Meriä kutsuttiin puhelimeen.
— Täällä puhuu Ilkka. Suo anteeksi. Minä olen koettanut saada käsiini
poikia, mutta se on ollut mahdotonta. He ovat ulkona tai heillä
ei ole puhelinta tai he eivät osaa jommaa. Tauno Sarkamaakin on
hammaslääkärissä.
— Kyllähän minä suon tuon kaiken anteeksi, koska pyydät, mutta
minkätähden sinä sitä latelet minulle, nauroi Meri, joka heti aavisti,
mistä kenkä puristi.
— Oletko sinä ratkaissut jomman tehtävät?
— Olen minä. Ne olivat vaikeita.
— Epäinhimillisiä! Dauphin on viime aikoina ahdistanut minua, enkä minä
uskalla mennä kouluun osaamatta läksyä. Etkö sinä vihjaisisi tässä
puhelimessa, mihin suuntaan todistukset käyvät?
— Ensimmäisessä tehtävässä kierrät kuvion 180° janojen yhtymäpisteen
ympäri, sitten vedät kohtisuorat toisen janan ja sen yhdensuuntaisen
päätepistettä vastaan. Todista, että sen uuden kuvion kohtisuorat
suhtautuvat toisiinsa niinkuin ne alkuperäiset janat. Silloin ovat
vastaavat kulmatkin — — —
— Seis, Meri, seis! Kylmä hiki vuotaa pitkin minun ohimoitani, ja iho
nousee kanannahalle.
Meri nauroi.
— Kuinka sinä kuvittelet, että minä voin selittää neljä monimutkaista
tehtävää tässä puhelimessa ja vielä ilman kuviota?
— Dauphin on niin irooninen — — —
— Tule siis tänne, niin minä selitän.
— Jos minä häiritsen sinua? Siks' toisekseen on noloa tulla tytön luo
oppimaan.
— Mitä turhia! Sinähän olit poissa koulusta viime tunnilla.
— No, minä huikkaan heti sinne. Kuule, Meri. Aukaise itse ovi, kun minä
soitan, se on mukavampaa.
— Kyllä minä. Älä nyt kursaile.
* * * * *
Ilkka oli joskus ollut toverikutsuilla Haavistolla ja ihaillut
Merin hienoa kotia. Sittenkin hän ihmetteli uudelleen, että se näin
tavallisena torstaina oli yhtä tyylikäs ja taiteellinen. Hänellä oli
iso koti maalla, jossa hänen isänsä omisti suuren liikkeen. Siellä oli
komeaa, mutta ei näin hillityn maukasta. Se, joka asui vuokrahuoneessa,
oli erikoisen herkkä tällaiselle kodille.
Meri vei hänet omaan huoneeseensa.
Ilkka ajatteli, ettei ollut ihme, että Meri oli siro ja hieno, kun hän
oli kasvanut tällaisessa huoneessa.
— Istuhan sohvaan, niin minä mahdun viereen. Silloin nähdään hyvin
samasta vihosta. Tässä on sinulle kynä, sanoi Meri.
Ilkasta oli hauskaa, kun heti käytiin kiinni läksyihin, muuten olisi
ehkä ollut noloa istua näin kahden kesken.
— Minä en ole ennen ratkaissut matikan tehtäviä vaalean sinisellä
sohvalla. Siirrä ainakin tuo taiteellinen kielomaljakko etemmäksi,
muuten ei tule mitään tieteellisestä työstä, sanoi hän.
— Vedä itseesi ensin niitten tuoksua, sanoi Meri ja kallisti maljakkoa
Ilkan puoleen. — Oletko sinä tuntenut mitään niin puhdasta ja samalla
huumaavaa?
— Kun on nälkä, niin hyvän pihvin haju on vielä parempi.
— Ota takaisin sanasi, taikka geometriasta ei tule mitään, torui Meri.
