Susanna ja minä olimme riidassa seuraavankin päivän. Puhuessamme
toisillemme me katsoimme ilmaan.
Oli ikävää olla vihoissaan; minä ainakin olin aikoja sitten siihen
väsynyt. -- Dorthe oli hajamielinen eikä kuullut mitä me sanoimme.
Milloin hän ei nyppinyt lehtiä päivänkakkarasta, istui hän vain kädet
ristissä polvilla ja tuijotti ulos.
Koko aamupäivä meni, eikä Jimiä saapunut. Aluksi emme maininneet
hänestä sanaakaan; emme näet todellakaan tahtoneet näyttää olevamme
hänestä riippuvaisia, tulipa hän tai ei. Aaste-tupa oli ihana joka
tapauksessa.
Mutta kun aamupäivä kului, eikä häntä kuulunut, niin rupesimme
kuitenkin hänestä puhumaan.
Oli selvää, ettei miss Lowell antanut hänen lähteä. Millainen aasi! Me
vihasimme häntä sydämemme pohjasta kaikki kolme -- niin, sen me teimme.
Ollessamme päivällislevolla alhaalla niityllä olevan pihlajan varjossa
juosta hölkytti luoksemme poika Svartliesta. Kavahdimme jälleen
pystyyn. Hänellä oli mukanaan kirje.
"Menemme katsomaan tukkien laskua. Tahtovatko my ladies tulla mukaan?
Kello neljä tiellä, joka on hyvin jyrkkää. Jim."
Tunsimme varsin hyvin tapaamispaikan. Se oli polku, joka vei asutuille
seuduille. Aaste-tupa oli näet pienessä syrjälaaksossa; kauempana
pohjoisessa oli itse päälaakso, missä virta vaahtosi valtavina koskina
ja missä tukkeja uitettiin.
Oli sanomattoman lämmin. Ilma metsässä ei liikahtanutkaan
mastonkorkuisten kuusien alla. Tie oli liukas punaisenruskeista
neulasista, matta kauempana metsässä, niin pitkälle kuin silmä kantoi,
oli rehevää ja paksua mustikanvartta ja varret aivan sinisenään
mustikkaa -- kaupunkilaiset eivät aavistakaan, että saattaa olla niin
suuria mustikoita.
Saavuttuamme vihdoin yhtymäpaikalle seisoi Jim jo siellä ratsu ja
poika rinnallaan, ja ratsun seljässä miss Lowell -- näin kaksi
samppanjapulloa korissa, satulan vieressä.
Miss Lowell ei edes koettanutkaan olla ystävällinen ja kohtelias. Hänen
tervehdyksensä oli mahdollisimman niukka, hän tuijotti silmät suurina
eikä sanonut sanaakaan.
Jim näytti nololta, mutta oli kauhean kohtelias. Olimmehan jo tottuneet
siihen, ettei hän ollut kaltaisensa toisten läsnäollessa. Oli ikäänkuin
jokin asia olisi häntä painostanut toisten seurassa, mutta kun hän oli
meidän kerallamme tuvassa, oli painostus poissa.
Kulkue läksi liikkeelle, hevonen ja miss Lowell ja samppanja
etumaisina; poika talutti hevosta suitsista ja Jim oli pitelevinään
jalustimista; me kolme tulimme peräkkäin takana. Tästä näytti tulevan
hilpeä retki! Kukaan ei puhunut sanaakaan.
-- Hyvin paljo tukki joessa, -- sanoi Jim, -- hyvin kumma nähdä, kun
tukit lähte.
-- Niin, -- sanoimme me, -- se on hauskaa.
Kuljimme kulkemistamme. Kuumuus yltyi yltymistään, mikäli metsä harveni
ja lähenimme asuttuja seutuja. Kuusikko oli loppunut -- kuljimme
kapeita karjapolkuja pähkinä- ja leppämetsässä; kaukaa lepikosta kuului
väliin lehmänkellon uninen kilahdus.
-- Onkohan vielä pitkä matka? -- kysyi Dorthe, -- en jaksa enää astua
edemmäksi.
-- Tosiaankin, etköhän saisi ratsastaa, -- sanoin minä; -- kysyn
Jimiltä.
