Ensimmäinen kohtaus.
Tasanko Rooman lähellä.
(Lucius tulee goottilaisen sotajoukon etupäässä
liehuvin lipuin ja helisevin soitoin.)
LUCIUS.
Soturit uljaat, taatut ystäväni,
Suuresta Roomast' olen saanut kirjeen,
Joss' ilmi hehkuu viha keisariin
Ja meidän tuloamme ikävöidään.
Siis, ylvät urhot, arvo vaatii teitä
Vain käskemään, ei herjaa sietämään;
Ja mit' on Rooma tehnyt teille pillaa,
Siit' olkoon kosto kolminkertainen.
1 GOOTTI.
Sa uljas verso suuren Tituksen,
Jok' ennen kauhun toi, vaan nyt tuo lohdun,
Ja jonka urhotyöt ja kunnon toimet
Ivalla maksoi kiittämätön Rooma,
Sa meihin uskalla; sua seuraamme --
Kuin kesäpaahteess' äijät mehiläiset,
Joit' emo kukkamaille kuljettaa --
Tamora-julmurille kostamaan.
GOOTIT.
Sanomme kaikki samaa mitä hän.
LUCIUS.
Hänelle kiitos, kiitos teille kaikin!
Ken tuossa reippaan gootin saatossa?
(Eräs goottilainen tulee, taluttaen Aaronia,
joka kantaa lastaan käsivarrellaan.)
2 GOOTTI.
Suur' Lucius, leiristä kun katsomaan
Ma menin hävinnyttä luostaria,
Ja rakennuksen raunioita siinä
Kun tarkoin tarkastin, niin muurin alta
Äkisti kuulin lapsen porua.
Ma ääntä seurasin, ja silloin kuulin
Näin nuhdeltavan pikku-parkujaa:
"Vait, sinä tumma vesa, joka tulet
Puoliksi minuun, puoliks äitiisi!
Jos isän veri ei ihos ilmaisisi,
Ja luonnolt' oisit saanut äitis värin,
Niin voisit tulla keisariksi, lurjus:
Kun maidonkarvat lehmä on ja härkä
Ei sysimustaa synny vasikkaa.
Vait, vesa, vait!" -- näin kakaraa hän torui --
"Ma jonkun hyvän gootin luo sun vien;
Kun kuulee hän, ett' olet keisarinnan,
Niin äitis vuoks sua hellästi hän vaalii."
Nyt, miekka maalla, esiin ryntäsin
Ja hänet yllätin ja tänne saatoin;
Te tehkää hälle mitä mielitte.
LUCIUS.
Mies hyvä, piru ihmishahmoss' on hän:
Hän Titukselta kelpo käden vei;
Tuo helmi keisarinnan silmät käänsi,
Ja tuossa kiimansa on halpa tulos. --
Sano, valkosilmä konna, mihin aiot
Tuon pirunnaamas jäljennöksen viedä?
Et vastaa? Kuuro oletko? Ei sanaa?
Köys tänne! Puuhun hänet hirttäkää,
Ja viereen äpäräkin vetäkää!
AARON.
Älä koske: se on verta kuninkaan!
LUCIUS.
Isäänsä tulee: viekää hirteen vaan!
Laps ensin: isä nähköön nytkäyksen
Ja saakoon sydämmeensä hylkäyksen!
Hoi, tikkaat tänne!
(Tikapuut tuodaan, joita Aaronin tulee nousta.)
AARON.
Lucius, lapsi säästä,
Ja vie se multa keisarinnalle.
Jos sen sa teet, niin kerron ihmeitä,
Joit' on sun sangen hyödyllistä tietää.
Mut jos et tahdo, tulkoon mikä uho,
Vait olen vain; mut teidät vieköön tuho!
LUCIUS.
No, puhu; jos sa mieleisiä haastat,
Niin. lspses eloon jää ja hoidon saa.
AARON.
Vai mieleisiä? Totta totisesti,
Sydäntäs vihloo kuulla mitä puhun:
Ma kerron murhaa, verta, raiskausta,
Pimeyden töitä, kauhun tekoja,
Petosta, konnuutt', ilkeyttä, jota
On sääli kuulla, vaikk' ei sääli tehdä;
Sen kaiken kanssani ma hautaan vien,
Jos sin' et vanno että laps saa elää.
