Käsitän Suomen kansan lapsuudessaan eläneen erään teoista verrattain
rikkaan ja henkevän ajan, jonka muistot olivat se jalo siemen, josta
kansan mielessä sakoi Kalevalan sankarirunoelma. Sillä kaikki
kansallis-eepokset ovat puhjenneet kansojen lapsuuden ajan urostekoja
ylistämään. Siitä niiden luonteva tuoreus ja mehevyys, josta kansat
kehittyneemmänkin ikänsä taisteluissa etsivät virkistystä kuin
kotiseutunsa luonnosta. Siellä lapsuutensa muistoissa löytävät he
helpommin todellisen itsensä ja niin käsittävät paremmin elämänsä
tehtäviä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden. Mutta tuon
kukoistusajan toimivat henkilöt täytyivät luonteineen ja lahjoineen
olla korkeammalla kuin masentuneen jälkiajan tietomiehet ja
runonlaulajat, joissa vaan heikko haamu entisistä kajastaa. Sillä
ilman sankariluonteita ei voinut olla mitään sankariaikaa. Tuon ajan
valossa, kuitenkin pysytellen todenmukaisuudessa, on tekijä pyrkinyt
Aino-runossakin liikkuvia Kalevalan henkilöitä tässä teoksessaan
esittämään.