KOULUSSA.

Vasen nurkka, portilta päin, oli kahdeksasluokkalaisten varsinainen

kokouspaikka. Siinä he nytkin seisoivat innokkaasti puhellen.

Pieni alaluokkalainen tunkeutui piiriin päästäkseen takaa-ajajaansa

pakoon. Pitkä Otso Rasti tarttui häntä niskaan ja heitti menemään.

— Opi ajoissa kunnioittamaan tätä luokkaa, joka on koulun ylpeys. Älä

häiritse vanhoja, kun he puhuvat tärkeistä asioista.

Kehä sulkeutui uudelleen.

— Ilkka kirjoittakoon runon luokasta. Me laulamme ja esitämme

tansseilla ja tempuilla siinä kerrotut asiat, ehdotti Eila Meriaho.

— Mitenkä sinä esität, että Ilta on kaunis ja Meri veivollisuusmestari?

kysyi Tuovi Havas.

— Puhukoon Ilkka vain sellaisista omituisuuksista, joita voi esittää

havainnollisesti, niinkuin filmissä. Esim. miten Rasti painii, Väinö

laulaa päin mäntyyn, Olli foxtrottaa, Terttu syö paperia ja Siiri ja

Miili tirskuvat.

— Se on eri hyvä keksintö. Kirjoita Ilkka jo iltapäivällä, innostui

Meri.

— Kyllähän minä muuten, mutta ei konventtiin, jossa opettajat ovat

mukana. Heillä on jukin vanhanaikainen huumorintaju, vastusteli Ilkka

Paso.

— Tulevat polvet kiittävät meitä, kun me totutamme opettajia nykyisen

elämän muotoihin. Johan he ovat tottuneet näihin lyhyihin hihoihin

ja käherrettyihin hiuksiin. Minun äitini sanoo, että hänen ollessaan

koulussa ei sallittu sellaista, kertoi Miili Kestilä.

— Ja minun myös, vahvisti Miilin kaksoissisar Siiri.

— Älykästä totisesti! ivasi Jyrki Pailanen.

— Mitä me paljosta ohjelmasta. Tanssi on kuitenkin pääasia, sanoi Olli

Suurheimo.

— Jätetään näytelmä sikseen. Teillä on niin jukin huonot

näyttelijälahjat. Väinökin kosii synkkänä kuin myrkyttäjä, ja Terttu

huutaa kuin merihädässä: »minä rakastan sinua, sinä elämäni valo» ja

säihkyy, vaikka Väinö on vielä kahden metrin päässä hänestä, sanoi Kai

Blå.

— Hävytöntä, Kai. Hätäkö sinun on pilkata, kun sinä et itse esiinny

muuna kuin verhonvetäjänä, torui Eila.

— Sinun näyttelemisesi supistuu ainakin tirskumiseen pilkkujen ja

pisteiden kohdalla. Ville isänä on kuin jazzaava neekeri.

— Odota, Kai, kun Deutscheprosa tulee meitä harjoittelemaan, niin näet,

että meissä kehittyy suuri taiteellisuus, sanoi Heli.

— Kun sinäkin sanot Väinölle, että: »sinä olet halpamaisin olento maan

päällä» ja katsot hurmaavasti luokan suurimmilla silmillä, niin Väinö

tosin sulaa sopimattomassa paikassa, mutta yleisö sotkeutuu juoneen.

— Näytelmää ei jätetä, minusta me esiinnymme suurenmoisesti, sanoi

Miili.

— Niin minustakin, kaikasi Siiri, vaikk'ei hänellä ollut osaa

näytelmässä.

Kello kutsui oppilaita työhön.

— Nyt saatte nähdä, mitä tämä poika uskaltaa, kehui Väinö Ylämäki

portaissa.

— Laulutunnillako? Kyllä Vauhko pillastuu, jos vain koetat uskaltaa

jotakin, varoitti Tauno Sarkamaa.

— Vauhko on tämän koulun synkkä varjo. Hän on katkeroittanut minun

kärsivällisen ja ihmisystävällisen mieleni, väitti Väinö.

— »Rouva Pasiluoto on koulun innokkaimpia ja etevimpiä opettajia»,

sanoi rehtori minun äidilleni, kertoi Meri.

