6. _Mutta joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, jotka uskovat minun
päälleni, parempi hänen olisi, että myllyn kivi ripustettaisiin hänen
kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen._
»Miksi siinä sanotaan: _joka holhoo_, miten holhoo? ja mitä merkitsee:
_minun nimeeni_?»--kysyi hän itseltään tuntien että nämät sanat eivät
merkitse hänelle mitään. »Ja miksi myllyn kivi kaulaan ja meren
syvyyteen? Ei, siinä on jotakin vierasta: epäselvää, hämärää»,--ajatteli
hän muistaen monta kertaa ennenkin eläessään aikoneensa evankeliumia
lukea, mutta aina saaneensa kylläkseen tuommoisista epäselvyyksistä. Hän
luki vielä 7:nen, 8:nen, 9:nen ja 10:nen värsyn kiusauksista, siitä että
pahennusten täytyy tulla maailmaan, ijankaikkisen tulen rangaistuksesta,
johon ihmiset, heitetään, ja joistakin enkeli-lapsista, jotka näkevät
Taivaallisen Isän kasvoja. »Mikä vahinko, että tämä on niin kömpelöä»,
ajatteli hän, »ja kuitenkin tuntuu että siinä on jotakin hyvää».
11. _Sillä Ihmisen Poika tuli autuaaksi tekemään sitä kuin kadonnut
oli._
12. _Mitä te luulette? Jos jollakin ihmisellä olisi sata lammasta, ja
yksi heistä eksyisi: eikö hän jättäisi yhdeksänkymmentä ja yhdeksän, ja
menisi vuorille, ja, etsisi sitä eksynyttä?_
13. _Ja jos niin tapahtuu, että hän löytää sen, totisesti sanon minä
teille: hän iloitsee enemmän siitä, kuin yhdeksästäkymmenestä ja
yhdeksästä, jotka eivät eksyneet._
14. _Niin ei ole myös teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, että joku
näistä pienimmistä hukkuisi._
»Niin, ei ollut Isän tahtoa, että he hukkuisivat, ja siinä ne kuitenkin
hukkuvat sadottain ja tuhansittain. Eikä ole mitään keinoa pelastaa
heitä», ajatteli hän.
21. _Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein
minun pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi?
Onko seitsemässä kerrassa kyllä?_
22. _Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän
kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän._
23. _Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi
lukua laskea palveliainsa kanssa._
24. _Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli
hänelle velkaa kymmenen tuhatta leiviskää._
25. _Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen
myytää, ja hänen emäntänsä, ja lapsensa, ja kaikki mitä hänellä oli; ja
maksettaa._
26. _Niin se palvelia lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: herra,
ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle._
27. _Niin armahti herra sitä palveliata, päästi hänen, ja antoi hänelle
velan anteeksi._
28. _Niin se palvelia meni ulos, ja löysi yhden kanssapalvelioistansa,
joka hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen, ja
kiristi häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi._
29. _Niin hänen kanssapalveliansa lankesi maahan hänen jalkainsa
juureen, ja rukoili häntä, sanoen: ole minun kanssani, ja minä maksan
kaikki sinulle._
30. _Mutta ei hän tahtonut: vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen
asti kuin hän velan maksaisi._
31. _Mutta koska muut hänen kanssapalveliansa näkivät, mitä tehtiin,
murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herrallensa kaiken,
mitä tehty oli._
32. _Silloin kutsui Herra hänen eteensä, ja sanoi hänelle: sinä paha
palvelia, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua
rukoilit:_
33. _Eikö myös sinun pitänyt armahtaman sinun kanssapalveliatas,
niinkuin minäkin armahdan sinua?_
»Eikö todellakaan ole mistään muusta kysymyskään?» huudahti Nehljudof
äkkiä ääneensä, luettuaan nämä sanat. Ja koko hänen olemuksensa
sisällinen ääni sanoi: »Ei, ei mistään muusta.»
