Kun Meri vanhempiensa seurassa saapui Kuusijuuren eteiseen, näki hän
Aissin jauhottamassa nenäänsä peilinääressä.
Meri nyökäytti hänelle peilissä päätään.
Aissi kääntyi ja tervehti.
— Saanko liittyä aluksi teidän seuraanne? kysyi hän. — Isä ja äiti
menivät Italian lähettilään kutsuihin.
— Tietysti sinä saat. Sehän on hauskaa, että Meri saa seuraa. Hän on
ensimmäistä kertaa isoilla päivällisillä.
Aissi meni Merin luo vähän syrjään.
— Älä viitsi kertoa, että me olemme koululaisia, se on niin noloa.
Kaikki kohtelevat meitä ystävällisen alentuvaisesti. Nekin, jotka
ovat yhtä vanhoja kuin me. Niinkuin tuokin Aune Fich. Hän on ollut
ulkomailla ja tanssinut isossa maailmassa koko talven. Hän on nuorempi
minua, kuiskasi Aissi.
— Minusta on vain niin rasittavaa olla koko pitkä ilta aikaihmisenä.
— Minä täytän pian 19 vuotta. On naurettavaa, että isä ei anna minun
lopettaa koulua. Tällä iällä ovat ulkomaalaiset täysiä daameja.
Meri katseli Aissia ja ajatteli, että tämä totisesti oli täysi
daami. Hänellä oli pitkä ja kehittynyt vartalo. Puku ja korut
olivat liiankin ylellisiä nuorelle tytölle. Merin silmissä hän
esiintyi yliluonnollisessa koossa. Ilta Pohja oli kauniimpi, mutta
paljon vähemmän silmiinpistävä. Hänen esiintymisensä ei ollut niin
suurenmoinen kuin Aissin. Meri itse oli 17 vuotta. Hän oli lapsellinen
ja kehittymätön Aissin rinnalla. Ainakin näin suuressa maailmassa.
— Minä lupaan olla puhumatta koulusta. Koetetaan esiintyä arvokkaina,
sanoi hän.
— Arvokas ja aikaihminen eivät aina kuulu yhteen. Sen saat
piankin nähdä seuraelämässä. Mutta puhu kirjakieltä, se tekee
aikaihmismäisemmäksi.
— Joutukaa nyt, kiiruhti Merin isä.
Isäntäväkeä tervehdittyään menivät Merin vanhemmat puhuttelemaan
tuttujaan peremmälle salia. Tytöt seisoivat neuvottomina syrjässä.
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota heihin. Vieraita tungeskeli useissa
huoneissa. Ketään ei esitelty ja yhä uusia saapui.
Heidän ei tarvinnut odottaa kauan ennenkuin anneltiin merkki
päivällisten alkamisesta.
— Mennään johonkin syrjähuoneeseen syömään, sanoi Meri.
— Ei tule kysymykseenkään. Me odotamme tässä, kunnes meidän
pöytätoverimme tulevat meitä noutamaan, sanoi Aissi.
— Onkohan meillä sellaisia? kysyi Meri levottomana.
— Luuletko, ettei pankinjohtajan rouva ole järjestänyt sellaisia
asioita. Mehän olemme kiittäneet kutsusta ja siis odotettuja.
Samassa lähestyikin nuori luutnantti Moring, jonka Aissi kerran oli
esittänyt Merille.
— Saanko kunnian viedä neiti Lindiä pöytään, sanoi hän kumartaen
ihanteellisesti, niinkuin Meri ajatteli.
— Kiitos, luutnantti Moring, sanoi Aissi ystävällisen varmasti.
— Pyydän esittää ystäväni, maisteri Harri Osmon, neiti Haaviston
pöytätoverin. Maisteri on pankinjohtajattaren poika edellisestä
avioliitosta.
Maisteri kumarsi Merille, ja niin mentiin aterialle.
Tytöt olivat iloisia saadessaan paikat nuorison pöydässä pienessä
ruokasalissa.
Meri oli nuorin koko seurasta. Maisteri Osmo esitteli pöytätoverit
toisilleen. Jokaisella oli kukkia lautasen vieressä, ja pöytä oli
loisteliaasti koristettu.
— Näkisipä luokka meidät, ajatteli Meri. — Tässä me istumme aivan
luonnollisina ja kuulumme asiaan niinkuin kristallit ja kukat ja
diplomaatit ja maailmannaiset.
— Minä olen oleskellut pari vuotta ulkomailla ja olen aivan hämmästynyt
nähdessäni, kuinka seuraelämä Suomessa on kehittynyt. Täällä vilisee
kotitekoisia salonkileijonia, hienostuneita naisia ja valtiomiehiä,
alkoi maisteri Osmo keskustelun Merin kanssa.
— Useissa paikoissa, minä luulen, että vain leikitään suurta maailmaa.
Kotioloissa ovat olot ennallaan, sanoi Meri.
— Minä olen nähnyt ministerien suutelevan arvottaria käsille, esittävän
maljoja vieraileville hallitsijoille ja edustavan maata niinkuin vanhat
tottuneet ulkomaalaiset. Vähän parsaa, neiti.
— Maisteri luulee minua aikaihmiseksi. Saa nähdä, jos sitä kestää
jälkiruokaan asti? ajatteli Meri ja sanoi ääneen:
— Minusta nämä suuret kutsut väsyttävät. Niitä on niin tiheään
nykyjään. Huomenna minä olen taas kutsuttu pois.
