— Tytöille sopisi yhdenlaiset aineet ja pojille aivan toisenlaiset.
Tämäkin on selvästi tyttöjen aine. »Millaiseksi järjestäisin kotini.»
Minulla ei ole mielipiteen tapaistakaan tästä asiasta, jupisi Tauno
kirjoituspöydän ääressä.
— Sehän on kiva aine. Minä aion arkkitehdiksi ja silloin minä
suunnittelen koteja ihmisten mukaan. Lääkärin salia ei saa tehdä
samanlaiseksi kuin papin. Varallisuus ei saa yksin määrätä. Apteekkari
kuihtuisi sellaisessa kodissa, jossa koululehtori kukoistaisi. Etenkin
tulee järjestää huonekalut ja ovet ja käytävät omistajan ruumiin laadun
mukaan. Missä laiha luikertaa, siinä lihava särkee kaikki tiellään,
puhui Veikko käsiään huitoen.
— Pytty ei ikinä hyväksyisi tuollaista pötyä. Heti saisi kuulla, että:
»Kuule, Sarkamaa. Tahdotko sinä viisastella ja olla omintakeinen,
voimatta kuitenkaan olla sitä nerokkaalla tavalla? Älä kohota päätäsi
omaa tasoasi ylemmäksi, se loppuu nolosti. Opi tyylit ja kauneussäännöt
kirjoista ja kulje tasaista, silostettua latua.»
— Alaluokilla on mukavampaa. Kaapeli kehoittaa ajatuksen lentoon
ja runolliseen soljahteluun, ja semmoiseen minulla on eri suuret
taipumukset, kehui Veikko.
— Vielä tässä soljahtelua!
— Tai ehkä se oli ailahdusta.
— Roskaa, sanoi Tauno ja meni viereiseen huoneeseen, jossa sisar asui.
— Heli, onko sinun aineesi valmis? kysyi hän.
— Aikoja sitten. Kun oli niin helppo aihe. Tietäähän jokainen
minkälaisen kodin hän tahtoisi, vastasi Heli.
— Minä en ainakaan tahtoisi toisenlaista kotia, kuin tämä oma vanha.
— Onko tämä sinun ihanteesi? Hui, hai! Se on tietysti rakas meille,
mutta kyllä minä haaveilen toisenlaista.
— Täällähän on sohvia ja lamppuja ja mattoja ja mitä vain tarvitsee.
Saisi olla vielä voimistelutelineet ja karhuntaljoja ja lamppuradio.
Muuta puutetta minä en näe.
— Entä tyyli, empiiri, rokokoo, kustavilainen?
— Minusta Sarkamaan oma tyyli kelpaa.
— Ajattele teidän huonettanne. Seinäpaperit ovat keisarinvihreät, sohva
on ollut joskus sininen, keinutuolin matto ristipistehirviö, jonka
on ommellut joku värisokea esiäiti ja tuolit viittä eri tyyliä. Minun
henkeni vaatii hillittyjä värejä ja vaalea olentoni kevyttä rokokoota
ja kullattuja huonekaluja.
— Ja minun henkeni vaatii asiallista aineen käsittelyä.
— Kirjoita sitten, mistä aineesta sängyt on tehtävä ja mikä on
edullisempaa linoleumimattoko vai parkettipermanto. On kai sinulla
mielipide kylpyhuoneen lämmitystavasta? Sijoittaisitko makuuhuoneet
yläkertaan, englantilaiseen tapaan?
— Yhtähyvin voisin pohtia, kosinko tulevaisuudessa pitkää
polkkatukkaista, vai lyhyttä nuppupäistä tyttöä. Mitä sinä olet saanut
kokoon?
— Minä olen kirjoittanut huoneitten asettelusta, kaluston tyylistä ja
kodin mukavuudesta. Sitten minä olen maininnut värien vaikutuksesta
ihmisen kehitykseen. Isän rauhaton luonne johtuu varmaan hänen
huonekalujensa päällisten levottomasta värisekoituksesta ja teidän
vihreät seinäpaperinne ovat tuhonneet sinunkin kauneusaistisi.