— Rehtori, joka itse pelkää häntä!

Kahdeksasluokka marssi taulusaliin, jossa rouva Pasiluoto odotti heitä

hymyillen vastakkaisella seinällä. Eila kutsui tätä hymyä »pahan ilman

linnuksi».

Laulunopetus oli tärkeä aine. Rouva Pasiluoto oli kaikkein innokkain

opettaja koko koulussa. Mutta oppilaat eivät saaneet päähänsä, kuinka

tärkeä aine laulu oli, ja siitä syntyi usein ikävyyksiä heille. Kaikki

johtui vain siitä etteivät he saaneet ehtoja, eikä heitä voinut jättää

luokalle huonon laulutaidon takia.

Ensin laulettiin viimeksi opittu laulu. Rouva Pasiluoto johti

innostuneesti ja käännellen päätään levottomasti. Tästä johtui hänen

liikanimensä.

Sitten oli äänentapailua. Opettaja löi säveleen pianolla, joka oli

selin oppilaisiin.

— Mikä sävel tämä on? Miksi Väinö Ylämäki ei viittaa? Eikö sinulla ole

mielipidettä tästä säveleestä?

— Minulla ei ole korvaa.

— Jokaisella on korva, vaikka ei yhtä tarkka. Nyt minä soitan skaalan

ja taas saman säveleen. No? Koska et vieläkään viittaa, saat viivan

uppiniskaisuudesta. Kuuntele nyt uudelleen.

Nyt Väinö viittasi.

— Mikä sävel se oli?

— Se oli a.

— Ihanko varmaan?

— Voi se olla e:kin.

— Mitä?

— Se kuuluukin olevan dis.

— Kuinka sinä sen nyt tiesit?

— Joku ajatteli ääneen tuolla syrjässä.

— Kuka se oli? Sano heti.

— Tällä kertaa yksi, toisella kertaa toinen.

— Sinä joudut perikatoon, kuiskasi Eila.

— Te saatte viivan ellette vaivaudu muodostamaan itsellenne

mielipidettä säveleistä. Ei kukaan ole sellainen idiootti, että hän

erehtyisi kahdesta ääniaskeleesta, etenkin kun ensin soitetaan skaala.

Kuule nyt, Väinö. Rouva Pasiluoto hakkasi kynällä ensin hiljaa, sitten

kovasti pöytään ja kysyi.

— Kumpi lyönti oli vahvempi?

— Jälkimmäinen.

— Sinulla on siis korva. Se oli silkkaa kiusantekoa, kun kutsuit disiä

a:ksi. Sietäisit saada toisen viivan.

— Istu, Väinö, ja kohota mielesi oppimaan taidetta. — Nyt otamme esille

joululaulusikermän. — Mitä minä näen? Viideltä puuttuu lauluvihko.

Missä sinun on, Ville Vainio?

— Meitä ei ole käsketty tuomaan sitä mukaan.

— Heti syyskuussa minä sanoin, että marraskuun ensi tunnilla me

aloitamme laulaa sikermästä. Kuinka Heli muisti tuoda vihkonsa?

— Minä olen varmuuden vuoksi kuljettanut sitä edes takaisin syksystä

asti.

— Siinä näette innostusta. Joka nyt on unohtanut vihkonsa saa

kotimuistutuksen. Teidän täytyy oppia muistamaan tehtäviänne.

— Minä pyytäisin päästä täältä puoli tuntia aikaisemmin. Matkustamme

sunnuntaiksi häihin, pyysi Terttu Kosu. — Johtajatar lupasi puolestaan.

— Hän ei tietänyt, että me nyt juuri alamme uutta laulua. Minkälaisen

käsityksen sinä saat siitä, ellet ole sen alkuharjoituksessa? Tällä

kertaa minä en voi päästää sinua. Voit matkustaa seuraavalla junalla.

— Mutta silloin minun on pakko kävellä 8 km, setä ei lähetä hevosta

kahta kertaa, Terttu alkoi nyyhkyttää.