— Sotaministerin kutsuihin varmaan?
— Ei, yksityiset kutsut ravintolassa, sanoi Meri muistaen Ilkan
kahvikekkeriä Fazerissa.
Aissi oli vilkas ja puhelias. Hän kertoi koulujuttuja muka lapsuuden
ajoiltaan.
— Muistan kerrankin ollessani kahdeksannella luokalla, kuinka meidän
ruotsin opettajamme nolasi luokan. Ja sitten seurasi aamupäivän
tapahtuma, joka tuli monta vertaa hauskemmaksi Aissin suussa. Lopulti
hän kertoi ruotsin opettajan pyytäneen koko luokan leivoksia syömään.
— Minä en luullut, että sellaisia opettajia onkaan, ihmetteli
luutnantti.
— Kysykää neiti Haavistolta, jos hän vielä muistaa tämän vanhan asian,
sanoi Aissi.
— Minä en sekaannu sinun juttuihisi, Aissi. — Luulen minä kuitenkin
muistavani tuon tapaisen jutun, sanoi Meri varovaisesti.
Nyt alkoi luutnantti kertoa muistoja kadettikoulusta. Meri ihaili
Aissin taitoa nauraa sydämellisesti luutnantin typeryyksille.
— Te olette erinomainen kertoja, luutnantti Moring, Minulta jää ruoka
kylmenemään tässä kuunnellessa, j.n.e.
Aissilla on nähtävästi hyvä sydän, joskin hän koulussa on oikukas,
ajatteli Meri. Hän sanoi jokaiselle ystävällisen sanan.
— Maisteri Osmo on ainoa tyyppi, jolle silmälasit sopivat. Ne antavat
kulttuuri-ihmisen leiman, sanoi Aissi ja puhutteli sitten vastapäätä
istuvaa vasta-alkavaa maalaria.
— Milloinka herra Pennasella on näyttely? Minä ihailin Suomen
Kuvalehdessä herra Pennasen kuvittamaa kertomusta. Tai oikeammin kuvia
siinä. Jokaisessa ihmisessä oli luonnetta, jopa hevonenkin, jota minä
pysähdyinkin katsomaan puoleksi tunniksi.
— Se on liikaa, neiti Lind, sanoi herra Pennanen imarreltuna.
— En minä katsonut kelloa — mutta suunnilleen. Siinä hevosessa oli
sielua. Huomasi selvästi, että se ajatteli.
— Tehän olette tavaton taiteen ymmärtäjä, neiti Lind. Saanko pyytää
teitä atelieeriini katsomaan töitäni? sanoi lumottu herra Pennanen.
— Kiitoksia, siitä tulee ihana hetki. Eikö niin, Meri?
— No, mutta Aissi!, sanoi Meri punastuen.
— Neiti Haavisto on tietysti tervetullut mukaan, ja kuka muu vain
seurasta haluaa. Ehkä sopii huomenna kello kuudelta.
— Erinomaista, sanoi Aissi. Ja sitten sovittiin tavata herra Pennasen
asunnolla.
Meri muisti Ilkan kutsun ja päätti jättää herra Pennasella käynnin.
Luultavasti isäkin olisi vastustanut tätä käyntiä. Hän siis kiitti vain
ja lupasi tulla, ellei olisi muita kutsuja, joita ei voinut jättää.
— Minä kaipaan suuresti tennisseuraa. Ovatko neidit huvitettuja siitä?
kysyi luutnantti, joka oli kateellinen herra Pennaselle.
Molemmat tytöt sanoivat olevansa innokkaita tennispelaajia.
— Sehän on mainiota, ihastui maisteri Osmo. — Minä olen tilannut
tennishallissa tunnit 11-1, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Sopiiko
neideille ensi lauantaina?
— Silloinhan meillä on kokeet, Aissi, pääsi Meriltä.
— Tarkoitat uusien pukujen koettelemista, pelasti Aissi tilanteen. —
Eikö sopisi iltapäivillä?
— Silloinhan neideillä on seurusteluvelvollisuuksia, ja minäkin olen
tavallisesti kiinni, sanoi luutnantti. — Mutta mennään ensi lauantaina.
Meri vaikeni. Selvittäköön Aissi, koska hän vaati tällaista
peittelemistä.
— Ei sekään oikein sovi, sanoi Aissi hitaasti.
— Ahaa, neidit ovat unikekoja. Ettekö jaksaisi sentään kerran nousta
aikaisemmin? kysyi maisteri Osmo.
— Minä olen aivan mahdoton aamusilla, sanoi Aissi, jonka tänäkin
aamuna oli ollut pakko nousta kuudelta lukemaan läksyjä. — Ehkä herrat
soittavat meille myöhemmin, niin voimme sopia ajasta.
Hän ajatteli, että joka voittaa aikaa, voittaa kaikki.
Pankinjohtaja Kuusijuuri tuli juomaan nuorten maljaa. Kaunista viiniä
kimalteli laseissa, sen vakuutettiin olevan raittiusjuomaa.
— Meidän vanhojen mieli tekee tulla virkistymään tänne nuorison
seuraan. Puhe, joka kuuluu täältä on sointuvampaa ja iloisempaa, kuin
meidän pöydässämme.