— Luulisi, että sinä olet kehittynyt barokkityylisessä asunnossa, sillä
sellaiset sinun ajatuksesi ovat.
— Minun luonteeni on koristeellisen taiteellinen. Minä olen
kirjoittanut mattojen järjestelemisestä, niin että ne korostavat muuta
sisustusta ja lamppujen sopusuhtaisesta verhoamisesta. Valaistus ja
värit vaikuttavat joko sointuisasti tai ristiriitaisesti.
— Häikäilemätöntä! Mitä kirjaa sinä olet lukenut?
— Tietysti saa käyttää lähteitä. Kirjoititko sinä Puolan jaosta
lukematta historiaa? — Lopuksi minä kasvatin köynnöskasveja
ikkunoiden kehyksiin, uutimien sijaan. Salin palmuihin on asetettu
täytettyjä kolibreja ja ruokahuonetta valaistaan kynttilöillä. Minun
mielikuvitukseni ei tyytyisi esimerkiksi suomalaiseen tupatyyliin. Se
on jäykkää ja rajoitettua.
— Eihän se sovi kivirakennuksiin.
— Eila Meriaho aikoo kirjoittaa asunnosta, joka on kuudennessa
kerroksessa. Sen hän suunnittelee pohjalaiseksi tuvaksi. Seinillä
ryijyjä ja nuolipyssyjä. Penkit ja pöytä on veistetty mahdottomasta
hirrestä.
— Mistä hän niitä saa?
— Sitä ei tarvitse selittää. Mistä minä saan kullatut huonekaluni?
Eila sisustaa asuntonsa tuohikonteilla, värttinöillä, kanteleilla,
räppänöillä, pankoilla ja muilla Kalevalan tamineilla.
— Ja kieltäytyy kaikista nykyajan mukavuuksista?
— Hissi täytyy olla, sillä Eila on niin lihava. Ikkunoista hän näkee
järven selän, jylhän metsän ääriviivat rajoittavat näköpiirin toisella
rannalla.
— Millähän puolella Helsinkiä se sitten sijaitsisi?
— Vaikkapa Töölössä tai Kulosaaressa. Pahinta on, että hän tahtoo
puhelimen ja vesijohdon ja kaasukeittiön, mutta tämän hän aikoo asettaa
avonaiseen takkaan loimuamaan.
— Tytöt ovat läpeensä humpuukia.
— Jotka menestyvät yhtä hyvin kuin asialliset pojatkin.
— Humpuuki rehoittaa maailmassa. Nyt minä menen kirjoittamaan kodista,
jossa miehet viihtyvät. Huonekalut ovat niin lujia, että ne kestävät
kaikki vaiheet. Ne asetetaan, niin etteivät ne ole aina tiellä,
mieluimmin seinä syvennyksiin. Jokaisella on oma koppinsa ja luja lukko
ovessa. Voimistelutelineitä on keskellä huonetta ja vesiryöppy nurkassa.
— No, johan sinun järkesi alkaa toimia. Tule vain tänne selittämään
idioottista yhtälöä, joka ei tottele minua.
— Sinähän olet kuin kissa sohvan nurkassa, vihko sylissä ja hiukset
estämässä näköalaa, sanoi Tauno ja istuutui Helin viereen.
— Kunpa minä olisinkin rikkaan kissa, niin pääsisin monesta harmista.
Oletko sinä nähnyt ilkeämpää yhtälöä kuin tämä?
— Vedä kolmas juuri yhtälön molemmista jäsenistä, niin saat
yksinkertaisen toisen asteen yhtälön. Sen sinäkin voit ratkaista.
— Kivaa! Kuinka sinä sen keksit? Sinähän olit fiksu.
— Se on minun tapani, sanoi Tauno vaatimattomasti.
— Oletko sinä lukenut Vänrikin runot? Meillä on kuusi uutta säkeistöä.
— »Heinäkuun kolmannesta päivästäkö?»
— Hyi Tauno, viides päivä se oli. Sinä et kaikesta päättäen ole
katsonutkaan sitä.