— Terttu Kosu. Etkö sinä mielelläsi kävelisi pitempääkin matkaa

saadaksesi oikean otteen näin ihanaan lauluun? Sinun maailmasi

tulee valoisammaksi, ja sinun soitannollinen tajuntasi selvenee

sanomattomasti tämän puolen tunnin aikana. Oman itsesi tähden en nyt

päästä sinua.

— Mutta johtajatar — — —

— Lupasiko hän.

— Lupasi omasta tunnistaan, joka on viimeinen.

— Siinäpä se ero onkin. Suomen, historian tai saksan tunnilta voi

olla poissa ilman haittaa. Niitä voi oppia omin päin. Mutta laulua

käsittämään te ette vielä kykene ilman opastusta. Minä, näetkös Terttu,

rakastan teitä. Suurin onneni on opettaa jaloa taidetta oppilailleni.

Älkäämme unohtako, että Väinön kannel on kätketty jokaisen suomalaisen

rintaan soimaan.

Mutta Tertun rinnasta purkautui vain surkeita sorahteluja.

Rouva Pasiluoto soitti muutamia akordeja.

— Ilkka Paso, sanopa mitä äänilajia tämä sävel on?

— En minä tiedä.

— Sinä et siis kuunnellut. Minä tahdon olla kärsivällinen teidän

kanssanne, ja hän soitti saman uudelleen.

— Se on mollissa, arvasi Ilkka, mutta tuntiessaan Taunon nykäisyn

oikasi heti: — Se on duurissa.

— Kumpainen on oikein?

— Varmasti duuri.

— Katsos, kuinka sinun korvas on parantunut. Viime tunnilla erehdyit

vielä pahasti. Tulkoon nyt Tuovi Havas tänne laulamaan tämän laulun.

Sinä, joka olet toista vuotta luokalla muistat kai sen vielä? Silloin

luokka saa oikean käsityksen tästä laulusta. Sylva Gran saa säestää,

niin minä voin paremmin kuunnella.

Tuovi lauloi kauniisti ja puhtaasti koko laulun ja Sylva säesti

taitavasti. Luokka istui hiljaa kuunnellen hartaasti. He olivat ylpeitä

tovereistaan. Koulussa ei ollut toisia tällaisia taiteilijoita. Tuovi

luultavasti aikoi laulajattareksi.

Rouva Pasiluoto oli kuunnellut kyynelet silmissä.

— Tällainen hetki korvaa opettajalle kaikki vaivat ja harmit, sanoi

hän. — Sylva säestää kuin vanha veteraani. Ja sinä Tuovi olet luokan

paras oppilas. Kuinka on mahdollista, että sinut on jätetty luokalle?

— Kielet tekivät harmia.

— Kielet? Luokan satakieli! Kiittäköön kahdeksasluokka onneaan, että

sinä jäit. Nyt täällä on ainakin yksi etevä oppilas. Paitsi Sylvaa

tietysti. Sanopa sinä, missä skaalassa tämä laulu käy?

— e-duurissa, vastasi Sylva.

— Mitkä nuotit ovat ylennettyjä?

— c, d, f, g.

— Mikä on vastaava moll-skaala?

— Cis-moll.

— Minkälainen skaala tämä on?

— Kromaattinen.

— Sillä tavalla on vastattava. Ota sinäkin, Otso, Sylva esikuvaksesi.

Hänellä on kaikki se, mitä sinulta puuttuu. Mutta onko sinulla mitään,

jota hänellä ei olisi?

— On käsivoimia ja juoksutaitoa ja kaikinpuolin hyvin valmennettu

ruumis.

— Älä viisastele. Minä tarkoitin tosiarvoja. Entä Väinö Ylämäki?

Minkälaiset tunteet sinut valtaavat, kun sinä katsot Tuovia ja Sylvaa?

— Minä kunnioitan Sylvaa, hän on mainio hevosmies, ollakseen noin

hintelä, ja Tuovilla on vahvat hiukset, mutta taivuttaa heikosti saksan

sanoja.

Luokka tirskui ihastuksissaan.

— Kohta minun kärsivällisyyteni loppuu, sanoi rouva Pasiluoto.

— Minun on jo loppunut, sanoi Väinö.

— Mene käytävään, kunnes kadut ja tulet pyytämään anteeksi.

