HANNU (tulee kammarista).
No mitä täältä murhepakinoita
Taas korvihini kaikuu kammioon?
Te urohosta varmaan vaikeroitte,
Se tapa vanha vaimoväell' onpi?
LIISA.
Hän miehestänsä kantaa murhemieltä,
Mä lohdutusta tarjoan kuin äiti.
HANNU (tuimasti).
Tuon lapsen pää on vailla viisautta,
Kun kadehtii hän urhon kuolemaa,
Vaik' kuolo viepi hänet kunniaan.
Mon' elämäss' on hetki katkerampi
Kuin kuolema, eik' anna tullessaan
Sen kalliimpaa kuin katoavaisuutta;
Kuolossa hetken karvas taistelo
Avaapi portit uuteen elohon.
ELMA (huoaten).
Jos Niilo kuolee, soisin kuolevani,
Jos Niilo elää, soisin eläväni.
Peittää esiliinalla silmiään.
HANNU.
Äl' itke suotta! huoles haihduttele!
Sen tiedän, että kunnon kuninkaamme
Ain' onnen-tiellä johtaa joukkojaan,
Ja kuljettaapi pojat kunniaan;
Sen tiedän, että Suomen sotilailla
Viel' isäin veri soutaa suonissaan,
Niilonkin tunnen notkeaksi ja
Ripeeksi kuin on peura poikana.
Hän karhun voimin miekkaa mittelee!
Ja minkä tuli tekee tappuroissa,
Sen haaskaa, polttaa Niilo nuolillaan,
Sen hävittää hän sortain vihollista.
Siis murheen piikit revi rinnastasi;
On parahin ett' anot taivahalta
Myös pojallesi verta vanhempansa.
ELMA.
Sen totta lausuit, armas appeni.
On urhotöihin Niilo syntynyt.
Hän hyvästäissä toisti sanoillaan
Elonsa halvemmaksi kuoloaan,
Mi sankarmuiston tullessansa tuopi.
LIISA (Elmalle).
Mitenkä lausui? Vielä muistatko?
ELMA (raskaasti).
Kuin lähtö-syleilynsä, muistan sen;
Vaan ennen kuolon-tuomioni voisin
Mä lausua, kuin urhon värssyt ne.
HANNU.
Se lähtö-laulu mulle kyll' on tuttu,
Jost' ennenkin jo parkui vaimot, lapset,
Kun hyvästäissään urhot lauloivat,
Se kuuluu näin, se kuulkaa kyyneleittä.
Lausuu.
Ei korpikarhuin seurassa
Voi loistaa maine sankarin,
Kun hongat ei voi haastella
Ja ihmiskieltä puuttuu linnutkin.
Vaan siellä maine ansaitaan
Ja kalvat välkkyy kunnian,
Miss' urhoin verta mittaillaan
Ja voitot säikyttävät maailman:
Hyvästi hyrskyt lapsien!
Hyvästi vaimon vaikerrus!
Yks' kerta teitä syleilen,
Niin sankar'-riviin rientää urhous.
Elma peittää silmänsä ja itkee.
LIISA (ottaa Elmaa kädestä).
Äl' itke, Elma! Tulva kyynelten
Sun poskiltasi ruusut runtelee,
Ja rintas toivon loiste himmentyy,
Luo uskallukses' silmä taivahalle!
Jymy kuuluu. Elma säikähtyy.
ELMA.
Aih! ryske, ryty!
HANNU.
Niinkun vauhko varsa
Sä säikähdyt, jos risu räisähtää,
Tai varis lentää lähi varvikkoon,
Vaikk' oven takan' olis' armahasi.
ELMA.
Mun armaani.
LIISA.
Työt Luojan arvaatko?