— Heti paikalla. Kielojen tuoksu on suloisin.
— Minusta matematiikka sopii kaikkeen. Matemaatikot ovat esimerkiksi
usein soitannollisia.
Meri alkoi selittää tehtäviä. Hän viittasi vain hiukan ja antoi Ilkan
itse keksiä suurimman osan todistuksesta.
— Käytätkö sinä aina kotona esiliinaa, Meri? keskeytti Ilkka.
— Melkein aina. Miten niin?
— Se on mukavan näköistä ja eri kodikasta, mutta kaikkea muuta kuin
jommamaista. Ei ainakaan tuollainen vaalea kukikkainen.
— Älä sitten katsele sitä, ja Meri jatkoi selittelemistään.
— Sinulla on kiva sormus se sopii ruskeaan käteen.
— Paremmin se sopisi Iltan liljakäteen.
— Minusta tumma iho on parempi, ainakin pienelle ja vilkkaalle.
— Nyt älä keskeytä enää. Katsos tässä on kaksi yhtenevää kolmiota.
Puolessa tunnissa oli läksy valmis.
— Kiitos, Meri. Minä en olisi ominpäin keksinyt yhtäkään todistusta,
sanoi Ilkka ja nousi lähteäkseen.
— Dauphin selitti ne osittain tunnilla. Mutta istu vielä vähän aikaa,
niin juodaan teetä yhdessä. Minulla ei ole halua syödä ruokahuoneessa.
Isällä on ulkomaalainen vieras ja siellä puhutaan vain ranskaa.
— Sinähän olet niin ihastunut kaikkeen ranskalaiseen, sanoi Ilkka ja
istuutui uudestaan.
— Ei kukaan ihminen ymmärrä ulkomaalaisten ranskaa. Kuulisit Helin
ja minun puhuvan, niin ymmärtäisit joka sanan, sanoi Meri ja painoi
soittonappulaa.
Valkomyssyinen tyttö toi tarjottimen, jolla oli teetä ja maukkaita
voileipiä.
— Nyt me saamme samoja sandwitchiä kuin ulkomaalainen, sanoi Meri ja
sytytti seinälampun, jonka valoa himmeä punainen varjostin lievensi.
Ilkkaa kainostutti vähän. Hän oli tottunut seurustelemaan vapaasti
tyttötoverien kanssa. Koulussa väliajoilla ja kutsuissa hän oli paras
seuranpitäjä. Mutta täällä he olivat kahden kesken, ja Meri oli niin
oudon naisellinen. Ja koko huone oli kuin pyhättö. Tilanteessa oli
pientä jännitystä.
Meri puolestaan oli aivan tasapainossa. Hän alkoi puhua kuin emäntä,
jonka velvollisuus oli johtaa keskustelua.
— Minä olen lukenut intresanttia kirjaa. Kaksi ihmistä rakastavat
toisiaan, mutta tytön isä on rikollinen, ja sentähden tyttö ei ota sitä
nuorta lääkäriä.
— Mikä siinä on esteenä, jos tyttö itse on kunnollinen?
— Isän rikollisuus ei ole vielä tullut ilmi, ja tyttö ei tahdo tuottaa
häpeää sille lääkärille, jos se kerran tulisi ilmi.
— Pötyä. Useimmilla ihmisillä on häpeää sukulaisistaan. Minullakin
on serkku, joka aina menee naimisiin toukokuussa ja eroo syyskuussa.
Kesällä hän tahtoo nauttia maaelämästä, ja huvilalla olisi yksinäistä
ilman rouvaa. Talvet hän on ulkomailla, ja silloin rouva olisi
haitaksi, sekä mukana että kotona.
Meri nauroi ja sanoi:
— Kyllä sinä osaat! Mutta tyttö siinä kirjassa pelkäsi sitäpaitsi,
että hän olisi perinyt isänsä rikollisen luonteen. Lääkäri oli hurjan
jalo ja etevä. Kerrankin hän puristi tuskassaan nyrkkiä niin, että
sormen nystyrät tulivat valkoisiksi, mutta potilailleen hän oli yhtä
kärsivällinen kuin ainakin.
