Kavahdin pystyyn. Missä olin?
Laulurastas -- siu -- siu -- siu -- liverteli aivan pääni yläpuolella
-- -- toinen vastasi syvemmällä äänellä -- ja tuolla taas oli yksi --
siuu -- siuu --
Kultainen auringonsäde väreili katossa.
-- Olemmekohan nukkuneet? -- huudahti Dorthe.
-- Ah, miten minua paleltaa! -- huudahti Susanna.
-- Paljonko kello on?
-- Ulkona paistaa päivä --
-- Olemmeko todellakin nukkuneet näillä kauheilla ylisillä? -- sanoi
Dorthe jälleen. Ruumiimme olivat noustessamme melkein kangistuneet.
Suurella vaivalla saimme portaat paikoilleen ja lasketuiksi alas.
Mutta suuri Luoja! Miten ihanaa olikaan ulkona!
Kirkas aamuaurinko -- yökasteesta kosteata -- raitista vilpoisaa
metsäntuoksua.
Aurinko loi pitkiä valojuovia tunturin rinteelle tumman metsän varjojen
väliin -- tunturit siintävät sinelle päivän hohteessa.
Jäimme äänettöminä seisomaan. Sellaista näkyä en ollut koskaan nähnyt.
-- Oi, miten ihanaa, -- sanoi Dorthe.
-- Niin, tämä on tosiaankin viehättävintä mitä olen koskaan elänyt, --
sanoi Susanna.
Juoksimme tupaan. Millainen teräksenkirkas ilma!
Ovi oli seposeljällään. Yöilma oli kuivannut hyvin, aurinko paahtoi
lattialle. Ensiksi juoksimme metsään kokoamaan hieman tikkuja ja puita
saadaksemme tulen takkaan.
Miten komean roihun saimmekaan lieteen -- kahvi kiehui niin, että
pannun hattu hyppi, ja kauas pihalle levisi sen tuoksu.
Oven edessä olevalla porraspaadella söimme aamiaisemme aamuauringon
loisteessa.
-- Emme lähde tänään, -- sanoin minä.
-- Emme, voimmehan jäädä tänne vielä toiseksi yöksi, -- suostui Susanna.
-- Niin, täällähän saatamme nyt nukkua -- sanoi Dorthe; -- minusta
melkein tuntuu kuin tupa olisi tänään kauniimpi.
-- Jospa meillä vain olisi hieman kahvikermaa, -- sanoi Susanna.
Ensiksi oli melko joukko tavaroita järjestettävänä -- minä en voi
kärsiä sitä, että kaikki viereksii sikin sokin.
Sitten meidän piti mennä pappilaan ilmoittamaan korkeata tuloamme.
Panimme kuusenoksan lukoksi Aaste-tuvan säppiin ja läksimme liikkeelle.
Miten ihmeellinen olikaan tuo metsän läpi vievä polku! Ilma oli
hopeankirkas ja kuitenkin täynnä kuusentuoksua -- kimalaiset pörisivät,
kärpäset surisivat ja hyttyset lauloivat aukeammalla, missä kasvoi
metsätähteä ja puolukanvartta. Sitten vaelsimme jälleen tuuheiden
kuusien alitse mehevänvihreää sammalikkoa, jossa vain pienen pienet
päivänpilkkeet väikkyivät.
Alempana mäellä yksinäinen, kumea lehmänkellon kilahdus.
-- Kuulitteko? sanoi Dorthe pysähtyen -- täällä on lehmiä --
Monet rohkaisut, ennenkuin häntä sai eteenpäin.
Sitten alkoi koivua ja leppää ja pähkinämetsikköä. Ja tuolla oli
käkikin.
-- Hs -- kuunnelkaa -- kuinka monta vuotta naimatonna käyn --
Käki kukkui kaksikymmentäviisi kertaa -- voi, miten me nauroimme!
Dorthe livertää nauraessaan.
Kas, Siinähän oli pappila. Suuri ja autio, eikä erikoisen kaunis. Monta
ikkunaa ilman verhoja.
Autiota ja hiljaista myöskin päivänpaisteisella, tyhjällä pihalla.
Siltä ei ainakaan näytä minun pappilassani, kun tulen papinrouvaksi,
sen tiedän.
Minulla ei muutoin olisi mitään vastaan tulla papinrouvaksi juuri tähän
seutuun -- kuka silloin olisi pappi -- niin, sitä en sanoisi, vaikka
polttaisitte minut elävältä.
Tuolla tuli varmaankin pastori -- pitkä ja laiha -- hän näytti siltä
kuin olisi ollut valkaistavana -- hänen partansa ei ollut ajeltu, sen
vuoksi hän siveli koko ajan leukaansa.
-- Kas niin, vai te sitä asutte Aaste-tuvassa -- niin, niin -- se on
kai vaihtelua -- niin, siellä ylhäällä on kaunista -- (hän siveli
leukaansa) -- tämä on rauhallista seutua -- saatatte huoleti asua
siellä --
-- Puhuimme kaupungissa teidän tyttärenne keralla --
-- Vai niin -- niin, niinhän te teitte -- niin, hänhän tahtoi
kaupunkiin -- minähän elelen täällä yksin -- vaimoni kuoli kolme vuotta
sitten --
-- Täällä on kaunista, -- sanoin minä.
-- Niin, kun on päässyt rauhaan -- mutta nuorisolle kenties liian
hiljaista -- en tiedä -- minun tyttäreni kaipasi aina pois -- niin,
niin --
-- Minusta häntä on sääli, -- sanoin minä noustessamme jälleen
ylämäkeä; -- näittekö miten repaleiset hänen paidanhihansa olivat
ranteista? Jos minulla olisi noin kalpea isä, joka paidanhihat
repaleina yksin istuisi autiossa pappilassa, niin minä en matkustaisi
hänen luotaan -- tekisittekö te sen?
-- Huh, -- sanoi Susanna, -- ymmärrän niin hyvin, että hän matkusti --
hänhän on nuori, ja hänenhän tulee elää omaa elämäänsä --
-- Minä en saata ajatella, että minun isäni noin kulkisi yksin
pappilassa, -- sanoi Dorthe; -- olen sydämeni pohjasta iloinen, että
hän on kaupungissa, konttorissa --
-- Niin, mutta jos hän --
-- Niin, juuri sitä en _voi_ ajatella, -- nauroi Dorthe.
Illalla laulurastas liversi niin että me aivan hiljaa istuimme
porraskivellä kuunnellen.
-- Tuolla on taas yksi -- siu -- siu --
Ja vielä kauempana mäessä -- siu -- siu.
Ja aurinko kylvi kultiaan pitkinä valoviiruina tuntureille.
-- Kuulkaa, me jäämme tänne, -- sanoin minä, -- emmekä matkusta.
-- Niin, luonnollisesti me jäämme tänne, -- sanoi Susanna.
-- Täällä on niin sanoin selittämätöntä, -- sanoi Dorthe.
Ainoastaan pieni oven haka oli salpana, mikä eroitti meidät suuren
suuresta, pimeästä metsästä, mutta meille ei tosiaankaan jäänyt aikaa
ajatella sitä.
Sillä pantuamme nukkumaan täytyi meidän ensin kuunnella laulurastasta
-- oli kuin se olisi ollut aivan seinän takana.
Ja sitten me heti nukuimme, kaikki kolme.