LUCIUS.
Sun lapses elää saa. Siis puhu pois!
AARON.
Se ensin vanno, sitten minä alan.
LUCIUS.
Kehenkä vannon? Jumalaa et usko,
Kuink' uskoa sa sitten valaa voit?
AARON.
Vaikk' en ma uskoisi, -- enk' uskokaan,
Niin, koska tiedän, että olet hurskas
Ja omaat mitä tunnoks sanotaan,
Ja pappismetkuihin ja -mutkiin luotat,
Joit' olen nähnyt sinun noudattavan,
Niin vaadin valaa; tiedän, että narrin
On jumalana tiukusauvansa,
Ja mitä siihen vannoo, sen hän pitää;
Siks sitä penään. Vanno siis sen saman
Jumalan kautta, -- olkoon vaikka mikä, --
Jot' ylistät ja jota palvelet,
Ett' autat poikaa, ruokit, kasvatatkin,
En muuten rahtuakaan ilmaise.
LUCIUS.
Sen vannon sulle jumalani kautta.
AARON.
Siis ensin: keisarinnalle sen tein.
LUCIUS.
Mik' irstainen ja kylläymätön nainen!
AARON.
Oo, tuo vain sulaa oli hurskautta
Sen suhteen, mitä kohta kuulla saat.
Bassianus hänen pojiltaan sai surman,
He siskos raiskasivat, kädet hältä
Ja kielen leikkasivat pois ja hänet
Niin sievistivät kuin sa itse näit.
LUCIUS.
Hyi, konna! Tuoko sievistämist' on?
AARON.
Kerivät, huuhtoivat ja sievistivät;
Niin, sievän kepposen ne herrat teki.
LUCIUS.
Oo, konnat, petomaiset niinkuin sinä!
AARON.
Niin oikein, minult' oppivat he taidon.
Tuon kiiman perivät he äidiltään,
Niin totta pelissä kuin valtti voittaa;
Mut verenhimons' oppivat kai multa,
Niin, totta vie, kuin kurkkuun iskee hurtta.
Nyt työni todistakoot, mihin kelpaan.
Minä se veljes saatoin tuohon kuoppaan,
Miss' oli Bassianus ruumiina;
Ma kirjeen kirjoitin, jonk' isäs löysi,
Ja, liitoss' äidin sekä poikain kanssa,
Ma kullan kätkin, josta kirje puhui;
Jos mitä tehtiin, mikä mieltäs vihloo,
Ma kaikess' aina turmaa edistin.
Ma juonittelin isältäsi käden,
Ja kun sen sain, niin syrjään vetäydyin
Ja naurust' olin ihan pakahtua.
Ma seinän raost' utelin, kun isäs
Sai kädestänsä poikiensa päät;
Näin hänen itkevän ja nauroin niin,
Ett' tulvi vesi munkin silmistäni.
Kun juonen kerroin keisarinnalle,
Hän tuosta ilosanomasta pyörtyi
Ja suuteli mua senkin seitsemästi.
1 GOOTTI.
Ja tuonko kerrot, etkä punastu?
AARON.
Kuin musta koira, -- niinkuin sanotaan.
LUCIUS.
Noit' ilkitöitä etkö kadu?
AARON.
Kyllä
Sit', etten tehnyt tuhansia lisää.
Kiroan vielä nytkin sitä päivää --
Niit' ei juur' monta liene kirottavaa --
Jona en tehnyt jotain julki-julmaa:
Murhannut miestä taikka murhauttanut,
Pilannut naista tai sit' aikonut,
Syytöntä syönyt, väärää valaa tehnyt,
Verivihollisiks ystäviä saanut,
Katkaissut kaulaa köyhän elukalta,
Tulehen sytyttänyt öiseen aikaan
Ladot ja pielekset ja omaajalle
Sanonut: "Sammuta ne kyynelilläs."
Ma kaivoin ruumiit haudoista ja panin
Ne pystyyn ystävien oven eteen,
Kun unohtua juuri oli suru,
Ja niiden nahkaan, niinkuin puuhun, uursin
Ma roomalaiseen tyyliin nämä sanat:
"Ei suru kuole, vaikka minä kuolin."