— Minä sanon, että aineeseen meni koko ilta.
— Pytty sanoo: »Miksi et kirjoittanut lupapäivänä ainettasi? Sinussa
yhtyy laiskuus ajattelemattomuuteen, ja sinun luonteesi tulee joka
vuosi 30 % kevytmielisemmäksi», matki Heli opettajaa.
— »Ja sinun nuorempi sisaresi on ehtinyt oppia ne», jatkoi Tauno samaan
tapaan.
— Ainakin minä olen tankannut niitä tunti kaupalla. Pronssinen Runeberg
heltyisi patsaallaan kuullessaan minua.
— No, anna tulla, minä kuulustan, sanoi Tauno ja otti kirjan:
Heli alkoi lausua:
»Nyt kesäpäivä loistavi,
soturi armahainen,
sai kyynel' hälle lehtohon,
suvinen nuorukainen.
Ja poikki juhlaverkkojen,
sininen kulku hiljainen,
oi, hymyilyä taivaan, maan,
on Saimaan tuimat tunturit.» — — —
— Top tykkänään. On siinä vauhtia ja poljentoa, järki vain puuttuu.
Totisesti Runeberg heltyisi kyyneliin, ja Tauno nauroi täyttä kurkkua.
— Kaikki menee sekaisin. Runebergistä on vain harmia näin lukukaudella.
Minä en jaksa olla isänmaallinen tuntikaupalla ja ahtaa päähäni
sulosointuja, kun se on raskas algebrasta ja historiasta ja muusta
sivistyksestä.
— Minun on kumminkin liian myöhäistä oppia tuota, sanoi Tauno ja
peräytyi.
— Merkillistä kuinka pojat uskaltavat uhmata Pyttyä, joka on kuin
pitkäisen jylinä, mietti Heli ja alkoi uudelleen:
»Ei vanhus hiisku sanaakaan
sen eestä täytyy kuolla vaan.»
Samassa tuli levoton poika ovesta ja huiskasi:
— Oletko sinä yksinäsi Heli?
— Olen, paitsi Runebergiä.
— Minä olen kiipelissä.
— Ovatko kirjat taas kadonneet, Reino?
— Housut repesivät, niinkuin ne aina tekevät. Minä pyysin Taunoa
auttamaan — ja katsos nyt.
Heli otti housut Reinon kädestä ja tarkasti niitä.
— Millä ihmeellä nämä on paikattu?
— Tauno liimasi reiän kiinni polkupyöräkumilla ja pani osan
vahakantisen vihon kannesta vahvikkeeksi. Nyt siinä on paksu nystyrä,
niin että tuntuu kuin istuisi asfalttipalasella.
— Olisit tullut heti minun luokseni. Tätä on paha nyt paikata. Taikka
Tauno olisi voinut harsia sen kokoon. Poikien täytyy tästä lähin oppia
tekemään käsitöitä kotitarpeiksi, koska tytöiltä vaaditaan yhtä paljon
algebraa kuin heiltä.
— Jaa, mutta koska me emme alistu tekemään sellaista hooboa työtä, niin
naisten on se tehtävä.
— Sinulla on sangen edulliset mielipiteet, murisi Heli ja alkoi penkoa
lappukoria. — Ehkä tämä lappu kelpaa, se on ainakin sininen niinkuin
housutkin. Katso tuosta kirjasta, sanonko minä oikein.
»Niin oudoks tekee mieleni,
nää housut rikkinäiset.
Oi suloutta kamalaa
kun neula pisti sormen taa.» —
Heli neuloi ison paikan entisen asemesta.
— Kiitos, Heli. Ne, ovat eri hyviä.
— Paikka on kamalan iso.
— Minusta nämä ovat aivan luonnolliset housut.
— Ehjät olisivat luonnollisemmat.
— Ei alaluokkalaisille, vakuutti Reino ja juoksi pois.
Heli korjasi ompelutarpeet laatikkoonsa ja syventyi läksyyn.
Kamreeri Sarkamaa tuli ovelle ja sanoi:
— Keitäpä, Heli, meille teetä. Minulla on vieras ja Hilma taitaa olla
ulkona.
