Oli väliaika koulussa.
— Tämän viikon kirjoitukset ovat keskinäisestä sopimuksesta menneet
penkin alle, sanoi Aissi.
— Sinä ehdit tanssia ja huvitella välillä. Ajatteles Miiliä ja minua,
jotka luemme kuin hevoset, ja kuitenkin ehdot häämöittävät taivaan
rannalla, huokasi Siiri.
— Minä en tiedä hevosten lukuintoa, mutta kyllä minä luulen, että nekin
pillastuisivat, jos saisivat tehdä työtä, niinkuin me tällä viikolla.
Kaikki muut ovat hermostuneet, paitsi Meri ja Heli, sanoi Sylva.
— Ihmekö se. Heidän ei tarvitse avata kirjaakaan. Joka luokalla on aina
harmillisia olentoja, jotka osaavat ihan itsestään, sanoi Terttu.
— Kunpa saataisiin olla tuntikaupalla, niinkuin työmiehet ja opettajat
itse. Arvosanat pitäisi olla jossakin suhteessa siihen, kuinka paljon
aikaa me käytämme työhön. Meidän täytyy aina tehdä urakkatyötä, sanoi
Ilta.
— Minä en ainakaan suoriudu ilman työtä ja kyllä minä olen nähnyt
Merinkin vilkaisevan kirjaan, sanoi Heli.
— Mutta katsokaa poikia. Heissä ei huomaa rasitusta eikä pelkoa
läksyistä. Tuolla he seisovat ja keskustelevat Fordeista ja Fiateista.
Luulisi, että jokaisella on oma auto tai ainakin, että jokainen aikoo
ostaa sellaisen ensi viikolla.
— He ottavat luvut luonnollisemmin kuin me, sanoi Miili.
— Sentähden heidän päänsä ei sekaannu. Onneksi on lauantai. Yksi
lukupäivä lisää ja minun pääni olisi vispilöity sekaisin. Aivot
tunkisivat suuonteloon, silmät putoisivat tyhjään otsakoppaan ja kieli
katkeisi niinkuin lyijykynä, jota painetaan liikaa, sanoi Eila.
— Minusta taas eri aineet alkavat mennä sekaisin, sanoi Tuovi.
Minä laulan pian historian läksyn ja todistan algebraa saksaksi ja
piirustusvihkoon tulee väritettyjä sylinterejä ja kartioita.
Kello soi, ja kaikki alkoivat haluttomasti marssia viimeiselle tunnille.
— Olisi edes Deutscheprosan tunti! Mutta synkkä Père Lachaise vie
elämänhalun viimeiset rippeet, sanoi Sylva.
— Ilkka ja Otso, kulkekaa siivolla portaissa, viitsitte vielä telmiä,
sanoi Aissi kärsimättömästi.
— Tytöt ovat kamalia tänä päivänä. Minä en, kissa vie, jaksa kuulla
teidän naukumistanne, sanoi Otso.
Meri katsoi Ilkkaa, joka harmistuneena kääntyi pois. Otsan »kissa vie»
oli muistuttanut hänelle Kroketin.
Maisteri Kalvo oli hyvä opettaja, mutta synkkä ja vaativainen. Ei
kukaan ollut nähnyt hänen nauravan. Kerran oli Väinö lyönyt vetoa Ollin
kanssa siitä, että hän saisi Père Lachaise'in nauramaan. Seuraavassa
konventissa koko luokka tarkkasi, kun Väinö koetti parastaan. Hän
kertoi hauskoja juttuja ja oli tosiaankin niin huvittava, että
kaikki kerääntyivät kuuntelemaan ja nauramaan. Mutta maisteri Kalvo
kuunteli hajamielisenä, nyökkäsi vähän päällään, eikä vetänyt suutaan
pienimpäänkään hymyyn.
Maisteri antoi takaisin kirjoituksia, ja luokka kuunteli ikävystyneenä
virheitten selityksiä.
Kädestä käteen kierteli paperi, jota vuoroon luettiin.
Heli huomasi, että maisteri katsoi epäilevästi pitkin rivejä. Nyt hän
varmaankin keksii paperin. Eila ojentaa sen Kai Blålle, joka kumartuu
lukemaan sitä. Tauno huomaa sen ja lukee myöskin.
Heli koetti antaa merkin, että toverit varoittaisivat poikia, mutta
maisteri katsoi häntä juuri silloin. Hän oli kuin käärmeen lumoissa,
ei voinut liikkua eikä pelastaa tovereita. Kaikki muutkin alkoivat
huomata, mikä vaara uhkasi. Kai ja Tauno vain istuvat rauhassa ja
nauravat sille, mitä he lukevat.