— Miksi hän ei ottanut toista tyttöä? Ei niissä ole niin suurta eroa,
sanoi Ilkka.
Meri katsoi häntä silmiin hieman pilkallinen hymy suupielessä.
— Minä tarkoitin, että tytöillä on jukin suuri ero, sanoi Ilkka
nopeasti.
Meri nauroi ja jatkoi:
— Sinä voit uskoa, että tyttö kärsi, etenkin kun hän ei voinut
selittää syytä kieltoonsa. Sillä hän rakasti isäänsä ja valvoi öillä,
tukehduttaen valitukset lakanaansa.
— Tuollainen ei ole luonnollista. Oikeassa elämässä ei ole ongelmia.
— Olipa Onni Joellakin aikamoinen ongelma, silloin kuin Otso oli
sotkenut hänet Hanhikosken selkkaukseen.
— Pientähän aina sattuu. No, miten kaikki selvisi?
— Arvaa.
— Isä joutui auton alle ja lääkäri lohdutti tyttöä kuolinvuoteella.
— Huonot kirjailijat vain antavat sen kuolla, jonka pitäisi kuolla.
Eihän todellisessa elämässäkään käy niin. — Lääkäri ja tyttö joutuivat
hengenvaaraan — — —
— Ei minusta sellainenkaan temppu todista prima kirjailijaa.
— Sepä ei ollutkaan helppohintainen hengenvaara, niinkuin haaksirikko,
tulipalo, kuiluunsuistuminen, tai vihainen härkä. He tulivat lähelle
sähkökorkeajännitystä ja olivat saamaisillaan niin monta volttia, että
kuolema seuraisi silmänräpäyksessä.
— Lapinlahteen sellainen kirjailija on passitettava. Sähköiskut joko
saadaan tai ei. Niitä ei voi olla saamaisillaan. Ja mitenkä heillä oli
tilaisuus kronia korkeajännitysjohtoja?
— Lääkärin laboratoriossa, jossa hän kokeili valoparannusta.
— Ensi luokan nerontuote! Etkö sinä käsitä, että — — —
— Älä nyt eksy fysiikkaan. Tämä ei ole tieteellinen kirja, vain
psykologinen. Tunteet ja sellaiset ovat pääasioita.
— Vai sillä tavalla! No, miten se loppui sitten?
— Silloin ei tyttö voinut peittää, että hän rakasti lääkäriä, ja he
löysivät toisensa.
— Tuliko isä siitä vähemmän rikolliseksi?
— Ei, mutta mikään muu ei nyt merkinnyt heille mitään.
— Kuin mikä?
— Että he rakastivat toisiaan.
— Eikö sen tytön perityt taipumuksetkaan?
— Lääkäri huomasi, että se, jolla on niin kauniit silmät, kuin sillä
tytöllä, ei voi tehdä rikosta.
— Vai niin. — Sinäkään et voi koskaan tehdä rikosta, Meri, sanoi Ilkka
ottaessaan uutta voileipää.
— Ilkka on ovela, ajatteli Meri. Ääneen hän sanoi:
— Onko sinusta ruumiillinen vai henkinen kärsimys vaikeampaa?
— Eri tavalla. Koti-ikävä on pahempaa kuin lievä kaulatauti, mutta
liikavarpaat ovat kamalampia kuin suru kotimuistutuksesta.
— Omatunnon tuskat ovat julmempia kuin hammassärky.
— Eipä olekaan. Sinä et voi verrata, sillä sinulla ei luultavasti ole
ollut omantunnon vaivoja.
