Raitis, puhdistava tuuli vinkui yöllisen rajuilman jälkeen laaksossa.
Suuria, valkoisia, villaisia pilviä leijaili päämme päällä
kaunokinsinisellä taivaalla; mutta ilma oli kylmä.
Me värisimme ja palelimme istuessamme kynnyskivellä oven edessä; maa
oli sateesta likomärkä, ja puro kohisi kellervänä ja tulvien.
Ja tupamme oli täynnä hapanta, harmaata savua.
Tuuli yltyi, emme saattaneet olla ulkona emmekä sisälläkään. Metsässä
sihisi ja suhisi, puut taipuivat tuimassa tuulessa. -- Ensi yöksikin
tulee rajuilma, -- sanoi Dorthe surkeana; -- uskallammeko jäädä tänne?
-- Menemmekö Svartlieen? -- sanoin minä. -- Hän on meitä pyytänyt --
-- Minusta meidän on ehdottomasti mentävä, -- sanoi Susanna. --
Ajatelkaammepa vain Mattia ja Maria, jotka luonamme kuorsaavat ja
haisevat.
Jospa vain Jim tulisi!
Dorthe istui punaisessa villanutussaan kynnyskivellä tuijottaen koko
päivän metsätielle: -- Voitko käsittää, ettei hän tule?
Odotimme odottamistamme; ei, ei mitään Jimiä.
Kello tuli kaksi, tuli kolme -- neljä, -- Jos meidän mieli ehtiä
Svartlieen, niin meidän on lähdettävä kello viisi, -- sanoi Dorthe.
Soveltuiko nyt totta tosiaankin, että me menimme noin vain, muitta
mutkitta --!
Minun täytyi vihdoin taipua. Molemmat toiset houkuttelivat ja saivat
minut taipumaan; sitäpaitsi näytti tosiaankin siltä kuin rajuilma
yltyisi yöksi.
Mutta Matti ja Mari! Kun ne eivät vaan menisi nukkumaan meidän
sänkyihimme.
-- Matti, -- sanoin minä kopeana, -- meitä on kutsuttu englantilaisen
luo Svartlieen, ja jäämme sinne yöksi; mutta jos sinä ja Mari
ollessamme poissa menette tupaan, niin me ilmoitamme sinut
nimismiehelle, ja sinä saat rangaistuksen.
-- Enhän tok', minä vuan vahin tuppoo, niäthän sen, -- sanoi Matti.
Panimme säppiin kaksi kuusenoksaa, ja sitten läksimme yötamineet
kullakin käsilaukussamme.
Minä olin huolissani. Sillä minunhan täytyi puhua, sen kyllä tiesin.
Molemmat toiset työnsivät aina minut esille.
Dorthe oli muuten hyvin alakuloinen; hän kulki maahan katsellen.
Susanna kysyi lakkaamatta, oliko hänen tukkansa kunnossa, oliko hame
oikein napitettu ja muuta samankaltaista. Tosin me emme yksikään olleet
minkään näköisiä, niin märkiä ja pörröisiä me olimme.
Ei, miten metsässä tuulikaan! Yllämme ratisi ja ryskyi ja suhisi, ja
maahan satoi tuulen katkomia pieniä oksia. Jos olisimme olleet vesillä,
niin olisimme sanoneet, että oli hurja myrsky. Minusta asema oli
läpeensä kauhean vastenmielinen. Kun läksimmekään anomaan asuinsijaa!
Kuluttaaksemme aikaa kuljimme hitaasti; vihdoin olimme kuitenkin
perillä. Kuusien välitse näimme Svartlien maalaamattomat lautaseinät.
Virta kohisi ja pauhasi.
Ei näkynyt elävää sielua, mutta tiesihän sen -- moisessa ilmassa.
Olin niin hädissäni, että olin tulikuuma ankarasta tuulesta huolimatta.