— Meillä on ollut erinomaisen hauskaa täällä, sanoi Aissi kohteliaasti.
— Päivää tyttöseni, sanoi pankinjohtaja taputtaen häntä olkapäälle. —
Huomenna ei tarvitse nousta kouluun, eikä läksyt paina.
— Setä pitää meitä yhä pikkutyttöinä, koetti Meri parantaa.
Pankinjohtaja puheli vähän aikaa nuorten kanssa ja meni taas omaan
pöytäänsä.
— Minä olen varma siitä, että kun me olemme kolmenkymmenen vuotiaita,
niin setä kysyy, että luulemmeko me pääsevämme luokalta ilman ehtoja,
sanoi Aissi ja alkoi puhua miesten ratsastuspuvun eduista.
Luutnantti Moring, joka äsken oli epäillyt Aissia koulutytöksi,
huomasi, että sellainen ajatus oli naurettava.
Kun palvelustyttö otti pois jälkiruokalautaset, huomasi Meri, että hän
jätti kokoon käärityn paperiliuskan lautasen paikalle.
Meri aukaisi sen ja luki:
Rakas Meri. Niina lupasi viedä tämän kirjeen leivottuna sinun
leipääsi, niin että tulisi sana vangeilta, jotka mätänevät elävinä
yläkerran kopissa numero kahdeksan, anna unijuomaa vanginvartijalle
ja ota avain hänen vyöstään ja tule meidän luoksemme, jotka näännymme
kahleissamme.
Raili ja Armi.
Meri nauroi ja päätti mennä katsomaan pikku tyttöjä heti, kun
noustaisiin aterialta. Kuusijuurilla oli tästä avioliitosta kolme
tyttöä, jotka olivat hyvin ihastuneita Meriin. Kuusijuuren ja Haaviston
kesähuvilat olivat vieretysten, ja pikku tytöt uivat ja soutelivat
Merin kanssa kesäisin.
Pian noustiin aterialta, ja Meri näytti tyttöjen viestin Aissille.
— Tule mukaan katsomaan lapsia. Heillä on kuivaa yksinään.
— Ei kiitos. He ovat niin levottomia ja hermostuttavia. Sitäpaitsi
me saamme pian kuulla laulajatar Uimoa, vastasi Aissi ja kääntyi
luutnantin puoleen.
Kun Meri tuli lasten huoneeseen, ryntäsivät tytöt häntä vastaan.
— Sinä olet kunnon ihminen, kun tulit tänne, sanoi Armi.
— Me emme ole nähneet sinua sataan vuoteen, huusi Raili.
— Mutta nyt Mia näkee, sanoi pienin, joka istui nuoren tytön sylissä.
— Mitä ihmettä! Oletko sinä täällä Tuovi? kysyi Meri ihmeissään.
— Minä olen täällä lasten kanssa, ettei heillä olisi ikävä, sanoi Tuovi
hämillään.
— Kuinka sinä olet joutunut tänne kulissien taakse?
Tytöt vetivät Merin sohvaan istumaan.
— Tuovi on orpo tuhkimo, jonka täytyy ansaita elatuksensa rikkaitten
kotiopettajattarena, kertoi Armi.
— Me ollaan huonosti kasvatettuja lapsia, jotka rääkätään häntä ja
kannellaan kaikki asiat äidille, jatkoi Raili.
— Ja äiti toruu häntä ja uhkaa lähettää pois. Tuovi tulee itkettynein
silmin ruokapöytään, ja nuori herra huomaa, että häntä on taas kohdeltu
hurjan epähienosti. — Mutta sitä ei Harri tee.
— Sittenkun hän särkee kalliin maljakon, niin sen hinta vähennetään
hänen palkastaan.
— Sillä aikaa kun muut mässäävät, niin hän syö mustaa leipää ja silliä,
sanoi Armi ja näytti syrjässä olevaa pöytää, joka oli kukkuroillaan
herkkuja.
Meri kuunteli kauhuissaan tätä sanatulvaa.
— Olkaa nyt hupsimatta. Sinähän tunnet tytöt ja heidän
hulluttelemisensa. He lukevat satuja pitkät illat ja mielikuvitus on
sen mukaan. Minulla ei ole pienintäkään syytä olla tyytymätön kohteluun
täällä. Ruokaa meillä on niinkuin näet, sanoi Tuovi.
— Mikä merkillinen toimi sinulla on täällä? Miksi et tullut muitten
kanssa päivällispöytään? kysyi Meri.
— Tuovi on tuhkimona täällä, sillä aikaa kuin muut tanssivat linnassa.
Äiti sanoi, että: »kun lapset nukkuvat, saa soffööri viedä Tuovin
kotiin», sanoi Raili.
— Ja hän syö täällä armoleipää, jonka hän ansaitsee kovalla työllä,
lisäsi Armi.
— Ja lihaa ja perunoita, sanoi Mia.
— Tulkaa tänne pienen pöydän ääreen, niin saatte katsoa uutta kirjaa,
sanoi Tuovi ja järjesti tytöt istumaan. — Me puhelemme täällä sohvalla
Merin kanssa.
— No, kerro nyt, kehoitti Meri.
— Minä asun rouva Kuusijuuren äidin luona, ettei hänen tarvitsisi asua
yksinään. Siellä minä syönkin, paitsi päivällistä, sillä silloin minä
olen täällä.
