EDELLISET paitsi LIISAA.
HANNU.
Ah, sieluni, jo poistu ruumihista!
Vapise, hämmästy! Se mahdollista
Todella onko? Ei! en uskoa,
En uskoa voi Pohjan leijonan
Kukistuneen kuin viirin horjuvan
Etelän ärjystä. Voi! kadotus
Mua huimaisee, mun nielee kuolema,
Kuullessa sankar'rinnan sortuneen,
Kadonneen toivomme -- ah kirvelee! --
Kuoleeko totuuskin? Ei! Elämää
Himoitsee se ja valtaa maailman
Perinnökseen. Sen himo kunniaan
Hehkuilee vaan, ja voiton kruunuja
Totuuden enkel' antaa armailleen -- -- --
Vaipuu ajatuksiinsa. -- Antille.
Puhutko totta? Kerro vieläkin!
ANTTI.
Sydäntä ahdistava totuus on
Ett' onpi kuollut kuningas.
HANNU.
Ja nyt
Lutherin-opin uskon-vapaus
Vajonnut on kuin päivä merehen.
Vaipuu jälleen ajatuksiinsa.
ANTTI.
Jok' ylentyy taas kahta kirkkahammin,
Valaisten aina Libanonista,
Sen setripuista, hamaan Pohjolaan,
Hongikko-salojemme jylhistöön.
HANNU (ei kuullen edellistä).
Se oppi, joka sielut taluttaa
Pois synkäst' ahdistuksen alhosta,
Taas häväistään, ja tunnustajat sen
Taas poljettu on hengen-orjuuteen.
ANTTI.
Sä, vanhus, hourailet, kun tärttänyt
Et kuunnella kun sanoin: "voitollisna"
Kuningas kuoli -- voitti kuollessaan!
HANNU (arvokkaasti).
Ah, voitollisna, sepä suloisinta!
Kuink' autuas on elää sankarina,
Vaan autuaampi kuolla voittajana.
Hän kaksinkerroin sankar', voittaja,
Hän kaksinkerroin kuoli onnellisna!
Astuu miettiväisnä lattialla.
ANTTI (innolla).
Oi oisinko sun kanssas kuolla saanut,
Sun kanssasi mun kuninkaani kallis!
ELMA (heräten unelmistansa nousee istualtaan).
Siis sodan surma Niilonikin nieli,
Siis eteläst' ei lämpö enään hehku,
Vaan kuolon kolkko, kammottava viima,
Mi Pohjan ruusut rikkoo, runtelee -- -- --
Niin, Niiloni? ah ihanasti hän
Kaatuikin kanssa kuninkaan. -- Mut maani,
Sun lapses orvoiks jää ja tyttäres
Sulhoitta kuolee taikka leskenä.
Tää kaikk' ois halpa vahinko! vaan jos --
Vihollinen nyt ryntää niskoillemme,
On maamme voimaton -- pois urhot on.
HANNU (ajatuksistaan heräten).
Haa, vaimo! Lapsettaako sua taas?
ELMA.
Jos lapsettais.
ANTTI (erikseen).
Mä tunnen sääliä --
Ja enemmän -- mä tunnen kuumuutta
Ja tuskaa sanatonta rinnassani,
Nähdessäni tuon vaimon vaikeroivan --
Viel' enemmän! mun täytyy tunnustaa
Sen taivahalle -- tunnen lempeä,
Suloista rakkautta -- Ah! Mut kauaks jo
Uskalsin harpata.
HANNU (kuulematta edellistä).
Nuo haaveksii
Molemmat niinkuin toista maailmaa
Tavottaen. Mut edell' ehtiä
Mun täytyy suuren kuninkaani luo
Totuuden maahan.
Kävelee yhä aatoksissaan.
ANTTI (syrjään ja kuulematta edellistä).
Sydän-pohjukkaani
Mun lempeni nyt täytyy nukahtaa.
Pois hento laakson tyyneys! Kas nyt
Mun rinnassani kantaa valtikkaa
Rautainen, jäykkä urhous, jok' etsii
Vaan autiota verikenttää, jossa
Raivoisat sodan myrskyt mellastaa --
Ja veljenikö vaimoon uskallan! --
Ah sydämmeni synnin polttama!
Elmalle.
Sä kysyit taikka tahdoit kysyä
Jotakin Niilosta?
ELMA.
Jos tietoja
Sinulla hänen elostansa ois.
ANTTI.
Elääkö Niilo taikka kuollut lie,
Sen tietää yksin ylitaivahat.
Se tieto Suomeen ehtinyt on vaan,
Ett' urhot, jotka kärsii haavojaan
Kuljettaa laiva maansa rannikolle
Ja toiset terveet rautakourineen
Taas raajarikkoin kohlut palkitsee --
Ja minä.
Ottaa vanhan miekan vaarnalta ja sitoo vyöllensä;
sovittaa metsästyskivääriä olalleen.
ELMA.
Ah, en jaksa kuunnella
Tät' ahdistavaa epätietoa.
Menee.
HANNU (herää äkkiä aatoksistaan lausumaan Antin yhä aseita
ympärilleen ratustellessa).
Tulistu taivas, valaise ja -- polta
Totuuden tieltä väärät! Halki lyö
Vihollistemme rinnat! Pilstoa
Säleiksi, niinkuin myrsky-ilmalla
Lyöt pirstaleiksi hongan vartalon!
Hoksaa Antin kujeet.
No metsästyksehenkö vammustat
Noin itseäs, taikk' olet hupsuna?
ANTTI.
Jos hupsuna en lie jo syntynytkin?
HANNU.
Kuin ihminen, sä synnyit lapseksi,
Mut' mieheks' aioin sua kasvattaa.
ANTTI.
Siis miehen aseita mun kantaa suo;
Suo täyttää, minkä ennen estelit.
HANNU.
No surma vieköön! Minkä isän sydän
Hyväksi voipi nähdä lapsilleen --
Sit' ikänän' en sulta kieltää voi.
ANTTI.
Mi kerta tehtiin, se on voitukin,
Vaan tekemätönt' ei viel' ole tehty.
HANNU.
Nuo hourehesi, lapsi, selvitä!