ELMA.
Mun rinnassani kuumuus kiihtyy vaan.
Jotakin kummaa aavistusta tunnen
Se on kuin surmaa ennustais. -- Mut ei! --
Se tuntuu myös kuin ennen, koska Niilon
Sulhaisna tiesin luoksein tulevan.
Ah! vaan nyt pettynen. -- Mut ehkä en.
Istuu tuolille.
Oi joudu, armas Niiloni, jo joudu!
Laulaa kanteletta soittaen.
Muistan sen hetken,
Kun sotaretken
Kaukaisen alkoi Niiloseni:
Murheen ja vaivan
Raskahan aivan
Tuopi se minun rinnoilleni;
Lempeni ruusu ryöstetty on,
Syöstihin surman rannikkohon.
Kaikk' on pois multa,
Kun on pois kulta,
Suru nyt kalvaa sydäntäni.
Ulkoa kuuluu telmettä ja hurrausta. Elma taukoaa
kuuntelemaan. Telme lakkaa.
Söikö sun julma
Sotainen surma,
Silloinpa kuolen kyyneleihin.
Jos elät vielä
Urhojen tiellä,
Niin jopa joudu kaulalleni!
Silloinpa murhe pois katoais,
Riemu ja rauha taas palajais.
Kaikk' on pois multa,
Kun on pois kulta,
Suru nyt kalvaa sydäntäni.
Ovi aukenee Niilo astuu upseerin puvussa sisään,
vasen käsi ripustettu kaulalle; häntä seuraa
Hannu, Liisa ja Antti, niiden jälestä kansaa.