— Minä menenkin nyt ikiajoiksi. Isä on antanut minulle luvan erota

laulusta.

— Mitä? Tarkoitatko totta?

— Minä eroan varmasti.

— Silloin sinun on tuotava heikkouden todistus lääkäriltä.

— Minä en ole heikko, paitsi musiikin teoriassa.

— Ilman todistusta et saa erota.

— Kyllä minä saisin sen, mutta minä en tahdo tuoda sellaista väärää

todistusta, niinkuin tässä koulussa on tapana.

— Minä olen aina aavistanut, että sinä kuljet harhateillä. Ajattele nyt

tarkkaan, ennenkuin eroat. Etkö sinä käsitä, että musiikki jalostaa

ihmistä ja koulupoikaa. Se tekee elämän elämisen arvoiseksi.

— Ei ainakaan laulutunnit. Luokka oli pakahtua hillittyyn nauruun.

Väinö oli suurenmoinen.

— Kerran sinä kadut tätä tekoasi. Puhumme tästä myöhemmin. Neiti Spont

varmasti tukee minua.

— Johtajatar käski minun järjestää tämä asia rouva Pasiluodon kanssa.

Hän sanoi, että: »Tästä lähin saa rouva Pasiluoto yksin päättää omista

asioistaan.»

— Siis minä päätän, että sinä yhä otat osaa laulunopetukseen.

— Minusta olisi vain harmia täällä.

— Siiri ja Miili lopettavat tirskumisensa tai saatte mennä ulos. Ja

sinä, Väinö, kyllä minä sinut kesytän.

— Siihen ei tule tilaisuutta, hyvästi rouva Pasiluoto.

Väinö marssi ulos luokasta yhteen puristetuin huulin. Hänen rohkeutensa

oli haihtumaisillaan.

Samalla tunti loppui ja kahdeksasluokka riensi ulos Väinön kintereillä.

— Uskallatko todellakin jättää laulun?

— Etkö sinä vavissut?

— Saat nähdä, että rehtori rankaisee sinua röyhkeydestä.

— Onneksi opettajat eivät sekaannu Vauhkon asioihin, siitä ei ole

pelkoa, sanoi Väinö.

— Vauhko olikin taas tavattoman antelias muistutusten suhteen. Niistä

ei ole kuitenkaan yhtä suurta haittaa, kuin toisten opettajien. Isä ei

ainakaan julmistu niistä, eivätkä toistenkaan vanhemmat, sanoi Ville.

— Minun maailmani ei ole tullut valoisammaksi mokomankin tunnin

jälkeen. Jos isällä olisi selvä käsitys Vauhkosta, niin hän hankkisi

minulle lääkärin todistuksen. Minussa on monta vikaa, sanoi Terttu.

— Merkillinen poikkeus luokasta! virnisti Ilkka.

— Onko sinulla musiikki-estevikoja? kysyi Eila.

— Minä olen likinäköinen ja se heikontaa yleistä ruumiin vointia tai

ainakin pään työkykyä, vakuutti Terttu.

— Top, keksitään vika jokaiselle, niin koko kahdeksasluokka pääsee

laulusta. Käytetään ne tunnit toverisiteitten lujittamiseen, sanoi Kai.

— Esimerkiksi juomalla mehua Fazerissa, sanoi Sylva.

— Sinä ja Tuovi olette poikkeuksia. Te jäätte loistamaan

laulutunneilla, etteivät kaikki Väinön kantelet ruostu, sanoi Tauno.

— Keksitään nyt laulu-estevikoja. Jyrki käyttää niin kaitaisia kenkiä,

että hänellä täytyy olla liikavarpaita. Olli on vasenkätinen ja Ilkka

täynnä koirankuria, hänellä on penikkatauti, luetteli Heli.

— Ja Kestilät ovat puolissa voimissa, sillä he ovat kaksoisia koko

elämänsä. Villeä painaa ikä, Meriä suuri oppi ja pitkä letti, ja Eila

on mustankipeä, jatkoi Väinö.

— Todistapa se, kivahti Eila.

— Minä huomasin, mitenkä sinä kävelit mörkkinä käytävässä, kun minä

jaoin Merin eväät.