— Eikö sinulla ole omaa kotia? Minä tiesin, että sinä olit orpo, mutta
minä luulin, että sinä asuisit sukulaisten luona.
— Lyyli täti on isän serkku ja hän toimitti minut äitinsä luo. Minä
luen Armin ja Railin kanssa läksyt ja pidän heille seuraa. Sillä
tavalla minä ansaitsen asuntoni ja ruokani.
— Kuinka kauan sinä olet elänyt tällä tavalla?
— Siitä asti kuin isä kuoli, noin vuosi sitten. Äiti kuoli, kun minä
olin viisivuotias.
— Mutta kuka sinua muuten — — —? Meri pysähtyi nolona.
— Elättää, tarkoitit. Minua ei kukaan elätä. Asunto ja ruoka minulla on
tällä tavalla. Kesäksi minä menen opettamaan ehtolaisia.
— Sinä kai perit, niin että saat muut tarpeesi? Suo anteeksi, että minä
kysyn sellaista, mutta sinun koko elämäsi tuntuu niin hämärältä.
— Minä perin niin paljon, että voin maksaa lukukausimaksut koulussa ja
ylioppilaaksi tultuani elää vielä yhden vuoden.
— Entä sinun entinen kotisi?
— Meillä oli isän kanssa hyvin pieni koti. Kun minä myin tavarat,
sain juuri näin paljon rahaa. Minä säästin yhden huoneen kaluston,
liinavaatteet, kirjat, muistoesineet ja talouskalut. Minä perustan
niillä kodin Peräseinäjoelle tai Sysmään, sitten kun tulen valmiiksi
kansakoulun opettajattareksi. Minulla on rahaa yhden vuoden oleskeluun
seminaarissa, ylioppilastutkinnon jälkeen. — Sitten minä olen vapaa ja
itsenäinen.
— Kamalan jännittävää. Mutta mistä sinä saat rahaa pukuihin ja
kirjoihin ja eläviinkuviin ja lukkoneuloihin?
— Loma-aikoina minä olen ansainnut opettamalla matematiikkaa
ehtolaisille. Lyyli täti on hankkinut minulle oppilaita.
— Mutta miten ihmeellä sinä ennätät itse lukea?
— Se onkin hankalaa. Minun todistukseni ovat huonontuneet aikalailla
isän kuoleman jälkeen. Sunnuntaisin minä usein luen monen päivän
läksyt, kirjoitan aineet ja muut kirjalliset tehtävät.
— Lauantaina kai sinä olet vapaa?
— Niin minä olenkin. Silloin minun täytyisi paikata vaatteita,
mutta se jää usein tekemättä. Parsia sukkia minä voin täälläkin.
Lauantai-illoista minä nautin vahvasti.
— Ihme, että osaat niin hyvin koulussa.
— Onneksi matematiikka on minun pääaineeni. Luokalle minä en ainakaan
jää. Ruotsi oli ennen vaikeaa, mutta nyt minä osaan sitäkin. Sisäkkö
Niina on ruotsia puhuva, ja minä harjoittelen puhumalla hänen kanssaan.
— Sinä olet sankari, Tuovi. Merkillistä, että omassa vanhassa luokassa
piilee niin paljon jännittäviä salaisuuksia.
— Mikä sinusta on jännittävää?
— Että sinä olet orpo ja saat itse suunnitella elämäsi ja aiot raivata
itsellesi elämänuran ja ansaitset loma-ajoilla ja kannat kaikki
itseksesi. Ja luokka luulee, että sinä olet ihan tavallinen. Eikö
sinulla ole epätoivon hetkiä, jolloin puret huulesi veriin?
— Tai revit hiukset päästäsi? kuului Armin ääni lasten pöydästä.
— Minä en ole romaanisankaritar. Elämä on tavallista työtä ja
ahertamista, eikä siinä ole teatterikohtauksia.
— Ai, minä unohdin sinun ihanan äänesi! Sinustahan tulee laulajatar,
huudahti Meri.
— Ei tule.
— Koko maailmahan tietää, että sinä olet suuri taiteilijatar.
— Laulajattaria on liikaakin Suomessa.
— Ei sellaisia kuin sinä. Minä käyn usein konserteissa, mutta ikinä
minä en ole kuullut kenenkään laulavan niinkuin sinä. Kuka sinua on
oikeastaan opettanut?
— Enimmäkseen isä. Hän oli aikoinaan laulunopettaja ja sitäpaitsi
hyvä viuluniekka. Viime aikoina hän kuului Kajanuksen orkesteriin.
Yhtenä kesänä minä sain ilmaiseksi opetusta. Me asuimme silloin
Riiassa ja meidän naapurimme oli isän ystävä, joka oli laulunopettaja
Pietarin konservatoriossa. Hän ihastui minun ääneeni ja laulatti minua
tuntikaupalla.
— Mutta sinähän opiskelet vieläkin.
— Kun isä kuoli myin hänen viulunsa ja niillä rahoilla olen ottanut
laulutunteja. Isä iloitsisi varmasti, jos hän tietäisi, että hänen
rakas viulunsa auttaa minua laulamaan.
Tuovi oli niin hartaan näköinen, että Meri istui ääneti.
— Iltan äidillä ei ole läheskään sellainen ääni, kuin sinulla. Se on
katkeraa, sanoi hän vihdoin.
— Että hänellä on huonompi ääni? nauroi Tuovi.