Maisteri kurottautuu eteenpäin, Väinö työntää Taunoa selkään ja samassa
kuuluu terävästi:
— Kädet ylös Sarkamaa ja Blå. Eila Meriaho ottaa paperin, joka putosi
pulpetin alle, ja tuo sen tänne.
Eila haki joka taholta, hätääntyi yhä enemmän ja pisti paperin
Tertun kengän varresta sisään. Hän oli polvillaan lattialla ja selin
opettajaan.
— No, saanko minä sen? kysyi opettaja.
— Minulla ei ole sitä, sanoi Eila hermostuneesti.
— Jatkamme siis työtä, sanoi maisteri, ja luokka rauhoittui.
Kesti noin neljännestunnin, ennenkuin vihot olivat lopussa. Tällä
ajalla Terttu koetti saada paperin käsiinsä, mutta joka kerran, kun
hän kumartui tai liikahti, katsoi maisteri häneen. Kaikki ne, jotka
tiesivät, että paperi oli Tertun kengässä, alkoivat pelätä. Sylva
yritti nyt saada sitä pois vedetyksi, mutta heti kuului:
— Sylva Gran istuu hiljaa tunnilla.
— Mikä Tertulla on? Hän on kuin tulipalo, hiukset ja posket ja otsa
hehkuvat, kuiskasi Siiri Tuoville.
— Père Lachaise leikkii kuin kissa hiirellä. Tertulla on paperi, sanoi
Tuovi.
— Kahdeksasluokka ei ole ollut tänään huvitettu opetuksesta. Mikähän
siihen on syynä? kysyi maisteri.
Hän katseli pitkin rivejä rypistäen kulmakarvojaan ja jatkoi:
— Mitä Heli Sarkamaa arvelee?
— Me olemme kaikki väsyneitä tänäpäivänä, vastasi Heli varovaisesti.
— No, tutkitaanpa nyt hiukan, mitä tämä uupunut luokka harrastaa. Ehkä
Terttu Kosu kertoo, mikä on hauskempaa kuin ruotsin vihkojen tarkastelu.
— Ei mikään, ei yhtään mikään, sanoi Terttu nopeasti ja onnistui
potkasemaan matalan kenkänsä pulpetin alle.
— Siis ruotsin kielen tunnit ovat Terttu Kosun suurin huvitus?
— Minä tarkoitin, että, että — — —
— No?
— Että mikään muu ei huvittanut minua, änkytti Terttu.
— Terttu Kosu astuu luokan eteen vakuuttamaan samaa, sanoi maisteri.
Terttu koetti viivytellä, muta siinä ei auttanut verukkeet. Hänen
täytyi tulla esiin.
— Missä toinen kenkä on?
— Se putosi.
— Näin oppineet neidit eivät tietysti ehdi parsia sukkiaan, sanoi
maisteri ja osoitti Tertun isoa varvasta, joka pisti ulos sukasta. —
Eila Meriaho tuo kengän tänne ja nyt ilman mitään salatemppuja.
Kun Eila toi kengän, otti maisteri siitä kokoon rypistetyn paperin.
— Menkää nyt paikoillenne, niin minä luen tämän asiakirjan, jonka
säilytyspaikka oli hiukan omituinen.
Tertun hermot eivät enää kestäneet — hän alkoi nyyhkyttää pää käsiä
vastaan.
— Itke niin, ettet häiritse, sanoi maisteri ja alkoi lukea paperista:
»Tunti on kuiva ja luokka se nukkuu,
vihkojen takana maisteri kukkuu.
Päivä on pilvessä, kukaan ei valvo,
kaikkien päällä on pimeä Kalvo.
Nurkassa vinkuvat rotta ja hiiri
siellä on kaksoiset Miili ja Siiri.
Helvi ja Tuovi ne paikoillaan nyökkää,
Otso vain Väinöä kynällä työkkää.
Kuka on luokassa suurempi pylväs,
Meri vai Onni tuo mestari ylväs?
Olli hän neuvoo keikari Jyrkiä,
Eilakin tahtoo luokalta pyrkiä.
Koruina meillä on Aissi ja Ilta
Otson ja Taunon taistelusilta.
Yksi on joukossa leppäkerttu,
punaisen hohtava tyttö, Terttu.
Nyt en mä jaksa tunnilla valvoa,
kuunnella kuivaa maisteri Kalvoa.
Tässä on totta ja tässä on pilkkaa,
älkää vain epäilkö ovelaa Ilkkaa.»
Luokka istui kauhun valtaamana, Père Lachaise'in kanssa ei ollut
leikkiminen.
— Tämä on kai tarkoitettu käännettäväksi luokalla, koska se on tuotu
esille ruotsin tunnilla. Tosin se ei ole mestariteos, poljento muuttuu
välillä ja epäselvyyksiä esiintyy. Mutta otamme sen nyt kuitenkin
tarkastuksen alaiseksi. Terttu pyyhkii silmänsä ja alkaa kääntää.