— Minä en surisi, vaikka jättäisit koko koulun, etkä vain laulun.

— Vai oli se hakkailua, kun sinä söit minun juustovoileipäni? kysyi

Meri.

— Hakkailua ja haukkailua.

— Älkää eksykö aineesta. Jatketaan virheitten hakemista, se on

kasvattavaa. Aissi kärsii meritautia, sanoi Jyrki.

— Meriväkitautiapas, paransi Heli.

— Meriupseerit ovat hurmaavia, sanoi Aissi Lind.

— He eivät ole sopiva seura koulutytöille. Miltä näyttäisi, jos Siiri

hakkailisi vanhemman lehtorin kanssa?, kysyi Olli.

— Se olisi jännää, nauroi Siiri.

— Heli on ikäneito, hän sairastaa leiniä, kosti Ilkka penikkataudin.

— Luokka on tänäpäivänä kamalan ilkeä. Minusta me käyttäydyimme

alhaisesti Vauhkoa kohtaan. Hän asuu meidän talossamme, ja äiti kertoi,

että Pasiluodot ovat varattomia. Heillä on neljä lasta, ja molemmat

vanhemmat tekevät työtä. Herra on proviisori, ja Vauhko saa tehdä työtä

kuin orja, sanoi Meri.

— Ja me olemme orjan orjia, sanoi Otso.

— Vauhko koettaa parastaan, myönsi Ville.

— Omalla kierolla tavallaan, sanoi Eila.

— Hän on yksin, ja meitä on 26 vaarallista olentoa, puolusti Meri.

— Yksin hän ei ole. Hänen puolellaan on voima ja mahti ja

kotimuistutukset ja äänioikeus, sanoi Tauno.

— Minä luulen, että opettajien myötätunto on meidän puolellamme, vaikka

virka vaatii heitä puolustamaan Vauhkoa, sanoi Miili.

— Vauhko ajattelee meidän parastamme, niin hän aina vakuuttaa, sanoi

Siiri.

— Sellaiset opettajat ovat kaikkein vaarallisimmat.

— Vauhko on psykologi, sanoi Sylva.

— Ja oikeudenmukainen niitä kohtaan, jotka osaavat jotakin, säesti

Tuovi.

— Väinö, minkälaiset tunteet valtaavat sinut, kun katsot Sylvaa ja

Tuovia? kysyi Heli.

— He eivät esiinny edukseen juuri nyt, vastasi Väinö.

Kello kutsui taas työhön.

* * * * *

Oli suomen tunti. Luokka oli levoton ja seurasi huonosti opetusta,

vaikka johtajatar olikin hyvä kurinpitäjä.

Lopulla tuntia lausuttiin runoja. Useimmat osasivat huonosti. Miili ja

Siiri Kestilä olivat ainoat, jotka aina osasivat ulkoläksyt sujuvasti.

Heillä oli muuten huonot lukupäät, ja sitä he koettivat korjata

ulkoluvulla.

Viimein oli Helin vuoro lausua. Hän osasi välttävästi, opettaja auttoi

monessa paikassa, mutta loppu sujui jokseenkin hyvin.

Tauno katsoi kelloaan. Kahden minuutin perästä soisi kello, ja hän

olisi pelastettu. Hän viittasi varman näköisenä. Ainakin ensimmäinen

säkeistö sujuisi, sen hän oli oppinut väliajoilla.

— Tulehan nyt Tauno lausumaan, niin verrataan sisaruksia toisiinsa,

sanoi neiti Spont.

Tauno astui hitaasti taululle. Mennessään hän pudotti nenäliinansa,

nosti sen lattialta ja veti Tertun kirjan maahan. Nostettuaan sen, hän

saapui luokan eteen. Sitten hän niisti nenäänsä, yski ja alkoi.

Heliä peloitti. Nyt ei Taunoa auttanut hänen tavallinen onnensa.

Hitaasti ja tunteellisesti kaikuivat ensi säkeet. Tauno salli itselleen

taidetaukoja, mutta muuten sujui koko ensimmäinen säkeistö mainiosti.

Viimeistä riviä lausuttaessa soi kello.

