LIISA.
Mun täytyy tulla, vaikk'en kuulla vois,
Mut kuulemast' en voi myös olla pois.
HANNU.
Nyt tarkkaile tuon pojan jaaritusta.
ANTTI (Hannulle).
Mun sota-into rinnassani riehui,
Sä tiesit sen, vaan naiseltansa Niilon,
Kuin surman syötti-saalihiksi, syöksit.
Mun eloni ja kuoloni ois yksi,
Vaan Niilon kuolo, kuolo naisensakin,
Siis aika on jo munkin kamppaella,
Jo kyllin vaarnaa vaivannut lie miekkani,
Nyt kuninkaani veren koston-huuto
Mun viepi voittohon tai kuolohon.
HANNU.
Näen kyll', ett olet uljas poikani
Ja samat tunnot reuhtoo rinnassais,
Kuin nuoruudessa ennen isäsi.
Vaan vesa olet sodan surmatöihin,
Jon tuulenpuuska maahan tuivertaa:
Et vilua, et nälkää vielä kestä,
Et myrskyjä ja tulen tuiskinaa,
Viel' aika antaa sulle taisteloita,
Kun elämäsi siksi ennättää.
ANTTI.
Ei kotkaa estä malmisetkaan portit
Ei koston tulta meret sammuta!
Ei nuoruus ole miehuuteni surma
Ei urhotöille vanhat virkoa.
LIISA (tarttuu Antin käteen).
Oi lapseni, oi armas Anttiseni!
Tahdotko surman suuhun rynnätä?
Vaan säästä, säästä itseäs ja meitä,
Tok vältä vaarat, kestä kiusaukset
Ja onnettomuus estä oviltamme.
ANTTI (riistää kätensä. Laulaa).
Pois elämästäni pelkojen peikot,
Teitä en kammoa, en vapise!
Teitä pelätköhön horjuvat, heikot,
Elämän vaivoja en pakene.
Tulkohon taistelo höyryävä,
Nälkä ja kuolema kirvelevä:
Jään minä elohon urhojen kanssa,
Muistojen rihmaan loistelemaan,
Kunnian kukkia kantavi kansa
Hautani kumpua kaunistamaan.
HANNU.
Nä'en kyllä, ettei päätä, mutta sydän
On nuorukaisen elon ohjaksissa.
Se sydän on kuin hehkuvainen hiilos,
Johonka tuuli vienompikin voi
Puhaltaa puhtaan hehkuvaisen liekin,
Jok' ilkivallat murtaa ankarimmat, --
Vaan raivomuodon kerta saatuaan,
Eroittaa luonnon-voimat toisistaan; --
Iloitsen, poikani, sun innostasi,
Vaan murehdinpa mieles vähyydestä:
Sä Saksaan lentäisit kuin kotkan siivin,
Meristä, maista mitään huolimatta.
Sä Saksaan rientäisit kuin kulon-tuli,
Mi luonnon-voimat murtaa mennessään.
Et aseita ja kelpo kumppania
Enempää tarvitse kuin villi-varsa;
Nuo ruostunehet ramut kelpaa sulle,
Joit' oravat ei enään hämmästyisi.
ANTTI (ensin katsoa tuijottaa maahan).
Niin tyhjä ei lie lampahankaan kallo,
Ett' aivoillaan ei tuota ymmärtäisi,
Mihinkä kelpaa kolhut ruostuneet;
Vaan keikkailen tok siksi kehnommilla,
Kun Turusta saan uudet uhkeammat. --
On huomiseksi päätetty jo lähtö. --
Mä sotilaaksi olen ostettu. --
Älkäätte kiellä! -- käskee sydämmeni.
LIISA (tarttuu Antin kaulaan).
Oletko, lapseni, niin tyly, julma
Ett' isäs äänt' et kuule uupuvaa!
Vai eikö kieltons ole sulle kallis
Kun sanansa ei satu sydämmeesi?
Sun luontos, ennen hellä, mulle rakas,
Ei kiveksi nyt liene kovettunut.
Viholliselle näet koston-unta,
Vaan muista ett' on sekin kiivas kosto,
Mi vanhempainsa kohtaa kieltäjän!
ANTTI (heltyneenä).
Oi äitini, en voi nyt sua kieltää!
Siis täydyn noutaa isän vaatimusta.
Vaan kuinka intoni voin sammuttaa?
Ah, isä, suo tok mulle siunaukses,
Oi hellä äiti, anna suostumuksesi
En hillitä voi sydämmeni ääntä,
Kieltonne siteistä mun päästäkää!
HANNU (arvokkaasti).
Jo viet, jo kannat mua nuoruuteeni,
Asetat aikaan, jolloin itse itkin,
Samoista syistä kastoin kasvojani;
Sen muistan kuinka katkeralta maistui
Monetkin esteet urho-aikeilleni:
Ne kirvelteli niinkuin surman-nuolet.
Vaan myötätuulet tuntuivat kuin viina
Valunut oisi murheen voiteheksi --
En kiellä sua, vaikka vanhuuteni
Raskaampi mulle ois kuin rauta-kahle.
Kun kuuluu sanat: "miestä tarvitaan!"
Riviinpä riennä silloin ensimmäisnä
Ja elä, kuole kansas kunniaksi,
Sen siunauksen annan evääksesi.
LIISA (raskaasti).
Ja elä, kuole kansas kunniaksi!
En enempätä lisää evästäsi.