— Ei, vain se, että rouva Pohja, jolla on kolme lasta, opiskelee
Pariisissa, ja sinä aiot istua käyttämättä Sysmässä.
— Minä laulan siellä nuorisoseuroissa ja perustan kuoroja.
Opettajan työ on ihanaa. Ei näin kaupungissa, mutta maalla, jossa
kansakoulunopettaja on kuin lyhty yössä.
— Karbiidilyhty vai paloöljylyhty?, viisasteli Raili.
— Minä olisin iloinen, vaikka tuikkisin heikosti kuin talikynttilä.
Sitten minä annan konsertin kansakoululla. Urkuri säestää, ja minä
laulan hienon pääkaupunkilaisohjelman. Köyhät saavat tulla ilmaiseksi.
— Mutta sinun laulunopintosi jäävät keskeneräisiksi.
— Minä opiskelen tämän ajan Helsingissä. Tietysti olisi ihanaa olla
vaikka vain vuodenkin ulkomailla, mutta sitä ei voi nyt ajatellakaan.
Ehkä minä sitten ansaitsen niin paljon, että voin ottaa virkaloman ja
lähteä maailmaan.
— Sinä puhut aivan kuin satavuotias.
— Usein minä haaveilen niinkuin muut nuoret. Mutta luultavasti tekisi
vuosi ulkomailla minut kelpaamattomaksi Peräseinäjoelle.
— Minusta sinun sieluntilasi on ylevä.
— Älä turhia, Meri. Minä olen usein niin väsynyt kaikkeen, että tekisi
mieli jättää koulu kesken.
— Etkö sinä käy koskaan huveissa?
— Käyn minä toverikutsuissa ja välistä elävissäkuvissa, kun Lyyli täti
lähettää minut tyttöjen kanssa.
— Eikö sinulla ole kuivaa täällä, kun alhaalla on suuret juhlat?
— Ei yhtään. Mitä minä tekisin siellä huonosti puettuna ja vieraana
kaikille? Pikkutyttöjen kanssa meillä on hauskaa täällä.
— Kutsutaan Aissikin tänne, niin me voimme puhella vaikka koko illan.
Minä olen väsynyt koko komentoon siellä alhaalla.
— Älä taivaan tähden tee sellaista. Aissi on nähnyt minut ennenkin
täällä. Hän tervehtii ja sanoo muutaman sanan, mutta hän ei tunnusta,
että me olemme luokkatovereita.
— Etkö sinä paljasta häntä?
— Mitä se toimittaisi? Olkoon hän aikaihminen ja maailmannainen.
Luokalla hän ei ole yhtä suuri tähti.
Ovelle koputettiin.
— Saanko tulla sisään? kuului maisteri Osmon ääni oven takaa.
— Tule vain Harri, kunhan et vie Meriä täältä, sanoi Armi.
Maisteri tuli isään.
— Sitäpä minä juuri tulinkin tekemään. Nuoriso alkaa tanssia, tulkaa
molemmat alas.
— Kiitos, mutta minulla ei ole sopivaa pukua enkä voi jättää lapsia,
sanoi Tuovi.
— Meillä on täällä tärkeitä asioita puhuttavana, eikä sellaista turhaa
salonkilorua, sanoi Armi.
— No, mistä te olette sitten puhuneet?
— Taiteesta ja urasta ja ulkomaista ja Peräseinäjoesta ja viuluista ja
perinnöistä, lateli Armi.
— Ja mitenkä Tuovi syö rikkaitten sukulaisten leipää hikipäässä — — —
— Raili, sanoi Tuovi ankarasti. Samassa tuli pankinjohtajan rouva
sisään.
— Antakaa nyt minulle neuvo. Ajattele, Harri, kuinka harmillista. Neiti
Uimo soittaa aivan kyynillisesti, selittäen, että hän on kylmettynyt.
Minä olen luvannut vierailleni, että he saavat kuulla oikean
taiteilijan esiintyvän tänä iltana. Minä sain niin ensiluokkaisen
säestäjän kuin neiti Karlsenin, ja nyt minä saan hävetä.
— Voithan sanoa, että neiti Uimo on kylmettynyt, ehdotti maisteri.
— Se on ihan luonnoton selitys. Laulajattaret sanovat aina olevansa
kylmettyneitä tai käheitä.
— Siellä on sali täynnä naisia, jotka laulavat, pyydä heitä.
— Minä tahdon, että täällä esitetään oikeaa taidetta, ja siihen ei
yksikään heistä kykene.
— Yksi kykenee, sanoi Meri.
— Kuka se olisi? kysyi rouva epäluuloisesti.
— Tuovilla on ihana, koulutettu ääni.
— Ei, Meri. Minulta puuttuu vielä paljon, sanoi Tuovi.
— Tuovi ei ole laulanut minun kuulteni säveltäkään. Sitäpaitsi hän on
vielä koulutyttö, sanoi rouva Kuusi juuri.
— Aino Achté oli nuorempi silloin, kun hän hurmasi Helsingin, sanoi
Meri.
— Minä takaan, että Tuovi laulaa yhtä hyvin kuin kymmenen Uimoa.
— Ei haittaa koettaa, sanoi maisteri ja soitti seinänappulaa.
— Niina on hyvä ja pyytää neiti Karlsenia vaivautumaan tänne, sanoi hän
sisään tulevalle tytölle.