— Lopeta nyt, Tauno. Minä näen, että sinä olet lukenut kunnollisesti.

Tällä kertaa jäi Heli alakynteen, sanoi johtajatar.

Heli ja Meri kulkivat kotiinpäin Bois de Boulognessa. Joku tylsä toveri

pilaisi peräti kotimatkat, sanoi Heli.

— Minäkin ymmärsin sinun sielusi vasta Rue de Rivoliilla. Rue de Mer

avasi sen täydellisesti minulle, vastasi Meri.

Merillä ja Helillä oli tapana kuvitella Helsinkiä Pariisiksi. He olivat

piirustaneet Helsingin kartan, jossa paikkojen nimet oli muutettu

pariisilaisten mukaan.

Koulua kutsuttiin Bastille'ksi, yliopistoa Sorbonne'ksi ja hautuumaata

Montparnasseksi. Vanha kirkkopuisto oli Luxemburg, esplanaadi Avenue

des champs Élysées ja Erottaja Place de l'Etoile.

Ihmisetkin saivat näitten mukaan nimiä, jotka pian tulivat luokalla

yleisiksi.

Pitkä Jyrki oli Eiffel ja maantiedon mahtava opettajatar Notre-Dame.

Synkkä ruotsinkielen opettaja sai kantaa hautuumaan nimeä —

Père-Lachaise.

— Hän onkin monen hartaan toiveen hauta, oli Eilan tapa sanoa.

Tytöt lukivat vapaa-ajoilla ranskaa, etenkin kuvauksia Pariisista.

Meri oli pienenä käynyt siellä vanhempiensa seurassa. Hän kertoi minkä

muisti, niin että Heli melkein kuvitteli olleensa siellä.

— Katsos, tuossa kulkee Onni Joki. Hän asuu Place de la Concorde'lla,

sanoi Heli ja viittasi Fredrikin torille päin. — Hän kävelee aina yksin.

— Minusta on idioottimaista olla niin viisas kuin hän. Mitä

vitsiä sellaisessa on? Loistaa tunneilla ja sammua näkymättömäksi

välitunneilla, sanoi Meri.

— Minä aavistan, että Onnissa on muutakin kun kuivia tietoja. Hänen

aineensa, joka luettiin ääneen luokalla, oli hurjan herkkä. Minä

tahtoisin tutkia hänen sielunelämäänsä.

— Tutki nyt sellaisen sisua, joka ei puhu mitään! Eikä poikien

sielunelämää kannata tutkia. Se on tylsää, sillä he eivät kärsi.

— Kyllä minä luulen, että minun veljeni kärsivät — ainakin joskus, sanoi

Helvi epäröiden.

— Vielä mitä. Katso vain luokan poikia. Kärsiikö ilkkuva Väinö tai

puksija Otso tai Jyrki keikari tai Ilkka, kaikkien naurattaja? He

nauravat ehdoille ja harmeille, ja halveksivat meitä, joilla on

tunteita.

— Ehkä he ovat sellaisia joukossa?

— Minä en usko sellaiseen sielunelämään, joka aina on salassa. Syvä

sielu loistaa läpi. Niinkuin näkee Ilta Pohjastakin. Luokan henki

liikkuu vain pinnalla, kun Ilta on sairas.

— Mennäänpä huomenna tervehtimään Iltaa. Hän kuuluu olevan terveempi,

sanoi Heli.

— Sunnuntaina sopiikin tervehtiä sairaita. Viemmekö appelsiineja.

— Minä soitan sinulle, kun me olemme syöneet. Mennään sitten yhtä

matkaa, sanoi Heli, kajoamatta appelsiini-asiaan. Kuukausirahat olivat

lopussa.

Kotona hän kysyi Taunolta:

— Milloin sinä ehdit oppia runot. Minä ällistyin hurjasti.

— Eihän tuollaiseen tarvita pitkääkään aikaa, kunhan vain on hiukkasen

oppimisen taitoa, nauroi Tauno.

— Olisitko sinä osannut yhtä hyvin koko runon?

— Eihän loppu ollut kummempaa kuin alkukaan, sanoi Tauno ja meni

huoneesta. Ovessa hän lisäsi:

— Maailma on humpuukia, Heli.