— Minulla on vielä historia lukematta. Eikö Veikko saa keittää teetä?
Hän osaa tehdä sen yhtä hyvin, pyysi Heli.
— Taloustoimet ovat tyttöjen erikoisala — — —
— Mitä varten?
— Älä keskeytä. Ne ovat ja sillä hyvä. Saat jatkaa lukujasi vain sillä
ehdolla, ettet laiminlyö naisten luonnollisia tehtäviä. Pojat tekevät
heille sopivia töitä, sanoi isä ja meni.
— Mitähän te teette? kysyi Heli Taunolta, joka tuli huoneestaan.
— Hakataan esimerkiksi nauloja seiniin ja nostetaan huonekaluja ja
vedellään korkkeja pulloista.
— Kiskokaa ensin irti korkit omista päistänne, sanoi Heli ja meni
keittiöön. Veikko tuli perästä.
— Silitä, Heli, minun kaulaliinani, koska kerran olet keittiössä. Koko
viidennellä luokalla ei ole poikaa, jolla olisi näin kurjaa köyttä
kaulassaan.
— Minä jään luokalle tällaisella menolla. On viheliäistä olla ainoa
tyttö poikaperheessä.
— Missä äiti on?
— Hänen oli mentävä ylityöhön konttoriin — mutta siitä hän saa
lisämaksun.
— Mitenkähän isä sietää, että äiti — — —
— Huvittelee konttorissa tuntikaupalla, keskeytti Heli Veikon lauseen.
— Jos ei juuri huvittelekaan, niin laiminlyö »naisen luonnolliset
tehtävät», niinkuin isä tässä sanoi.
— Etkö sinä muista, kuinka hankalaa meillä oli, ennenkuin äiti
sai paikan. Tuskin sai kenkänsä puolipohjatuiksi. Nyt sinä saat
soittotunteja, Taunon puvut tilataan räätäliltä, ja minäkin saan jonkin
mielihalun täytetyksi.
— Mitä sellaisesta, kun äiti on poissa, sanoi Reino, joka tuli saamaan
voileipää. — Nyt hän ei ymmärrä meidän tarpeitamme niinkuin ennen.
Illalla ei muista mitä pitkin päivää tarvitsee. Koulussakin saa huonon
numeron tarkkaavaisuudesta, kun tavarat unohtuvat, ja voileivät
litistyvät kirjojen väliin. Maitopullosta valuu jotakin vihkojen
sisään, kun Hilma panee reikäisen olutkorkin pullon suuhun. Kaapeli
antaa kotarin ja isä suuttuu enemmän ja enemmän kotimuikkareista.
— Kurja poika. Onko taas tapahtunut tuollaista? Anna tänne
muistutuksesi, niin minä koetan saada isän allekirjoituksen. Mene sinä
vuoteeseen, sanoi Heli kaataessaan teevettä kannuun.
— Sinua ei luulisi tytöksi, Heli. Huomenna minä kiilloitan kenkäsi,
sanoi Reino kiitollisena, kaappasi vielä voileivän ja juoksi pois.
Kamreeri tuli ruokahuoneessa Heliä vastaan ja kysyi:
— No, onko tee vihdoinkin valmista?
— Kyllä se on, isä. — Mutta minulla on vähän asiaa, isä. Hilma oli
pannut vuotavan korkin Reinon eväspulloon, ja maito vuosi viholle, ja
Kaapeli — — —
— Kuka, Heli?
— Maisteri Jyrä, tarkoitin, antoi hänelle kotimuistutuksen.
— Tulkoon Reino itse puhumaan.
— Hän on jo vuoteessa.
— Pelkuri! Sinäkin voisit katsoa, että poikien eväät ovat kunnossa,
koska äiti ei näy välittävän siitä.
— Meillä on niin kiire aamuisin.
— Nouse aikaisemmin, niin ehdit paremmin, sanoi kamreeri kirjoittaen
nimensä täytekynällä.