Hoo, tuhatt' olen kauhun työtä tehnyt
Niin sukkelaan kuin tapan kärpäsen;
Ja mikään ei mua karmi niin kuin se,
Ett' en voi tehdä tuhansia lisää.
LUCIUS.
Alas se perkele! Noin ihanaa
Hän ei saa kuolla hirttokuolemaa.
AARON.
Jos perkeleit' on, perkel olla mielin
Ja palavassa ikituless' elää,
Jos sun vain seuraks saisin helvettiin
Ja myrkkykielin kiduttaa sua saisin.
LUCIUS.
Jo riittää tuo; suu hältä tukkikaa!
(Eräs goottilainen tulee.)
GOOTTI.
Suur' Lucius, viesti Roomasta on tuolla
Ja pyytää päästä teidän pateillenne.
LUCIUS.
Sisähän tulkoon!
(Aemilius tulee.)
Aemilius, terve! Mitä Roomast' uutta?
AEMILIUS.
Suur' Lucius ja te, goottein ruhtinaat,
Tuon tervehdyksen Rooman keisarilta:
Hän tuntee asevoimanne ja pyytää
Isänne luona teitä puhutella;
Jos panttimuksia te vaaditte,
Niin ne hän teille viipymättä laittaa.
1 GOOTTI.
Mitä sanoo päällikkömme?
LUCIUS.
Aemilius, keisari jos isälleni
Ja Marcus-sedälleni takuun suo,
Niin heti valmis olen. -- Eespäin, mars!
Toinen kohtaus.
Rooma. Tituksen talon edusta.
(Tamora, Demetrius ja Chiron tulevat valepuvussa.)
TAMORA.
Täss' oudossa ja kolkoss' asussa
Andronicusta vastaan käyn ja sanon
Ett' olen Kosto, manalasta tullut
Kamalain tuskiensa sovittajaks. --
Koputa huoneen oveen, missä kuuluu
Hän julmaa koston tuumaa hautovan,
Ja sano, että Kosto häneen yhtyy
Tuhoomaan tuiki hänen sortajansa.
(Koputtavat.)
(Titus avaa huoneensa ikkunan.)
TITUS.
Ken häiritsee mua miettelyssäni?
Ovenko avaamaan mua viettelette,
Jott' ilmaan lentäis synkät tuumani
Ja näin ois kaikki miettelyni turhaa?
Mut petytte. Mit' aion tehdä, nähkääs.
Se täss' on verin kirjoitettuna;
Ja minkä kirjoitin, sen täytän myös.
TAMORA.
Ma tulin, Titus, kanssas puhumaan.
TITUS.
Ei sanaa! Suloll' en voi haastaa minä:
Kädetön olen, eleit' olen vailla.
Sin' olet voiton puolla; vaiti siis!
TAMORA.
Jos tuntisit mun, kyllä puhuisit.
TITUS.
En hullu ole; kyllin sinut tunnen:
Tää käs' sen todistaa, tää punapräntti,
Nää vaot, tuskain, huolten kyntämät,
Yöt raskaat, vaivan päivät, surut kaikki
Sen todistavat, että sinut tunnen:
Tamora olet, korska keisarinna.
Nyt vaaditko mun toista kättäni?
TAMORA.
Ei, tuskain mies, en ole Tamora:
Hän pahaa sulle suo, mut minä hyvää.
Min' olen Kosto, manan lähettämä:
Povestas korppikotkat karkoitan,
Verisen palkan tuoden sortajilles.
Mua päivän valoon tervehytä; tule,
Taposta puhelkaamme, surmasta.
Ei sitä loukkoa, ei piilopaikkaa,
Ei umpi-pimeytt' eikä usvaist' uomaa,
Miss' inha valtaus tai veri-murha
Niin piillä voivat, etten niitä keksi.
Kun korvaan kuiskaan julman nimen: kosto,
Niin pahin syntinenkin vapisee.
TITUS.
Sinäkö Kosto? Tänne lähetetty
Kiduttamaanko vihamiehiäni?
TAMORA.
Se olen; tule siis mua tervehtimään.
TITUS.
Tee mulle ensin palvelus, niin tulen.