Ja Nehljudofin kävi samoin kuin usein niiden, jotka elävät henkistä
elämää. Kävi niin, että ajatus, joka oli alussa näyttänyt hänestä
oudolta, paradoksilta, jopa vaan pilapuheelta, yhä useammin ja useammin
löydettyään vastinetta elämässä yhtäkkiä tuli hänen eteensä
yksinkertaisimpana ja selvimpänä totuutena. Niin hänelle nyt selvisi
ajatus, että ainoa varma pelastus siitä hirveästä onnettomuudesta, jota
ihmiset kärsivät, on se, että he tunnustavat itsensä syyllisiksi Jumalan
edessä ja sentähden kykenemättömiksi rankaisemaan tai oikaisemaan muita
ihmisiä. Hänelle selvisi nyt, että koko se kauhea kurjuus, jota hän oli
nähnyt vankiloissa ja kuritushuoneissa, samoin kuin tämän onnettomuuden
aikaansaajain levollinen varmuus sai alkunsa vaan siitä, että ihmiset
tahtoivat tehdä mahdottomuuksia: ollen itse pahoja tahtoivat oikaista
pahoja. Rikokselliset ihmiset tahtoivat oikaista rikoksellisia ja
luulivat voivansa tehdä sen koneellisella tavalla. Mutta kaikesta siitä
oli vaan seurauksena, että rahaa tarvitsevat ja ahnaat ihmiset olivat
tehneet itselleen ammatin tuosta ihmisten luullusta rankaisemisesta ja
oikaisemisesta ja siinä äärimmäisyyteen asti sekä itse turmeltuivat että
lakkaamatta turmelivat niitä, joita he kiduttivat. Nyt hänelle selvisi,
mistä oli tuo hänen näkemänsä hirmu saanut alkunsa ja mitä oli tehtävä
sen hävittämiseksi. Vastaus, jota hän ei ollut voinut löytää, oli se,
minkä Kristus oli antanut Pietarille: pitää antaa aina anteeksi,
kaikille, lukemattoman monta kertaa, sillä ei ole olemassa semmoisia
ihmisiä, jotka olisivat syyttömiä ja voisivat rangaista tai oikaista.
»Mutta mahdotonta on, että asia olisi näin yksinkertainen», sanoi
Nehljudof itsekseen, mutta samassa hän kuitenkin ehdottoman selvästi
näki, että niin oudolta kuin se oli hänestä alussa tuntunutkin, tottunut
kuin hän oli päinvastaiseen, siinä sittenkin oli kysymyksen yhtä varma
järkiperäinen kuin käytännöllinenkin ratkaisu. Tuo alituinen vastaväite,
että voiko muka pahantekijöitä noin vaan jättää rankaisematta, ei saanut
häntä enää tolalta. Tuolla vastaväitteellä olisi ollut merkitystä, jos
olisi ollut todistettua, että rangaistus vähentää rikoksia, parantaa
rikoksentekijöitä; mutta kun on todistettu ihan päinvastaista, ja kun on
selvä, ettei toisten ihmisten oikaiseminen ole toisten vallassa, niin
ainoa järjellinen teko, mihin te pystytte, on, että herkeätte tekemästä
sitä, mikä on sekä hyödytöntä että suorastaan vahingollista ja
sitäpaitsi sekä siveetöntä että julmaa. Te olette usean vuosisadan
kuluessa ottaneet hengiltä ihmisiä, joita pidätte rikoksellisina. Mitäs,
ovatko ne hävinneet? Eivät ole hävinneet, vaan niiden luku on ainoastaan
kasvanut. Niiden lisäksi on tullut, paitsi noita rikoksentekijöitä,
joita rangaistukset turmelevat, vielä ne rikoksentekijä-tuomarit,
-syyttäjät, -lainvalvojat, vanginvartijat, jotka tuomitsevat ja
rankaisevat ihmisiä. Nehljudof ymmärsi nyt, että yhteiskunta ja
järjestys yleensä eivät ole senvuoksi olemassa, että löytyy noita lain
määräämiä rikoksentekijöitä, jotka tuomitsevat ja rankaisevat muita,
vaan sen vuoksi, että tästä siveellisestä sekasorrosta huolimatta
ihmiset sittenkin säälivät ja rakastavat toisiaan.
Toivoen löytää samassa evankeliumissa tukea tälle ajatukselleen
Nehljudof alkoi lukea sitä alusta. Luettuaan vuorisaarnan, joka oli aina
ennenkin häntä liikuttanut, hän nyt ensi kerran oivalsi tässä saarnassa
jotakin muuta kuin pilventakaisia, kauniita ajatuksia ja enimmäkseen
liioteltuja ja mahdottomia vaatimuksia. Nyt hän näki yksinkertaisia,
selviä ja käytännössä toteutettavia käskyjä, jotka, jos ne täytettiin
(mikä oli aivan mahdollista), rakensivat hämmästyttävän ja hänelle ihan
uuden inhimillisen yhteiskuntamuodon, jonka ohella itsestään katosi koko
se väkivalta, joka niin kauhistutti Nehljudofia, ja tuli saavutetuksi
korkein ihmiskunnalle mahdollinen onni--Jumalan valtakunta maan päällä.
Näitä käskyjä oli viisi.
_Ensimäinen käsky_ (Mat. V, 21-26) oli se, että paitsi tappamisen
kieltoa ihminen ei saanut suuttua veljelleen, ei saanut pitää ketään
mitättömänä, »rhaka», vaan jos hän jonkun kanssa riitautuu, hänen on
sopiminen ennenkuin menee lahjaansa uhraamaan jumalalle, s.o.
rukoilemaan.
_Toinen käsky_ (Mat. V, 27-32), oli se, että paitsi huorintekoa, ihminen
ei saa pitää naisen kauneutta nautintonsa esineenä, ja kerran yhdyttyään
jonkun naisen kanssa hän ei saa tätä milloinkaan hylätä.