— Sano Reinolle, että hän saa olla kotona ensi pyhänä ja miettiä huonoa
käytöstään. Miksi ette koeta olla tuottamatta harmia isällenne, joka
tekee työtä teidän hyväksenne ja rakastaa teitä. Hyvää yötä, Heli.
Heli juoksi nopeasti Reinon luo, jolle hän antoi muistutuspaperin.
Rangaistuksesta hän ei maininnut mitään. Isä unohtaisi sen
mahdollisesti sunnuntaihin mennessä.
— Kuule, Heli. Sopiiko sinusta tällainen loppulause aineeseen: »Tämän
tapaisen kodin minä tahtoisin, jos välttämättä täytyy asua talossa.
Mieluimmin minä kuitenkin asuisin laivassa tai junassa, sillä minun
henkeni halajaa matkustamista. Missä henki viihtyy, siellä on koti»
Tauno kysyi.
— Minä sanoisin: »missä henki lepää, siellä on koti.» Menkää nyt jo
vuoteisiinne, hyvää yötä, sanoi Heli ja ja meni huoneeseensa.
Tämä oli pieni kuin laivan hytti, entinen palvelijan huone.
Heli oli itse paperoinut sen ja koettanut saada sen kodikkaaksi
yksinkertaisin keinoin. Veljistä se oli ylellisesti kalustettu,
sillä matto oli vähemmän kulunut kuin heidän, ja entisestä puserosta
tehty lampunvarjostin oli silkkiä. Makuusohvalla oli tyynyjä, jotka
todistivat Helin mielikuvituksen lentoa. Yhteen olivat kaikki luokan
tytöt neuloneet nimikirjaimensa. Toisessa oli jokaista lukuainetta
esittävä kuvio. Katkaistu kartio, algebrallinen lause, lakitaulut
käskyineen, maalipaletti, kieliopin kirja, voimisteluteline ja
nuotteja lensi nurkissa. Keskellä oli nainen, joka esitti lihavaa
johtajatarta Jenny Spontia, Pytyksi kutsuttua. Yhdennäköisyys alkoi
pään alapuolelta, mutta päässä oli pytyn tapainen hattu, josta nimikin
oli johdettu.
Kolmannessa tyynyssä kiemurteli värillisiä käärmeitä, joita Heli kutsui
viettelijöikseen. Siinä oli laiskuus, aamu-unisuus, kärsimättömyys ja
huvinhalu. Ne kiilsivät kauniina ja vaarattomina, mutta niitä vastaan
Heli kävi alituista taistelua.
Nyt oli Helillä työrauha. Pojat vaikenivat vähitellen, ja herrojen ääni
kuului epäselvästi. Kumpa he vain tyytyisivät teehen! — Oliko Meri
Haavistolla konsti olla tähtenä luokalla? Hän oli varakkaan kodin ainoa
lapsi ja sukat parsiutuivat itsestään.
Tästä Heli muisti harmillisen reiän sukanterässä, se oli harsittava
kokoon ennen jumppatuntia. Olkoon aamuun, sillä Lutherus odottaa
Wartburgin linnassa.
Jouduttuaan näin pitkälle Heli kuuli eteisen oven käyvän ja äidin
äänen. Reino ilmestyi heti ovelle, mutta perääntyi kuullessaan isänkin
äänen.
— Pyydä äitiä tulemaan tänne, rukoili hän Heliä.
— Kyllä, kyllä, sanoi tämä ja meni eteiseen.
— Vihdoinkin pääset rauhaan, Ester parka. Soisin, että sinulla olisi
helpompi elämä. Hommaapa nyt meille vähän illallista, Sjöberg pankista
on täällä. Tule sitten puhelemaan saliin, niin virkistyt itse ja
ilahdutat meitä, puhui isä.
— Ettekö ole saaneet teetä? Meillä on niin vähän tarjottavaa kotona,
sanoi äiti kiusatun näköisenä.
— Saimme huonon puoleista teetä. Me tyydymme aivan yksinkertaiseen
ruokaan. Heli voi äkkiä valmistaa munakkaan tai vanukkaan tai
vatkulikokkelin tai mitä »Reinilä» neuvoo, kamreeri poistui nauraen.