— Pelkäätkö sinä esiintymistä, Tuovi? kysyi Meri.
— En minä pelkää, jos minä kerran päätän esiintyä. Isä totutti minua
laulamaan isoissakin seuroissa, sanoi Tuovi.
— Tästä tulee ihanaa. Sinä hurmaat koko yleisön, ja
vanhapoikamiljonääri päättää kustantaa sinut laulajattareksi, intoili
Meri.
Armi ja Raili taputtivat käsiään.
— Tuhkimosta tulee prinsessa, kaikki halkeavat kateudesta, huusivat he.
— Mitä tyhmyyksiä lapset puhuvat? — Mennään nyt viereiseen huoneeseen,
siellä on tyttöjen piano. Tässähän neiti Karlsen onkin, sanoi rouva
Kuusijuuri.
Kaikki siirtyivät pianon luo. Neiti Karlsenille selitettiin asia ja
Tuovi esitettiin.
— Minä en laula, sanoi Tuovi itsepäisesti.
— Laula nyt ainakin meille, niin saavat nähdä, että sinulla on ääntä,
pyysi Meri.
— Köyhillä sukulaisilla on aina enkelimäinen lauluääni, sanoi Armi.
— Onko neiti laulanut näitä lauluja? sanoi neiti Karlsen ja ojensi
Tuoville nuottivihon.
— Olen, mutta — — —
— Rakas, Tuovi, pyysi Meri.
— No, otetaan tämä Melartinin laulu, sanoi Tuovi.
Ja hän lauloi ihanalla nuorella äänellään yhden säkeistön.
— Minua on narrattu. Neiti Havas ei voi olla koulutyttö. Te olette
taiteilija. Koulutus ei tietysti ole päättynyt, mutta ääni on
suurenmoinen, ja koulu hyvä, sanoi neiti Karlsen ihastuneena.
— Tämä on tosiaankin yllätys, sanoi rouva Kuusijuuri.
— Minä onnittelen sinua, äiti. Hänessä ei ollut pienintäkään
epävarmuutta ja säveleet ovat täyteläisiä ja puhtaita, sanoi maisteri
Osmo.
— Enkö minä sanonut, riemuitsi Meri.
— Nyt se alkaa! huusi Armi.
— Mikä? kysyi Meri.
Raili Tuovin muuttuminen prinsessaksi tietysti, selitti Raili.
— Minä olen aivan ällistynyt. Tuovi saa minun uuden iltapukuni,
se sopii varmaan hänelle. Menkää makuuhuoneeseeni, siellä on
pukeutumistarpeita. Soita, Armi, Niinaa tänne, hän saa auttaa Tuovia,
sanoi pankinjohtajan rouva.
— Minä en tahdo esiintyä lainapuvussa, enkä muutenkaan sanoi Tuovi.
— Saat puvun lahjaksi ja sitäpaitsi 500 markkaa, jota neiti Uimo vaati.
Tuovin aivojen läpi kulki luettelo kaikista niistä tärkeistä
tavaroista, joita hän tarvitsi. Uudet kengät, sateenvarjo, nuotteja
y.m. ja hän alkoi epäröidä.
— Tietysti sinä laulat, Tuovi. Me sanomme, että riikalainen nuori
laulajatar on saapunut vartavasten tätä juhlaa varten. Sinä loistat ja
katoat, järjesti Meri.
— Ja kultainen kenkä putoaa kynnykselle. Mutta kuka on prinssi? kysyi
Armi.
— Voimme tosiaankin esittää hänet toisella nimellä. Mikä sinun äitisi
nimi oli? kysyi maisteri Osmo.
— Linda Päld.
— Ainoa, joka voi tuntea hänet, on isä, sanoi Armi.
— Setä ei katso minua koskaan, sanoi Tuovi.
— Sinä siis laulat, sanoi Meri ja veti Tuovin mukaansa.
Kaikki muut, paitsi maisteri Osmo ja rouva Kuusijuuri, menivät
pukuhuoneeseen.
Niina toi esille kauniin oranssivärisen iltapuvun. Rouva Kuusijuuri oli
hyvin laiha, niin että se kävi kuin tehty Tuoville. Niina harsi vain
näppärästi hameen lyhemmäksi.
Neiti Karisen kampasi hiukset taiteellisen yksinkertaisiksi. Pikkutytöt
häärivät avuliaina tuoden silkkisukkia ja kenkiä.
— Sinä saat minun kenkäni, nämä ovat liian suuret. Minä voin ottaa
Lyyli tädin kengät ja hiihtää varovasti, niillä, sanoi Meri tukkien
paperia kengänkärkiin.
— Mutta jos kenkä putookin Meriltä, ja prinssi löytää sen? huolehti
Raili.
— Niin hän ei yritäkään kosia näin isojalkaista tuhkimoa, nauroi Meri.
Vihdoin oli kaikki valmista ja laulut valittu, niiden joukossa yksi
virolainen. Kaikki menivät alakertaan. Pikku tytöt saivat luvan
kurkistaa ovesta, palvelijoiden selän takaa.
Merin sydän jyskytti, kun hän seisoi salissa ja odotti Tuovin
esiintymistä. Aissi seisoi vieressä, ja Meri aikoi ensin varoittaa
häntä, mutta jätti sen tekemättä. Olisi hauska nähdä hänen ilmettään
Tuovin tullessa.