Ketään ei näkynyt, käytävällä oli vain joukko matkatamineita; kaksi
suurta arkkua sulkivat melkein kokonaan ahtaan käytävän tien.
-- He matkustavat varmaankin, -- kuiskasin minä. Dorthe karahti
tulipunaiseksi.
-- Luulen, että menemme tiehemme, -- kuiskasin minä jälleen.
-- Oletko hullu, -- kuiskasi Susanna tyrkäten minua selkään.
Silloin kuulimme ääniä ylhäältä. Vilkasta englantilaista puhetta, mutta
siellähän oli naisääniäkin --
-- Siellä on naisia, -- kuiskasin minä. Toiset tuijottivat silmät
pyöreinä kuin pallot.
No, siunaa ja varjele -- tuolla tulee nuori nainen kapeita
kierreportaita.
Kasvoni muistuttivat keitettyä merikrapua. -- Haluaisimme puhutella
nuorta mr. Burnsia.
Hän näytti hämmästyneeltä. Tuo ihminen ei ollut suinkaan kaunis --
hampaat ulkonevat ja pitkät, silmät liikkumattomat, kaunokinsiniset, ja
tukkamytty punaisenkeltainen. Astuessaan hän nosti jalkojaan kuin olisi
kulkenut korkeassa heinikossa.
-- Jim -- Jim, -- huusi hän portaita ylös, -- täällä on kolme ladies.
Ja Jimin ääni ylhäältä.: -- My ladies, my ladies, -- hän hyökkäsi alas.
Ja sitten minun täytyi ruveta selittämään asemaa, samalla kun
punaisenkeltainen, pitkähampainen seisoi tarkastellen meitä.
Oli hirveän noloa. Mieluummin olisin kestänyt kymmenen ukkosenilmaa
Aaste-tuvassa.
-- Hyvin hauska, hyvin hauska, että my ladies tulla, -- sanoi Jim,
mutta koko hänen kauniit kasvonsa olivat ruusunpunaiset, hän tuntui
kauhean levottomalta ja huusi joka ovesta:
-- Butler, Butler! --
Butler tuli arvokkaana ja totisena, matalalla äänellä ja nopeaan
Jim puhui pitkät jutut hänen kanssaan. Vanha mr. Burns tuli vielä
jäykempänä ja vielä kankeampana.
-- Minu isä pahoilla, että my ladies saa vain yksi huone, kun minu
täti, mrs. Lowell ja häne tytär tuli juuri tänne meidän luo --
-- On parasta, että me käännymme takaisin, -- sanoin minä.
-- Ei, ei -- hyvin hyvä huone -- me ei tiesi yhtä, mrs. Lowell täällä
hyvin äkki, -- sanoi Jim.
Hän ei näyttänyt erittäin ihastuneelta.
Emme nähneet sen enempää tätiä emmekä serkkua, mutta Jim sijoitti
meidät kolmelle tuolille ruokasaliin ja antoi meille portviiniä
äärettömän suurista laseista. Ollessaan yksin meidän kanssamme oli Jim
entisellään, mutta heti Butlerin tultua sisään hän kävi jäykäksi ja
ylen kohteliaaksi.
Ylhäällä myllisteltiin ja muuteltiin huonekaluja. Jim kulki
edestakaisin, ja hänen kasvonsa tulivat yhä punaisemmiksi.
-- Luulen, että me lähdemme takaisin, -- kuiskasin minä molemmille
toisille.
-- Oletko hullu? -- kuiskasivat he vastaan.
Butler tuli ovessa: -- Neitien huone on valmis. -- Tunsin itseni
kokonaan kuokkavieraaksi. Kolme telttasänkyä oli vierekkäin varsin
pienessä huoneessa.
Istuimme kukin sängyssämme. Ajatelkaapa, että Dorthe melkein itki. --
Minusta Jimkin on niin kummallinen, -- kuiskasi hän.
-- Niin, joko Lowellit tahi me tulimme sopimattomaan aikaan, -- sanoin
minä.
