö työnne ole vaarallista? -- sanoin minä.

-- No ei, ei, kun on varovainen, -- vastasi se, jolla oli

punaisenruskea paita.

-- Mutta eikö siellä ole kylmä?

-- Tiedät, että on kylmä --

-- Entä jos menisitte kosken mukana --

-- Niin, silloin olisi kuolema edessä, -- vastasi hän levollisesti.

Kiitos ja kunnia, he eivät tahtoneet maistaa kahta lasia enempää, ja

sitten he jälleen kahlasivat jokeen --

Mutta nyt me olimme tulleet iloisiksi -- me hyppelimme ja karkelimme

rantaan ajautuneilla hirsillä ja virran kivillä, jotka olivat liukkaat

ja vaahdosta kosteat.

Miss Lowell tahtoi myöskin olla mukana. Ah, -- kuinka kömpelösti hän

hyppikään! Hän kohotteli molempia käsivarsiaan ikäänkuin olisi tahtonut

lentää, ja sitten kauhean kömpelö loikkaus!

Jim hyppi kuin västäräkki -- me nauroimme niin että sen eroitti

putouksenkin pauhusta -- huusimme toisillemme ja koetimme pysyä

tasapainossa kivillä.

Äkkiä miss Lowell kirkaisi. Hänen jalkansa oli tarttunut kahden kiven

väliin. Eikä ollut mitään mahdollisuutta saada sitä irti.

Ei, hän oli liian kömpelö sellaiseen. Me vedimme ja kiskoimme häntä,

ja hän kirkui ja valitti englanniksi. Vihdoin me saimme hänen jalkansa

kengästä, ja vihdoin pääsi vapaaksi kapea, sinisilkkisukkainen jalka.

Mutta olettekos kuulleet kummempaa, silloin hän ei saattanutkaan seisoa

jalallaan. Hauska tilanne sekä hänelle että meille -- joka puolelta

monen tunnin matka ihmisten ilmoille. Meillähän oli kaikeksi onneksi

ratsuhevonen, mutta sittenkin.

Jalka turposi kauheasti, hän heittäytyi pitkin pituuttaan heinikkoon ja

nyyhkytti.

Niin ikävä kuin hän oli kaiken aikaa ollutkin, säälitti hän kuitenkin

minua kauheasti levätessään maassa koristeltuna ja itkettyneenä.

Minä keksin, että me ottaisimme nenäliinamme ja asettaisimme jalalle

kylmän kääreen. Kylmää vettähän meillä oli riittävästi. Laitoimme niin,

että hän vain sai levätä ja lakkaamatta vaihtaa kääreitä. Jim tekin

kaiken mitä minä pyysin hänen tekemään.

-- Te on taitava -- minä ihaile kaikke tässä maassa, -- sanoi Jim.

Miss lepäsi katsoen meitä suurilla liikkumattomilla silmillään, mutta

ei sanonut sanaakaan. Antoi meidän vain tehdä mitä tahdoimme.

Virrassa hyörineet miehet olivat menneet matkoihinsa, aurinko oli

vaipunut lännen korkeiden tunturien taakse, kylmä henkäys tuntui virran

äyräälle, oli kuin virran pauhu ja könkäistä ja koskista kuuluva natina

ja jyrinä olisi kaikunut voimakkaampana illan hämärässä.

On hauskaa tuottaa hyötyä. Minä tahdon tulla maailmassa kauhean

hyödylliseksi ihmiseksi. -- Sen tiedän nyt.

Repäisin kahtia lautasliinan, johon korissa olevat lasit olivat

kiedotut, ja asetin kääreen jalalle -- minusta tuntui kuin olisin

tehnyt erinomaisen hyvin, mutta saattoihan myöskin olla mahdollista,

että tein rutihullusti.

Suurella vaivalla me saimme hänet hevosen selkään; korin, jossa

oli ollut samppanjaa, me ripustimme siten, että hän saattoi nojata

jalkaansa siihen -- ja niinpä lähdettiin pitkin rinnettä jälleen.

Hän valitteli ja itki, mutta me kuljimme kaikki kolme hänen ympärillään

ja lohdutimme häntä. Dorthe poimi hänelle vattuja ja oli herttainen

ojentaessaan ne hänelle.

Jim kuiskasi minulle:

-- Sano koko ajan -- te oli kolme hyvä keiju -- ja minä hyvin

onnellinen -- kun kohtasi keijut. -- Ja hän nauroi minulle.

Yhä kiltimmiksi me tulimme miss Lowellille, saatattekos ymmärtää,

sillä on todellakin suloista saada hyvän keijun ja hengettären nimi.

Vaikkakin keiju on jokin, josta ei kuule puhuttavan täällä Norjassa --

mutta Englannissa kai ollaan paljon tekemisissä niiden kanssa -- niin

ainakin Jimin puheesta voi päättää. Sellaisistahan kirjoitetaan myöskin

kaikissa englantilaisissa lastenkirjoissa.

Metsässä oli hämärää; kello oli yksitoista ennenkuin olimme ehtineet

ylös -- mutta emme kuitenkaan olleet kovin väsyneitä senvuoksi, että

vain ajattelimme, miten saisimme miss Lowellin olon mukavimmaksi.

Ajatelkaapas! Erotessamme hän ojensi meille kapean, pitkän kätensä ja

sanoi: -- Kiitän teitä suuresti. -- Ja se oli todellakin suurenmoista

hänen menettelykseen, joka oli ennen moisella tavalla käyttäytynyt.

Muuten olen iloinen siitä, että hän sai meistä hyvän käsityksen sen

vuoksi, että olemme norjalaisia.

Myöhempinä aikoina olen kauheasti ihastunut meidän maahamme.

Kolme tyttöä tuntureilla · 第 29 / 35 题