— On. Kerrankin minä unohdin viedä isän tärkeän kirjeen postiin. Minä
panin sen seuraavana päivänä enkä uskaltanut kertoa isälle. Kyllä
minulla oli kauhea olo. Kirje tuli kuitenkin ajoissa perille, ja minä
luulin, että omatunto tulisi tyytyväiseksi — mutta vieläkös mitä!
— Sinulla on jukin vaativainen omatunto. Mitä sinä sitten teit?
— Minä kärsin kaksi viikkoa. Sitten isä lähti matkalle, ja minä
kirjoitin ja kerroin. Isä oli suurenmoinen. Hän ei puhunut asiasta
sanaakaan, vaan lähetti minulle valokuvauskoneen.
Ilkka mietti, että hänenkin olisi tunnustettava jotakin, nyt kun
Meri oli näyttänyt luottavansa häneen. Oli vain niin vaikeaa löytää
sopivaa rikkomusta. Niitä oli kylläkin monta varastossa, mutta ne eivät
soveltuneet tähän hienoon tunnelmaan.
— Kerran minä ammuin postineidin kissan. Sen nimi oli Kroketti, aloitti
hän.
— Sehän oli kaameaa! Etkö sinä tunnustanut?
— En minä ole vieläkään tunnustanut.
— Älä! Suuttuiko se neiti?
— Hän piti kamalaa meteliä. Ajattele, hän syytti isää kissanmurhasta.
Isä oli kerran potkaissut sitä, kun se oli tiellä.
— Etkö sinä kertonut isällesikään?
— Isä ei kysynytkään. Hän sanoi postineidille, ettei hän koskaan
tuhlaisi ruutia mokomalle elukalle.
— Ilkka parka, sinulla mahtaa olla paha elämä. Etkö voisi vielä
tunnustaa?
Ilkka nauroi makeasti.
— Minä en ole ajatellut sitä kissaa puolta päivääkään.
— Mutta nyt, kun sinun omatuntosi on herännyt, niin tulet ajattelemaan
sitä alituisesti.
— Parempaa minulla on ajateltavaa.
— Lyödäänpä vetoa, että sinä ajattelet sitä monta kertaa illalla ja
yöllä ja huomispäivänä.
— Sitä minä en tee. Mutta sinä et saa muistuttaa minua siitä. Lyödään
vetoa valkoisesta hevosesta.
— Mitä?
— Se merkitsee, että voittaja saa pyytää, mitä haluaa. Ei kuitenkaan
ihan mahdottomuuksia.
— Hyvä on. Sinä ajattelet Krokettia, ainakin kerran joka tunnilla
koulussa, sanoi Meri ojentaen kätensä.
Ilkka tarttui siihen ja erotti sitten kädet vasemmalla kädellään.
— Nyt minä näytän sinulle valokuvia kesähuvilaltamme. Minä olen itse
ottanut ja kehittänyt ne.
Kello oli jo paljon, kun Ilkka sanoi jäähyväiset.
Meri saattoi häntä eteiseen. Rouva Haavisto kuuli heidän puheensa ja
tuli tervehtimään. Hänellä oli hieno iltapuku yllään, ja hän muistutti
Meriä.
— Hauskaa, että Merillä oli seuraa. Hän on niin paljon yksinään.
— Minä tulin kysymään läksyjä, sanoi Ilkka. — Viivyin vahingossa näin
kauan.
— Meillä oli hyvin hauskaa.
— Mitä te leikitte? kysyi rouva Haavisto.
— Eihän me leikitty. Me puhelimme ja — teimme muuta.
Ilkka katsoi Meriin. Hän arvasi, että Meri oli sanomaisillaan: »löimme
vetoa».
Rouva Haavisto meni taas sisään.
— Äsken minä ajattelin Krokettia, tunnusti Ilkka.
— Sitä ei lasketa. Minä melkein muistutin sinua.
— Sinä olet kiva tyttö. Kiitos hauskasta illasta.
— Hyvästi. Kiitos itsellesi.