_Kolmas käsky_ (Mat. V, 33-37) oli se, ettei ihminen saa mitään valalla
luvata.
_Neljäs käsky_ (Mat. V, 38-42) oli se, että vaatimatta silmää silmästä
ihmisen oli päinvastoin kääntäminen toinen poskensa, kun häntä oli
toiselle lyöty, hänen oli antaminen vääryydet anteeksi ja nöyrästi
kantaminen ne, eikä keltään kieltäminen, mitä häneltä toiset tahtoivat.
_Viides käsky_ (Mat. V, 43-48) oli se, että ihminen ei saanut vihata
vihollisiaan ja sotia niiden kanssa, vaan hänen täytyi rakastaa heitä,
auttaa, palvella heitä.
Nehljudof rupesi katsomaan palavan lampun valoon ja huumaantui.
Muistettuaan meidän elämämme koko surkeuden, hän selvästi kuvaili
eteensä, mimmoiseksi tämä elämä voisi muuttua jos ihmiset
kasvatettaisiin näiden sääntöjen mukaan, ja kauan sitten sammuksissa
ollut riemu täytti hänen sydämmensä. Aivan kuin hän olisi pitkällisen
nääntymisen ja kärsimisen jälkeen yhtäkkiä löytänyt rauhan ja vapauden.
Hän ei nukkunut koko yöhön, ja niinkuin käy lukemattomien lukijain,
jotka ensi kerran evankeliumiin syventyvät, hän lukiessaan ymmärsi
ajatuksen joka kohdassa, semmoisissa sanoissa, joita oli monta kertaa
ennen lukenut vaan ei huomannut. Niinkuin pesusieni imee vettä, niin hän
imi itseensä sitä tarpeellista, tärkeätä ja iloista, mikä hänelle tässä
kirjassa avautui. Ja kaikki mitä hän luki, näytti hänestä tutulta,
näytti ikäänkuin vahvistavan, tajuntaan saattavan sitä mitä hän oli jo
kauan sitten tietänyt ennenkin, vaikkei ollut täydellisesti tajunnut
eikä uskonut. Mutta nyt hän tajusi ja uskoi. Eikä ainoastaan sitä, ei
ainoastaan niin, että täyttäen näitä käskyjä ihmiset saavuttavat
korkeimman onnensa, vaan nyt hän tajusi ja uskoi, ettei kenenkään
ihmisen ollut muuta tekeminen, kuin täyttäminen nämä käskyt,--että siinä
on ihmiselämän ainoa, järjellinen aate,--että jokainen poikkeus siitä on
virhe, joka heti tuopi mukanaan rangaistuksen. Tämä oli tuloksena koko
opista ja se oli erinomaisella selvyydellä ja voimalla sanottu
vertauksessa viinamäentyömiehistä. Viinamäentyömiehet kuvailivat, että
viinamäki, johon he olivat lähetetyt työtä tekemään isännälle, oli
heidän omaisuutensa, että kaikki mitä löytyi viinamäessä, oli tehty
heitä varten ja että heidän asiansa oli vaan nauttia elämästään tällä
mäellä, unohtaen isännän ja tappaen ne, jotka muistuttivat heitä
isännästä ja heidän velvollisuuksistaan tätä kohtaan.
»Juuri samaa mekin teemme», ajatteli Nehljudof, »eläessämme siinä
järjettömässä vakaumuksessa, että me olemme itse oman elämämme isäntiä,
että se on meille omaksi nautinnoksi annettu. Tämä on ihan selvästi
järjetöntä. Sillä jos me olemme tänne lähetetyt, niin se on arvatenkin
tapahtunut jonkun tahdosta ja jotakin tarkoitusta varten. Mutta mepä
olemme päättäneet, että elämme vaan omaksi iloksemme, ja sentähden
meidän onkin tietysti paha olla, niinkuin on paha olla työmiehen, joka
ei täytä isännän tahtoa. Mutta isännän tahto on lausuttu juuri noissa
käskyissä. Jos ihmiset vaan täyttävät nuo käskyt--niin maan päällä
syntyy Jumalan Valtakunta, ja ihmiset saavat korkeimman onnen, mikä on
heille mahdollinen.»
_Etsikää ensin Jumalan Valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, ja kaikki
nämät teille annetaan._ Mutta me haemme _kaikkia näitä_ emmekä tietysti
löydä mitä haemme.
»Siinä se nyt on minun elämäni tehtävä. Juuri päättyi toinen, niin jo
alkaa toinen».
Tästä yöstä lähtien alkoi Nehljudofille aivan uusi elämä, ei ainoastaan
siksi, että hän tuli uusiin olosuhteisiin, vaan siksi, että kaikki, mikä
hänelle tästä lähin tapahtui, merkitsi hänelle ihan toista, kuin oli
merkinnyt ennen.
Mihin tämä hänen elämänsä uusi kausi päättyy, sen tulevaisuus osoittaa.
Moskovassa, Tammikuun 12 p. 1899.