Maisteri Osmo tuli Tuovin ja neiti Karlsenin seurassa sisään ja sanoi:
— Saan esittää neiti Linda Päldin Itämeren maakunnista. Neiti Päld on
luvannut laulaa meille.
Tuovi kumarsi sievästi ja seisoi totisena flyygelin ääressä, sillä
aikaa kun neiti Karlsen järjesti nuotteja.
Toisen kerran tänä iltana Meri ajatteli, että:
— Näkisipä luokka!
Sitten hän katsoi Aissia. Tämä kumartui eteenpäin ja töllisteli silmät
suurina. Tuovia ei ollutkaan helppo tuntea. Hiusten uusi muoto,
avokaulainen loistava puku ja tavaton puna muuten kalpeilla kasvoilla,
muuttivat aivan ulkomuodon.
— Kuka se on, Meri? kysyi Aissi.
— Linda Päld Riikasta, kuiskasi Meri. Silloin kaikuivat ensimmäiset
sävelet.
— Se on sittenkin Tuovi, kuiskasi Aissi. Meri pani vain sormen suulleen.
Jokainen kuuli heti, että tässä oli ainutlaatuinen ääni. Se oli
ihanasointuinen ja puhdas.
Laulun loputtua olivat kaikki haltioissaan. Huudettiin ja taputettiin
käsiä. Pankinjohtajan rouva loisti tyytyväisyydestä.
Kun Tuovi lauloi toista laulua, katseli Meri yleisöä. Menestys oli
totisesti suuri. Kaikki olivat hurmaantuneet.
Mutta yht'äkkiä Meri säpsähti. Hän huomasi salin toisella syrjällä
tohtori Valon. Jos hän olisi tietänyt sen, ei hän olisi ollut niin
innoissaan Tuovin esiintymisestä. Olihan tohtori kuullut hänen laulavan
konventeissa, mutta tämä oli liian julkista. Ja vielä vieraalla nimellä.
Seuraavien laulujen aikana hän ei nauttinut paljonkaan. Mutta sitä
tekivät muut sen sijaan.
Tuovi lauloi neljä laulua ja meni sitten suoraa päätä yläkertaan. Sinne
asti kaikuivat suosionosoitukset.
Alhaalla ympäröivät vieraat rouva Kuusijuuren ja pyysivät häntä
esittelemään nuoren laulajattaren. Jokainen ylisti sekä ihanaa laulua
että esitystä.
— Mistä sinä löysit tällaisen aarteen? kysyi pankinjohtaja vaimoltaan.
— Meri Haavisto suositteli häntä. Neiti Karlsenkin näkyy olevan
ihastunut hänen ääneensä.
— Huomasitko sinä, Lyyli, että hän muistuttaa hiukan Tuovia? Neiti
Päld on kauniimpi ja pitempi, hänessä on rotua. Mutta jotakin, aivan
ulkonaista, heillä on yhteistä.
— Ehkä hiukan, myönsi rouva.
— Olisi hauska puhua neiti Päldin kanssa. Missähän hän opiskelee?
Minusta hänessä huomaa hiukan Pietarilaista koulua, sanoi tunnettu
helsinkiläinen laulunopettaja.
— Sitä minä en tiedä. Hän pyysi nimenomaan, että sallittaisiin hänen
vetäytyä pois heti hänen laulettuaan, sanoi rouva Kuusijuuri.
— Sinäkö järjestit tämän teatteriyllätyksen? kysyi Aissi Meriltä.
— Tavallaan. Eikö hän ollut kuin enkeli?
— Minä olen aina sanonut, että hänestä voi tulla hyväkin laulajatar.
— Neidit näkyvät tuntevan tämän uuden tähden. Silloinhan on mahdollista
tutustua häneen, sanoi luutnantti Moring.
— Hän oli ennen lyhyen aikaa meidän luokkatoverimme. Lapsena hän kävi
koulua Räävelissä tai Riiassa. Mutta minä en ole aavistanutkaan,
että hän on kehittynyt tällaiseksi laulajattareksi, sanoi Aissi
rauhallisesti ja kuiskasi Merille:
— Dauphin lähestyy, koetapa nyt selvitä.
Tohtori Valo tulikin suoraa päätä tyttöjen luo.
— Mitä täällä arvellaan uudesta tähdestä? kysyi hän tervehdittyään.
— Hän on hurmannut koko seuran. Tohtori ei varmaankaan ole poikkeus?
sanoi luutnantti Moring.
— Näkyy olevan siivo tyttö, sanoi tohtori.
— Siivo tyttö! Mikä proosallinen nimitys taiteilijoista! päivitteli
luutnantti.
— Minä otaksun, että hänellä on hyvä matematiikkapää ja fysiikassa hän
suorastaan loistaa. Vai kuinka, Meri?
Meri punastui, ja Aissi oli vahingoniloinen.
— Ainakin hän osaa äänioppia, vastasi maisteri Merin sijassa.
— Hän on siis ulkomaalainen. Onkohan hänellä passia? kiusoitteli
tohtori.
— Hän ei ole tehnyt mitään luvatonta, sanoi Meri, jota alkoi harmittaa.
— Mikä hänen nimensä taas olikaan? Tohtori oli nähtävästi tuntenut
Tuovin ja tahtoi nähdä, olivatko tytöt mukana salaliitossa.