Sivullas, näetkös, Valtaus on ja Murha;
Nyt näytä mulle, että olet Kosto:
Nuo pistä tai ne vaununpyöriis sido,
Ma silloin tulen ajomieheks sulle
Ja kiidän kanssas halki ilmojen;
Kaks sälköä sä hanki pikimustaa
Vetämään kiirein koston-vaunujasi,
Ja murhamiehet etsi luolistaan;
Ja kun on vaunus niiden päitä täynnä,
Min' astun pois ja pyörän rinnalla
Kuin orja jalan talsin päivän pitkän,
Siit' alkaen kuin Hyperion nousee
Ja siihen asti kuin se mereen laskee;
Näin päivästä mä päivään laahustan,
Jos Valtauksen ja Murhan pois sa juurit.
TAMORA.
Nää mua käskyläinä seuraavat.
TITUS.
Vai käskyläinä? Mikä nimi heillä?
TAMORA.
Valtaus ja Murha; tämä nimi siksi,
Kun näitä paheita he kostavat.
TITUS.
Oi, kuinka ovat keisarinnan poikain
Ja sinä keisarinnan näköinen!
Mut meillähän, maan matosilla, silmät
On hullunkuriset ja eksyttävät.
Suloinen Kosto! Nyt sun luokses tulen.
Ykskätisen jos tyydyt syleilyyn,
Niin heti sinut syliini ma suljen.
(Poistuu ikkunasta.)
TAMORA.
Näin tulee noutaa hourun oikkuja.
Jos millä hänen hulluuttaan ma syötän,
Se teidän tulee myöntäin vahvistaa.
Nyt lujast' uskoo hän, ett' olen Kosto,
Ja tämän luulon pettämänä tänne
Hän Luciuksen tuottaa, poikansa.
Kun pidoissani sitten turvass' istuu,
Niin viekkaan juonen keksin, millä voin
Nuo horjuvaiset gootit hajoittaa
Tai tehdä hälle vihamielisiksi.
Tuoss' on hän; osaani mun näyttää täytyy.
(Titus tulee.)
TITUS.
Oo, kauan olen hourinut sun tähtes!
No, terve murheen majaan, Raivotar!
Niinikään tekin, Valtaus ja Murha! --
Ilmetty keisarinna poikineen!
Hyvin on kalkki: mauri puuttuu vain.
Pirua moista manass' eikö ollut?
Ei keisarinna, nähkääs, askelt' astu,
Jos mauria ei hällä seurassaan;
Ja ollaksenne oikein keisarinna,
Mukana pitäis moinen piru olla.
Mut näinkin tervetulleet! -- Mitä nyt?
TAMORA.
Sa mitä tahdot vain, Andronicus.
DEMETRIUS.
Tuo tänne murhaaja, niin hälle näytän.
CHIRON.
Tuo tänne konna, jok' on raiskuun tehnyt,
Min' olen pantu hälle kostamaan.
TAMORA.
Tuo tänne tuhannen sa sortajaasi,
Ma kostaa tahdon heille kaikille.
TITUS.
Kirotut Rooman kadut kaikki etsi,
Ja jos näet jonkun sinun näköisesi,
Se tapa, Murha: se on murhamies. --
Käy mukaan sinä, ja jos sattumalta
Sa jonkun tapaat sinun näköisesi,
Se tapa, Valtaus: se on raiskaaja. --
Käy mukaan sinä; keisarimme hoviss'
On kuningatar, maurin palveloima;
Sa hänet omast' asustasi tunnet:
Hän päästä jalkaan sun on näköisesi.
Oi, väkivalloin surmaa nuo: he ovat
Mun väkivallanneet ja omani.
TAMORA.
Hyvinpä neuvot meitä; tahtos teemme.
Suvainnet, hyvä Titus, tänne tuottaa
Nyt poikas, Lucius-urhon, joka johtaa
Sotaista gootti-laumaa Roomaa vastaan;
Pitoihin kutsu hänet luoksesi.
Kun tääll' on hän, niin juhlajuominkeihin
Tuon tänne keisarinnan poikineen
Ja keisarin ja kaikki sortajasi:
He saavat polvillaan sua rukoilla
Ja sinä heihin poves tuskat purkaa. <
Mit' arvelee mun tuumastani Titus?
TITUS.
Hoi, veli Marcus! Synkkä Titus kutsuu.
(Marcus tulee.)