-- Älä, -- sanoi Dorthe, -- älä millään muotoa.
Luonnollisesti minä sanoin Jimille. Ja Jim näytti säikähtyneeltä, mutta
kysyi sitten kauniisti ja kohteliaasti miss Lowellilta, eikö miss
Dorothy saisi hieman ratsastaa -- hän oli niin väsynyt.
Mutta siinä hän erehtyi pahasti. Miss Lowell tuijotti suoraan eteensä
ja sanoi, että hänkin oli väsynyt; hän ei tosiaankaan jaksanut laskea
jalkaansa tämän maan kauhistaville kujille.
Dorthen lempeät samettisilmät näyttivät onnettomilta: -- Uh, miten
ikävää, että hän kysyi missiltä --
Miss Lowell ei ollut koko aikana puhunut meille. Aloimme katua, että
olimme tulleet mukaan. Mutta sitähän emme tahtoneet sanoa Jimille.
Vihdoinkin olimme asutuilla seuduilla ja saimme jättää kiviset,
likaiset karjapolut.
Tässä riippakoivut alkoivat. Pitkin kapeaa kylätietä lakaisivat niiden
pitkät, huojuvat lehdet kiviaitausta, missä kasvoi orjanruusupensaita.
Ja tuolta kuului kosken kohina. Yhä voimakkaampana ja voimakkaampana --
me tunsimme sen vilpoisen tuulahduksen.
Sitten tie kulki virran vartta, joka soljui leveänä ja mahtavana
pitkissä, keltaisenvalkeissa juovissa ja muodostaen korkealle kuohuvia
könkäitä, kihisi ja kohisi niin kovaa, että meidän täytyi huutaa
kuullaksemme toistemme puhetta.
Ja siinä tuli suihku suihkun jälkeen räiskyttäen päällemme jääkylmiä
pisaroita --
Mutta rannan vieressä virta vieri mustankirkkaana ja hiljaa muodostaen
tyveniä poukamia ja suvantoja. Kävi rytinä ja ryske, kun tukit koskea
alas karkelivat. Rannalla ja suvannossa oli väylältään vierähtäneitä
valtavia hirsiä, jotka keinuivat ja natisivat.
Oi, miten virran raitis henki tuntui virkistävältä!
Edempänä alhaalla olivat tukit kasautuneet keskelle virtaa. Pitkin ja
poikin, päällekkäin monen metrin korkeudelta, oli suuria mastopuita
puristunut toisiaan vasten, ja tukkikasojen kahden puolen vaahtosi ja
pauhasi virta -- ja vähän alempana suuri koski, jonka mustankirkkaasta
putouksesta valkea vaahto kuohui korkealle.
Alhaalla jääkylmässä virrassa -- sehän tuli suoraan tunturin
ikuisesta lumesta ja jäästä -- kulki neljä miestä irroittamassa
yhteenkasaantuneita tukkeja. He seisoivat virrassa, vedessä
vyötäisiään myöten -- kumma etteivät saaneet vatsatulehdusta siinä
silmänräpäyksessä.
Miten reippaita he olivatkaan! Tyyninä ja levollisina he kahlasivat
tuntikausia jääkylmässä vedessä irroitellen raskaita tukkeja ikäänkuin
se olisi ollut oikein hupaisaa ja hauskaa työtä, jota ei tarvinnut
ollenkaan kiiruhtaa.
Väliin heidän täytyi hakata suurilla kirveillä saadakseen irti tukin,
joka oli kääntynyt poikkipäin. Ja kun monta suurehkoa tukkia irtaantui
samalla kertaa, niin oli nopeasti päästävä pois, sillä jos tukki veti
jonkun mukanaan, niin silloin hän suistui kosken kuohuihin.
Istuimme henkeä pidättäen alhaalla joen äyräällä ja katselimme tarkasti
koko ajan vanhahkoa miestä, jolla oli punaisenruskea paita.
Mitään järkähtämättömämpää ja turvallisempaa emme koskaan olleet
nähneet. Hänen otteensa tuntui, koskaan hän ei erehtynyt. Jännitys
kasvoi mikäli kasa irtaantui ja tukit läjittäin syöksyivät alas.
Huusimme jännityksestä siinä istuessamme. Jim oli aivan haltioissaan.