Kun Heli tervehti äitiä, näki hän heti, että tämä oli väsynyt ja
alakuloinen.
— Minä autan sinua, äiti, aina me keksimme jotakin. Mene ensin poikien
luo, he kaipaavat sinua.
— Minä en tahtoisi rasittaa sinua enää, Heli, sanoi äiti.
— Kyllä minä jaksan yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Heli.
Kului lähes tunti, ennenkuin Heli pääsi kirjojensa ääreen. Äiti meni
herrojen kanssa syömään. Heli pyysi päästä olemasta sisällä.
Kamreeri oli suuri filatelisti ja puhui mielellään koko illan
postimerkkien hammastuksista ja postileimojen sijoittamisesta. Sjöberg
oli harvapuheinen mies eikä koskaan johtanut keskustelua muuanne, mikä
olisi hermostuttanut kamreeria. Mutta lapset pysyttelivät visusti
omalla puolellaan.
Heli luki hätäisesti historian läksyn. Se meni helposti keskellä
päivää, mutta näin illalla oli raskasta. Jokainen vuosiluku vastusti
päähän menemistä. Tuntui aivan samalta kuin vatsa olisi ollut täynnä ja
vielä olisi ollut pakko syödä lautasellinen puuroa.
Heli irroitti hiuksensa ja ajatteli:
— Saisipa edes leikata nämä paksut hiukset. Kittiä minä muodista, mutta
aamulla voittaisin aikaa. Minun hiukseni ovat vähän kiharat, niitä
ei huolisi kähertääkään. Enhän minä vaatisi parturileikkaustakaan.
Tauno kyllä sahaisi tavallisen polkkatukan. Kun Heli oli ehtinyt näin
pitkälle ajatuksissaan, avautui ovi taas, ja Veikko ilmestyi puettuna
isän vanhaan pyjamakseen.
— Minä unohdin jomman läksyn. Sano vain, mistä syystä tämän kulman
ulkokulma suvaitsee olla yhtä suuri, kuin nuo toiset kolmion kulmat
yhteensä.
— En minä nyt muista sitä todistusta. Kysy Taunolta.
— Tauno sanoi, että: »vedä yläkärjen kautta kannan kanssa
yhdensuuntainen suora, niin näet sen, ja jos et äkkää itse, niin sinun
pääsi ei ole luotu korkeampaa sivistystä sulattamaan. Eroa koulusta
ja rupea taiteilijaksi ja anna minun nukkua.» — Eikö sitten taide ole
sinun mielestäsi korkeampaa sivistystä, Heli?
— Ehkä, mutta siihen ei tarvita hyvää päätä.
— Mitä sitten?
— Neroa ja lahjoja. Anna tänne kirja, nyt minä osaan todistaa.
Heli selitti teoreeman pariin kertaan, ja Veikko sanoi:
— Kiitos, nyt minä ymmärrän. Minä tahtoisin tietää, onko minulla
enemmän päätä kuin neroa tai lahjoja? Mitä sinä luulet, Heli?
— Ole nyt vain niin nerokas, että menet nukkumaan. Kello käy yhtätoista.
Veikon mentyä Heli suoriutui nopeasti sänkyyn. Aamunouseminen oli
todellinen kiusa. Isä tosin aina sanoi, että kyllä siihen tottuu, kun
vain menee ajoissa makuulle. Lapsia oli koetettu totuttaa menemään
ajoissa levolle toistakymmentä vuotta, vielä onnistumatta. Niin kauan
kuin aikaihmiset valvoivat, oli talo levoton.
Illalla olivat kaikki virkeitä ja elämä hauskempaa kuin harmaana
aamuna. Mutta ensimmäinen tunti oli kauhean raskas, niinkuin
viimeinenkin.
— Kun edes sängyssä saisi ajatella jännittäviä asioita, huokasi Heli ja
hoki:
»Kun hiuksihini tarttui hän
ja lausui haukotellen — — —»
Ei nyt se meni taas sekaisin.