Selvällä äänellä pyydän.
Terttu nousi vapisevana ja alkoi:
— Lektionen är torr och klassen sover — — — kunnes hän tuli
kolmanteen riviin, jolloin hän pysähtyi.
— Miksi Kalvo on kirjoitettu isolla kirjaimella? kysyi maisteri.
— Koska se on nimi.
— Jaha, siis minun nimeni. Ei käännetä sanalla »hinna», vaan se on
Kalvo. No?
— Himlen fördystras av den mörka Kalvo, nyyhkytti Terttu.
Luokka ei nauranut, sillä pelko jääti sydämet. Mitenkähän tämä loppuu.
— Onni Joki jatkaa, kuului määräys. Tämä nousi ja käänsi sen, saatuaan
paperin, rauhallisesti ja sujuvasti viimeiseen säkeistöön asti.
— Vai Ilta on taistelusilta? Sepittäjä on nähtävästi ajatellut siltaa,
jota Sven Dufva puolusti ryssää vastaan. Tauno ja Otso, Sven Dufva ja
ryssä!
Keskellä kaameaa hiljaisuutta kuului Eilan tyrskinä, jonka hän
kauhuissaan tukehdutti nenäliinalla.
— Tämä huvittaa siis Eila Meriahoa. Onnittelen hyvää makua. Ilkka Paso
jatkaa.
— Ilkka käänsi rohkeasti, mutta käytti kuiva sanan käännöksenä
»trevlig» sanaa.
— Merkitseekö kuiva »trevlig»?
— Ei, mutta kiva merkitsee.
— Siinä ei seisoi kiva, vaan selvästi kuiva.
— Se on kirjoitusvirhe, tarkoitus oli käyttää kiva sanaa. Se on ainoa
sopiva sana, sanoi Ilkka varmasti.
— Ilkka Paso näkyy tietävän sepittäjän ajatukset ja tarkoituksen.
— Koko luokka tietää, että — — —
— Istu. Luokka ja minä olemme yhtä mieltä tässä asiassa. Minä olen siis
kiva ja kahdeksas luokka on myöskin kiva. — Kootkaa vihot, tunti on
loppunut.
Maisteri Kalvo nousi ja poistui pitkin, harppaavin askelin.
— Kiva, kiva, kiva, huusi Heli niin pian kuin vähän toinnuttiin.
— Ihme on tapahtunut! Père Lachaise ei rangaissut, vaikka oli mainio
tilaisuus, sanoi Väinö.
— Hän on tosiaankin kiva mies, minä rakastan häntä, innostui Eila.
— Mutta sietämättömän irooninen, sanoi Otso.
— Kun hän kutsui sinua ryssäksi! nauroi Siiri.
— Eipä, vain Taunoa.
— Sven Dufva, sopiikin paremmin, hihitti Miili.
— Kyllä minä teille näytän — — —
— Älkää nyt riidelkö, kun päästiin näin helpolla. Minusta maisteri oli
jalomielinen, sanoi Ilkka.
— Mutta sinä sietäisit aika rangaistuksen, Ilkka. Kirjoittaa tuollaista
roskaa! torui Meri.
— Mitä teidän tarvitsi hutiloida, niin että se tuli ilmi.
Terttu Kosu ei ottanut osaa luokan rupatteluun. Hän kokosi kirjansa
ja lähti pois. Häntä kaiveli reikä sukassa ja opettajan pisteliäs
puhe. Ilkkakin oli epähieno kutsuessaan häntä »punasen hohtavaksi» ja
»leppäkertuksi». Mutta, mitä hän välitti tovereista. Heillä ei ollut
sydäntä eikä sääliä. Ilta oli muka ystävä ja kuljetti häntä mukanaan.
Mutta sekin oli vain itsekkyyttä. Ruma tyttö-ystävä on hyvä tausta
ja vaaraton seura. Se, jolla itsellään ei ole mitään jännittävää
elämässään, ihailee kaksin verroin loistavan toverin elämyksiä. Ja
Iltalla täytyi olla ihailijoita ja uskottu, jolle kertoi voittonsa.
Tästälähin hän olisi Kestilän tyttöjen kanssa. He olivat kilttejä,
eivätkä loistaneet niin, että toinen oli vain kuin varjo heidän
seurassaan. Tietysti he eivät olleet niin eteviä kuin Meri ja Heli,
mutta heidän kanssaan oli hauska olla. Kun he vain eivät aina nauraisi.
Heli ja Meri kulkivat kotiin päin, kun Ilkka saavutti heidät.
— Sinä olet voittanut, Meri, sanoi hän heti. — Joka kerran kuin minä
näin sinut, minä muistin Krokettia. Vaadi nyt mitä tahdot.