-- En ole koska nähny sellaine -- minä ihaile -- ne ei pelkä kuolema --
se oli aivan liki -- ne kaikki olla tyyni -- ah, miten minä ihaile! --
Mutta miss Lowell ei hiiskahtanutkaan -- olisin halunnut tietää, pitikö
hän noita, jotka kahlasivat jäisessä vedessä, kolmen metrin päässä
kuolemasta, ihmisinä, kuten hänkin, istuessaan tuossa sinisessä crêpe
de chine-hameessaan!
Äkkiä Jim kavahti pystyyn: -- Minä anta heille raha -- paljo raha --
hän otti esille lompakkonsa ja kohotti siitä setelikimpun.
Mutta se oli minusta ihmeellistä. -- Miksi tahdotte antaa heille rahaa?
-- sanoin minä; -- eiväthän he ole pyytäneet mitään rahoja -- he eivät
varmaankaan tarvitse -- en luule, että he pitäisivät siitä --
Jim tuijotti minuun pari sekuntia, hänen kauniit kasvonsa punehtuivat:
-- Anteksi paljo, -- sanoi hän, -- minä luule, minä teke mielellä --
minä ei tunne ihmise täällä -- ja hän pisti suuren setelikimpun takasin
lompakkoonsa. Pitkän aikaa hän oli ääneti ja nolona.
-- Mutta minä anta heille samppanja -- eikö tosi, -- hänen katseensa
kirkastui jälleen.
Me kavahdimme pystyyn kaikkityyni. Heidän piti saada samppanjaa
kaikkien neljän miehen, jotka olivat virrassa. Me huusimme ja
hoilasimme, heilutimme samppanjapulloa ja huusimme halki virran pauhun:
-- Tulkaa maihin saamaan samppanjaa!
Vihdoinkin he ymmärsivät. Saatoimme nähdä, että he harkitsivat
keskenään, tulisivatko he.
Ajatelkaapa, tuossa he tulivat! Tulivat kahlaten maihin, kädessä suuret
keksinsä ja kirveensä. Jim säteili, hän meni vastaan samppanja ja lasit
kädessään.
-- Minä olla englantilainen, ei puhu hyvin norja -- mutta minä ihaile
teitä -- tahtoko tehdä minulle se ilo juoda samppanja?
Joka mies otti lakin päästään seisoessaan likomärissä sarkahousuissaan:
-- Maljanne -- sanoivat he hyvin vakavina ja joivat lasit pohjaan --
kiitos, se oli hyvää --
Jim kaasi toiset lasit. -- Maljanne, -- sanoivat he yhtä vakavina, ja
lasit tyhjennettiin pohjaan asti.
-- Eikö työnne ole vaarallista? -- sanoin minä.
-- No ei, ei, kun on varovainen, -- vastasi se, jolla oli
punaisenruskea paita.
-- Mutta eikö siellä ole kylmä?
-- Tiedät, että on kylmä --
-- Entä jos menisitte kosken mukana --
-- Niin, silloin olisi kuolema edessä, -- vastasi hän levollisesti.
Kiitos ja kunnia, he eivät tahtoneet maistaa kahta lasia enempää, ja
sitten he jälleen kahlasivat jokeen --
Mutta nyt me olimme tulleet iloisiksi -- me hyppelimme ja karkelimme
rantaan ajautuneilla hirsillä ja virran kivillä, jotka olivat liukkaat
ja vaahdosta kosteat.
Miss Lowell tahtoi myöskin olla mukana. Ah, -- kuinka kömpelösti hän
hyppikään! Hän kohotteli molempia käsivarsiaan ikäänkuin olisi tahtonut
lentää, ja sitten kauhean kömpelö loikkaus!
Jim hyppi kuin västäräkki -- me nauroimme niin että sen eroitti
putouksenkin pauhusta -- huusimme toisillemme ja koetimme pysyä
tasapainossa kivillä.
Äkkiä miss Lowell kirkaisi. Hänen jalkansa oli tarttunut kahden kiven
väliin. Eikä ollut mitään mahdollisuutta saada sitä irti.