Mene veljenpoikas Luciuksen luo;
Kysele häntä goottein leiristä;
Tuo hänet tänne, muutamia goottein
Pääruhtinaita hänen mukanaan.
Alalleen jättäköön hän soturinsa.
Sano, että keisari ja keisarinna
Tääll' ovat pidoissa; hän tulkoon mukaan.
Se tee mun tähteni, ja hänkin samoin,
Jos isänsä on henki hälle rakas.
MARCUS.
Sen kyllä teen, ja heti palajan.
(Menee.)
TAMORA.
Nyt menen toimittamaan asiasi
Ja käskylääni otan mukaani.
TITUS.
Ei, Valtaus ja Murha jätä tänne,
Takaisin muuten kutsun veljeni,
Ja Lucius saa yksin koston täyttää.
TAMORA (syrjään pojilleen).
Mit' arvelette? Tänne jäättekö,
Siks kuin käyn keisarille kertomaan,
Kuink' aikomamme juonen suoritin?
Puhukaa hyvää, mieltään noutakaa,
Ja hänen luokseen jääkää kunnes palaan.
TITUS (syrjään).
Nuo tunnen, vaikka luulevat mun hulluks,
Ja kiedon heidät omaan satimeensa,
Kirotut tuonen koirat emoineen.
DEMETRIUS (Tamoralle).
Te menkää milloin tahdotte; me jäämme.
TAMORA.
Hyvästi, Titus! Kosto erkanee
Ja vihamiehes ansaan viettelee.
TITUS.
Sen hyvin uskon; hyväst', armas Kosto!
(Tamora menee.)
CHIRON.
No, vanhus, mitä tointa annat meille?
TITUS.
Oo, kyllin teill' on täällä tehtävää. --
Hoi, Cajus, Publius ja Valentin!
(Publius ja muita tulee.)
PUBLIUS.
Te kutsuitte?
TITUS.
Nuo kaksi tunnetteko?
PUBLIUS.
He varmaan ovat keisarinnan pojat,
Demetrius ja Chiron.
TITUS.
Hyi, Publius, hyi! Sa suurest' erehdyt.
Tää täss' on Murha, Valtaus on tuo toinen,
Ja siksi sido heidät, hyvä Publius;
Käsiksi heihin, Valentin ja Cajus!
Ma tätä hetkeä jo kauan toivoin,
Ja nyt sen sain. Siis lujiin pankaa köysiin;
Suu tukkikaa, jos huutaa alkavat.
(Titus menee. Publius y.m. sitovat Chironin ja Demetriuksen.)
CHIRON.
Seis, konnat! Täss' on keisarinnan pojat!
PUBLIUS.
Ja siksi teemme niinkuin käsketään. --
Suu tukkoon heiltä; sanaakaan ei enää!
No, onko vahvaa? Lujaa tehkää vain!
(Titus Andronicus palaa, mukanaan Lavinia, edellisellä
veitsi kädessä, jälkimmäinen kantaen maljakkoa.)
TITUS.
Lavinia, tule, tule! Tuossa kahleiss'
On vihamiehesi! -- Suu tukkoon heiltä:
Puhua älkää heidän salliko!
He kuulkoot vain mun julmat sanani. --
Te konnat, Chiron ja Demetrius,
Tuoss' on se lähde, jonka sokaisitte,
Se kaunis kesä, johon talven toitte.
Tapoitte hältä miehen; siitä työstä
Kaks hänen veljistään on surman saanut;
Minulta käsi vietiin pilkaten;
Ja käsikullat, kielen, senkin, mik' on
Kalliimpi näitä -- puhtaan kainouden --
Te, ihmispedot, hältä ryöstitte.
Mitä sanoisitte nyt, jos sallisin?
Te häpeisitte pyytää armoa.
Nyt kuulkaa, kurjat, kuinka teitä rääkkään:
Kädellä tällä kurkun leikkaan teiltä;
Lavinia tyngillänsä pitää maljaa,
Johonka kootaan syntiverenne.
Pitoihin tänne tulee äitinne,
Nimenään Kosto; hän mun hulluks luulee.
Haa, kuulkaa! Luunne jauhan tomuksi,
Vereenne siitä vastaan taikinan,
Ja taikinasta laitan piirakoita,
Ja niihin teidän riettaat päänne leivon;
Ja sitten äitinne, se irstas portto,
Kuin maa, saa niellä omat sikiönsä.