-- Tietysti nuo kaksi häijyläistä, sanoi Susanna.
Alkoi jälleen sataa. Tuuli pieksi sadetta ikkunaan.
-- Tämä on oikea elämys, kuten sinä, Susanna, arvelit, -- sanoin minä;
-- minä hyppäisin mielelläni ikkunasta ja menisin takaisin Aaste-tupaan.
Ovelle naputettiin. Butler jälleen -- ylpeänä ja inhoittavana: --
Dinner.
Me korjasimme hieman tukkaamme ja menimme alas hätääntyneinä.
Vanhus esitteli: -- Mrs. Lowell -- miss Lowell.
Jim mongerteli kauheasti meidän nimiämme, ja sitten me istuuduimme.
Uh, miten paha minulla oli!
Mrs. Lowell oli noin neljäkymmentä vuotta tytärtä vanhempi; hänellä oli
pitsejä ja koristeita kaikkialla, ja hampaat olivat hyvin ulkonevat.
Miss tuijotti liikkumattomilla silmillään, vanha mr. Burns mutisi
partaansa, Jim oli toivottoman kohtelias joka taholle ja suunnalle --
hänen kasvonsa olivat koko ajan ruusunpunaiset -- ja Butler seisoi
mahdikkaana tuoliemme takana.
Kummastuksekseni kuulin, että mr. Burnsin ja Jimin mielestä yöllinen
rajuilma oli ollut suuremmoinen ja aivan poikkeuksellisen ihana;
ainoastaan troopillisissa maissa saattoi elää jotakin sen kaltaista.
Meidän piti saada kuulla ja nähdä, että olimme tunkeilevat tullessamme
tänne ja tehdessämme tekosyyksi rajuilman.
Mrs. Lowell ei muuten ymmärtänyt mitään; nähtävästi hän ei tiennyt ei
Aaste-tuvasta, ei ukkosenilmasta eikä meistä kolmesta yleensä.
Yleensä minä osun oikeaan kaikissa olettamisissani.
Olin tuntenut, että tämä Svartliessa käynti oli tuleva ikäväksi.
Vihdoinkin ylen vastenmielinen päivällinen oli lopussa.
-- Nyt me sytytä takkavalke, -- sanoi Jim. Takka oli samassa huoneessa,
jossa olimme syöneet. Pian leimahti ilmoille oikea rovio.
-- Olette kai iloinen tädin ja serkun tulosta, -- sanoin minä.
Jim teki pienen, tuskin huomattavan irvistyksen, mutta sanoi heti sen
jälkeen:
-- Niin, hyvi iloine --
Tuossa tulivat jälleen Lowellit, molemmat. Vanha tyytymättömänä ja
arvokkaana, nuori pitkin askelin ja koipiaan korkealle nostellen --
heidät asetettiin molemmat pölkkytuoleihin. [Yhdestä ainoasta tukista
veistetty tuoli.]
Ja sitten vanhus tarvitsi tyynyn ja kaksikin.
-- Nuoret neidit asuvat varmaankin jollakin tilalla täällä lähistöllä,
-- sanoi vanha rouva.
-- Niin, tilallahan me asumme --
-- Englannissa on suuria taloja, paljon vieraita, -- sanoi hän jälleen.
Olihan meilläkin vieraita.
-- Vai niin -- paljonkin kenties?
-- Tällä kertaa ainoastaan kaksi --
-- Ah, kenties kaunis paikka?
-- Erinomainen --
-- Menemme huomenna sitä katsomaan --
Korkea Himalaja! -- me katsoimme kauhistuneina Jimiin.
-- Liian kaukana auntien kävellä, -- selitti Jim hyvin kohteliaasti; --
huono tie, mahdoton ajaa --
-- Kenties, -- sanoi vanhus, -- mutta Kate kävelee mielellään -- tässä
maassa on yleensä varsin kaunista, mutta Sveitsiinhän sitä ei missään
tapauksessa voi verrata -- ah ei --
Jätimme Jimin tehtäväksi Norjan puolustamisen -- ja sen hän suoritti
erinomaisesti. Minä olin kauhean ylpeä kuullessani kaiken mitä hän
sanoi.