Ei, hän oli liian kömpelö sellaiseen. Me vedimme ja kiskoimme häntä,
ja hän kirkui ja valitti englanniksi. Vihdoin me saimme hänen jalkansa
kengästä, ja vihdoin pääsi vapaaksi kapea, sinisilkkisukkainen jalka.
Mutta olettekos kuulleet kummempaa, silloin hän ei saattanutkaan seisoa
jalallaan. Hauska tilanne sekä hänelle että meille -- joka puolelta
monen tunnin matka ihmisten ilmoille. Meillähän oli kaikeksi onneksi
ratsuhevonen, mutta sittenkin.
Jalka turposi kauheasti, hän heittäytyi pitkin pituuttaan heinikkoon ja
nyyhkytti.
Niin ikävä kuin hän oli kaiken aikaa ollutkin, säälitti hän kuitenkin
minua kauheasti levätessään maassa koristeltuna ja itkettyneenä.
Minä keksin, että me ottaisimme nenäliinamme ja asettaisimme jalalle
kylmän kääreen. Kylmää vettähän meillä oli riittävästi. Laitoimme niin,
että hän vain sai levätä ja lakkaamatta vaihtaa kääreitä. Jim tekin
kaiken mitä minä pyysin hänen tekemään.
-- Te on taitava -- minä ihaile kaikke tässä maassa, -- sanoi Jim.
Miss lepäsi katsoen meitä suurilla liikkumattomilla silmillään, mutta
ei sanonut sanaakaan. Antoi meidän vain tehdä mitä tahdoimme.
Virrassa hyörineet miehet olivat menneet matkoihinsa, aurinko oli
vaipunut lännen korkeiden tunturien taakse, kylmä henkäys tuntui virran
äyräälle, oli kuin virran pauhu ja könkäistä ja koskista kuuluva natina
ja jyrinä olisi kaikunut voimakkaampana illan hämärässä.
On hauskaa tuottaa hyötyä. Minä tahdon tulla maailmassa kauhean
hyödylliseksi ihmiseksi. -- Sen tiedän nyt.
Repäisin kahtia lautasliinan, johon korissa olevat lasit olivat
kiedotut, ja asetin kääreen jalalle -- minusta tuntui kuin olisin
tehnyt erinomaisen hyvin, mutta saattoihan myöskin olla mahdollista,
että tein rutihullusti.
Suurella vaivalla me saimme hänet hevosen selkään; korin, jossa
oli ollut samppanjaa, me ripustimme siten, että hän saattoi nojata
jalkaansa siihen -- ja niinpä lähdettiin pitkin rinnettä jälleen.
Hän valitteli ja itki, mutta me kuljimme kaikki kolme hänen ympärillään
ja lohdutimme häntä. Dorthe poimi hänelle vattuja ja oli herttainen
ojentaessaan ne hänelle.
Jim kuiskasi minulle:
-- Sano koko ajan -- te oli kolme hyvä keiju -- ja minä hyvin
onnellinen -- kun kohtasi keijut. -- Ja hän nauroi minulle.
Yhä kiltimmiksi me tulimme miss Lowellille, saatattekos ymmärtää,
sillä on todellakin suloista saada hyvän keijun ja hengettären nimi.
Vaikkakin keiju on jokin, josta ei kuule puhuttavan täällä Norjassa --
mutta Englannissa kai ollaan paljon tekemisissä niiden kanssa -- niin
ainakin Jimin puheesta voi päättää. Sellaisistahan kirjoitetaan myöskin
kaikissa englantilaisissa lastenkirjoissa.
Metsässä oli hämärää; kello oli yksitoista ennenkuin olimme ehtineet
ylös -- mutta emme kuitenkaan olleet kovin väsyneitä senvuoksi, että
vain ajattelimme, miten saisimme miss Lowellin olon mukavimmaksi.
Ajatelkaapas! Erotessamme hän ojensi meille kapean, pitkän kätensä ja
sanoi: -- Kiitän teitä suuresti. -- Ja se oli todellakin suurenmoista
hänen menettelykseen, joka oli ennen moisella tavalla käyttäytynyt.
Muuten olen iloinen siitä, että hän sai meistä hyvän käsityksen sen
vuoksi, että olemme norjalaisia.
Myöhempinä aikoina olen kauheasti ihastunut meidän maahamme.