— Hänen nimensä on Tuovi Melinda, esiintyessään hän käyttää äitinsä
nimeä Päld, sanoi Aissi.
Meri katsoi kiitollisena Aissiin. Väärän nimen käyttäminen olisikin
ollut vaarallinen temppu opettajien mielestä.
— Hyvä, ettei hän ole koulutyttö. Tällainen esiintyminen olisi liian
suurenmoinen sellaiselle. Onnittelen häntä menestyksen johdosta.
Hänellä on tavattomat lahjat — etenkin matematiikassa, sanoi tohtori ja
liittyi ohikulkevan rouvan seuraan.
Sekä Meri että Aissi huokasivat helpotuksesta.
— Dauphin oli jalomielinen, sanoi Meri hiljaa.
— Kyllä hän vielä pistelee meitä. Mutta hänen kauttaan sentään harvoin
saa suurempia ikävyyksiä, sanoi Aissi.
— Tohtori Valo näyttää olevan merkillinen ihminen. Koulunopettajat
vainuavat aina rikoksia. Mitä varten hän uteli neiti Päldin passia? Ja
matematiikkaa! sanoi luutnantti Moring.
— Ette varmaankaan tahtoisi olla hänen oppilaansa, neiti Lind? kysyi
maisteri Osmo.
— En vapaaehtoisesti, sanoi Aissi ja ajatteli tulevia ehtoja.
Nyt alkoi tanssi. Aissi tanssi maisteri Osmon, Meri luutnantti Moringin
kanssa.
Heti tanssin jälkeen Meri juoksi yläkertaan.
Siellä Tuovi hääräili vanha villahame yllään. Hän veti Mian päälle
yöpaitaa.
— Kerro, Meri, mitä kaikki sanoivat perästä päin, sanoi Armi.
— Kaikki olivat hulluina ihastuksesta. Sinä saavutit maailman suurimman
menestyksen, Tuovi. Koko luokka tietää, että sinä laulat ihanasti,
mutta kukaan ei ole ymmärtänyt, että sinä jo olet suuri taiteilija.
Minäkin keksin sen vasta sitten, kun sinä seisoit flyygelin vieressä
taiteellisesti puettuna ja pään nyökkäyksellä annoit säestäjälle merkin
aloittaa. Kaikkien silmät olivat tähdättyinä sinuun. Ministeri sanoi,
»ahaa, laulua», ja vanha piispatar siirtyi lähemmäksi.
— Isä paukutti käsiään ja sanoi: »kutsu hänet päivällisille huomenna,
Lyyli», nauroi Armi.
— Yliopiston rehtori kysyi sinun nimeäsi ja sanoi: »veljeskansat ovat
nyt muodissa täällä», jatkoi Meri.
Hän ei kertonut kohtauksesta tohtori Valon kanssa. Kun Tuovi ei
tietänyt siitä, niin hän oli luonnollisempi koulussa.
Rouva Kuusijuuri tuli sisään.
— Sinä suoriuduit oikein hyvin, Tuovi. Mitä minä lupasin sinulle, sen
sinä saat, sanoi hän.
— Kiitos, Lyyli täti, mutta minä en voi käyttää niin hienoa iltapukua,
sillä en aio esiintyä enää näin suurissa juhlissa. Mutta siitä 500
markasta olen hyvin kiitollinen, sanoi Tuovi.
— Silloin minä ostan sinulle puvun oman valintasi mukaan. Minkä minä
lupasin, sen minä täytän. Ole nyt kiltti ja auta lapset levolle.
Armille voit antaa yskänlääkettä. Soita sitten, niin saat auton kotiin.
Maanantaina tulet taas lukemaan lasten kanssa. Minun äidilleni ei sinun
tarvitse kertoa tästä, eikä muillekaan. Minä en tahdo, että niin nuori
tyttö tulee liian huomatuksi. Hyvää yötä, lapset. Meri voi nyt tulla
alas tanssimaan, ja rouva Kuusijuuri meni.
— Lyyli täti on kylmä ja karu luonne. Sinä suoriuduit hyvin — siinä
kaikki. Ei sanaakaan yleisestä ihastuksesta salissa, sanoi Meri.
— Minä en odottanutkaan enemmän. Mitä Aissi sanoi?
— Hän tunsi sinut heti kun aloit laulaa, mutta hän ei ilmaise mitään.
— Nyt sinun täytyy lähteä, Meri.
— Hyvästi Tuovi. Minusta on hauskaa, että minä olen keksinyt sinut.
Minä tarkoitan kulissientakaista Tuovia.
— Kiitos, Meri, tästä illasta. Sinä olet mukava tyttö.
Meri tanssi vielä tunnin, mutta lähti sitten kotiin vanhempineen.
Kotimatkalla sanoi rouva Haavisto:
— Koko ajan, kun tuo riikalainen tyttö lauloi, mietin minä, missä minä
olen hänet nähnyt. Onkohan hänellä samannäköinen sisar sinun toveriesi
joukossa?
— Ei ole, sanoi Meri.
— Kaikessa tapauksessa hänellä oli suloinen ääni. Minä otan selkoa
hänen osoitteestaan. Ehkä hän laulaisi Eläinsuojelusarpajaisissa?
— Minä kuulin että hän aikoo kansakoulunopettajattareksi.
— Silloin sinä olet kuullut väärin, sanoi herra Haavisto. — Nyt olemme
kotona... Nouskaa autosta.