— Minä ajattelin juuri, että tämä ei ole oikein rehellistä. Päätetään,
että sinä olet maanantaiaamuun asti ajattelematta sitä. Minä en ole
silloin muistuttamassa sinua, sanoi Meri.
— Ei se auta. Heti aamulla herättyäni minä muistin eilistä kivaa iltaa
ja sitten sitä siunattua kissaa. Koulumatkalla toi jokainen koira ja
hevonen sen mieleen.
— Oletteko te hassuja? kysyi Heli. — Mitä yhteisiä kissoja teillä on?
Meri kertoi eilisestä vedosta.
— Sano nyt heti, mitä minun on annettava, muuten en saa pyhärauhaa.
— Sinun pitää kirjoittaa runo minusta ja sinusta ja kissasta. Sen pitää
olla taiteellinen ja ylevä ja hauska. Sinähän olet mestari, niinkuin
tänäpäivänä nähtiin. Älä vain muuta poljentoa kesken tai kirjoita
epäselvyyksiä, määräsi Meri.
— Hyvä, vahvisti Heli.
— Etkö sinä vaihtaisi sitä kahviin Fazerilla. Minä pyydän Helin ja
Taunon mukaan.
— En, mutta lisään sen vaatimuksiin!, nauroi Meri.
— Lopeta jo, sinähän olet kamala velkoja. Mennään iltapäivällä
Fazeriin, esimerkiksi kuudelta. Siihen mennessä minä kirjoitan jotakin,
sanoi Ilkka.
— Ei se käy. Minun täytyy mennä äidin ja isän kanssa suurille
päivällisille pankinjohtaja Kuusijuurelle. Ne alkavat seitsemältä.
— Etkö ennätä ennen sitä? kysyi Ilkka.
— Aavistatko sinä mitä minun on tehtävä ennen sitä, Ilkka parka?
— Pestä kasvot ja vetää toinen hame päällesi. Kengät voit kiilloittaa
ennen.
— Hätäkö silloin olisi lähteä. Kuule nyt. Ensin minä menen kampaajalle,
äiti vaatii, että minun hiukseni ovat sivistyneet. Sitten minä
koettelen uutta pukua. Äiti määrää siihen monta muutosta, ja
ompelijatar tuo sen sitten takaisin viime tingassa. Isä on jo silloin
valmis ja hermostuttaa meitä.
— Että viitsit olla mukana sellaisissa aikaihmisten syömisissä, sanoi
Ilkka.
— Minä olen aikaihminen, sanoo äiti. — Minun täytyy tottua esiintymään
ihmisiksi.
— Millä tavalla?
— Syömään niinkuin sivistysmaissa ja konverseeraamaan pöytäkavaljeerin
kanssa.
— Kyllä sinä osaat puhua, Meri.
— Mutta en konverseerata. Aissi osaa sitä melkein täydellisesti.
— Kuka sinulla on pöytätoverina, joku kaljupää diplomaatti?
— Luultavasti hurmaava upseeri tai ulkomaalainen, nuorempi virkailija
lähetystöstä, sanoi Meri.
— Minäkin pääsen tänä vuonna isän pankin tilinpäätöspäivällisille,
sanoi Heli. — Jos ei se satu koulupäivää vastaan.
— Meillä kotona on joskus isoja kutsuja, mutta minä en ole
ajatellutkaan istua pöydässä mukana, sanoi Ilkka.
— Ei Kuusijuurellakaan ole koulupoikia mukana.
— Minä olen sinua vuotta vanhempi, Meri, sanoi Ilkka jurosti.
— Mutta minä olen nainen, sanoi Meri ja hymyili niin herttaisesti, että
Ilkka tunsi selvästi, että hän oli — nainen.
— Milloinka me menemme Fazerille? Minä en tosin ole hurmaava
ulkomaalainen, mutta —
— Sinun kanssasi on paljon mukavampaa olla. Mennään huomenna
iltapäivällä. Silloin ei runostakaan tule hutiloimistyötä, nauroi Meri.
— En minä osaa kirjoittaa sellaiselle daamille kuin sinä olet, sanoi
Ilkka nyrpeästi.
— Tänään minä olen maailmannainen. Ensin pukeudun ja hoidan ulkonäköäni
seitsemään. Sitten minä esiinnyn niin, että äiti ei saa häpeää minusta.
Aamulla minä nukun pois koko roskan, ja noin kuuden tienoissa minä olen
kahdeksannen luokan vanha Meri.
— Silloin sinä sovit meidän seuraamme. Tavataan siis kello kuusi.
— Boulevard des Malesherbes'illä Gustavsonin kulmassa. Sitten mennään
Café de la Paix'iin, sanoi Meri.
— Ota Tauno mukaasi, Heli, niin meille tulee kiva.
— Kiitos, Ilkka. Lyö usein vetoja, sanoi Heli.