-- Mutta mitä sinä teet täällä kaiken päivää? -- sanoi miss Jimille.
Jim katsoi meihin ja hymyili: -- Me elä ihana elämä metsässä, -- sanoi
hän.
-- Huh, -- sanoi toinen, kohautti olkapäitään ja nauroi, -- minä tahdon
olla mukana metsässä näkemässä sitä suloista elämää, jota sinä olet
elänyt neljätoista päivää --
-- Kenties liian rasittavaa sinulle, -- sanoi Jim veitikkamaisesti, ja
sitten hän kuiskasi minulle: Hän ei sopiva mennä ensi näkemise makeus
-- ei mitenkä sopiva -- mitä te arvele?
Jim ja Dorthe istuivat vierekkäin, ja ajatelkaapas -- kun hetkiseksi
tuli leimahti, näytti minusta, että Jim olisi pitänyt Dorthea kädestä,
mutta kohta sen jälkeen tuli jälleen pimeä -- sen vuoksi en ole aivan
varma asiasta. Dorthe oli muuten koko ajan hyvin hiljainen, mutta
Susanna keskusteli vanhan rouvan kanssa englanniksi jotta pois tieltä.
Susannan mielestä rikkaat ja koristellut ihmiset ovat aina niin
ensiluokkaisia.
Se siitä, meidän oli mentävä nukkumaan. Tultuamme omaan huoneeseemme
ainoastaan kuiskutimme, sillä Lowellit olivat aivan seinämme takana.
-- Ha haa, -- me nauroimme äänettömästi.
Tultuamme sänkyyn kuiskasi Susanna: -- Minun mielestäni Jim oli tänä
iltana aivan sietämätön --
-- Tiedätkös, -- kuohahti Dorthe, -- mitä sinä sillä tarkoitat?
-- Sanoithan itsekin ennen päivällistä, että hän oli kummallinen --
-- Niin, mutta ei nyt illalla.
-- Niin, hän oli melkein hieman ilkeä.
-- Minun mielestäni on kauhean hävytöntä, että sinä sanot niin, --
sanoi Dorthe.
-- Kylläpä sinä kiivastut, -- sanoi Susanna.
-- Näithän, että me tulimme sopimattomaan aikaan, -- sanoi Dorthe, --
mutta miten kiltti hän oli kuitenkin koko ajan --
-- Minusta hän oli kyllin jäykkä ja ikävä meidän tullessamme.
He puhuivat äänekkäämmin -- minä viittasin Lowellien seinään: -- St --
hiljaa --
-- Minulle samantekevä, -- sanoi Susanna, -- mutta hän _oli_ kuiva
meidän tullessamme.
-- Sinä olet inhoittava, sinä -- sanoi Dorthe.
He murisivat peiton alla molemmat -- vihdoinkin he lopettivat.
Eihän saattanut kieltää, että sängyt olivat paremmat kuin
Aaste-tuvassa, mutta me siitä huolimatta emme nukkuneet sen paremmin.
Seuraavana aamuna Jim ei ollenkaan tahtonut ilmaista, missä hän oli
yön nukkunut. Vihdoin me saimme selville, että hän oli istunut koko
yön pölkkytuolissa takan vieressä. Talossa ei ollut enää huoneen
pahaistakaan; Lowellit asuivat molemmissa vierashuoneissa ja meillä oli
ollut Jimin huone.
Arvaatte miten noloja olimme. Butler kantoi aamiaisen huoneeseen --
hopeatarjottimella teetä ja keksiä -- me olimme nälkäisiä kuin korpit
ja söimme jok'ikisen murun.
Tänään aurinko jälleen paistoi. Niin, heti kun ilkeisimme, lähtisimme
pois, se oli varma.