Nää on ne pidot, joihin hänet kutsuin;
Täss' äidin herkkupalat. Lastani
Pideltiin julmemmin kuin Philomelaa,
Ja julmemmin kuin Prokne minä kostan.
Nyt tänne kurkkunne! -- Lavinia, tule,
(Leikkaa heiltä kurkut.)
Ja ota veri; ja kun ovat kuolleet,
Niin hienon hienoksi ma jauhan luut
Ja tuohon inhaan nesteeseen ne hierrän.
Ja siihen sotkuun leivon sitten päät. --
Pois tulkaa! Kukin tehköön parastaan,
Niin että pidot tulee julmemmat
Ja verisemmät kuin Kentaurin juhla.
Noin! Pois ne viekää! Kokiks itse rupeen,
Niin ett' on valmista, kun äiti saapuu.
(Menevät, vieden ruumiit mukanaan.)
Kolmas kohtaus.
Teltta Tituksen talon edustalla. Pöytä katettuna.
(Lucius, Marcus, gootteja, ja Aaron, vangittuna, tulevat.)
LUCIUS.
Kosk' isä tahtoo että palaan Roomaan,
Niin, setä hyvä, olen tyytyväinen.
1 GOOTTI.
Niinikään mekin, käyköön kuinka käy.
LUCIUS.
Tuo mauri-peto pane talteen, setä,
Tuo julma tiikeri, tuo perkele.
Hän ravintoa vailla, kahleiss' olkoon,
Siks kuin hän keisarinnan itsen nähden
Todeksi näyttää tämän irstaat työt.
Ja vahvass' olkoot väijyss' ystävämme:
Lie keisarilla pahat mielessä.
AARON.
Kiroja horna kuiskatkoon nyt korvaan
Ja kieltän' auttakohon purkamaan
Pakoovan sydämmeni vihan mujut!
LUCIUS.
Pois, verikoira, jumalaton peto! --
Setääni auttakaa; pois hänet viekää!
(Gootit vievät pois Aaronin. Torventoitauksia kuuluu.)
Tuloss' on keisari: jo torvet soivat.
(Saturninus, Tamora, tribuuneja, senaattoreja y.m. tulee.)
SATURNINUS.
Yht' enempääkö taivaall' auringoita?
LUCIUS.
Miks itseäsi auringoksi sanot?
MARCUS.
Seis, Rooman keisari, ja sinä, lanko!
Sovussa riitanne on ratkaistava.
On pidot valmiit, jotka Titus huolell'
On valmistanut hyvään tarkoitukseen:
Sopua, rauhaa, Rooman hyvää varten.
Lähemmä tulkaa siis, ja istukaa.
SATURNINUS.
Sen teemme, Marcus.
(Hoboijat soivat. Titus kokiksi puettuna, Lavinia hunnutettuna,
nuori Lucius ja muita tulee. Titus asettaa ruoat pöydälle.)
TITUS.
Terveeksi, keisari ja keisarinna!
Terveeksi, Lucius, ja uljaat gootit!
Terveeksi kaikki! Atria on halpa,
Mut tyydyttänee toki. Pyydän, syökää!
SATURNINUS.
Miks tuossa puvussa, Andronicus?
TITUS.
Siks, että itse tahdoin kaikki laittaa
Näin ylhäisille pöytävieraille.
TAMORA.
Olemme kiitolliset, hyvä Titus.
TITUS.
Niin varmaan, mieleni jos tuntisitte.
Mut, majesteetti, mulle sanokaa:
Tekikö oikein tuittupää Virginius,
Kun omin käsin tyttärensä tappoi,
Jok' oli raiskattu ja häväisty?
SATURNINUS.
No, tietysti.
TITUS.
Ja syynne?
SATURNINUS.
Jottei tyttö
Eläisi häpeäänsä kauemmin
Eik' isää murheest' aina muistuttaisi.
TITUS.
Tehokas, mahtava ja vahva syy,
Elävä esikuva, ohje, käsky
Minulle, katalalle, tehdä samoin. --
Lavinia, kuole, kanssas häpeäsi,
Ja häpeäsi kanssa isän suru!
(Pistää Lavinian kuoliaaksi.)
SATURNINUS.
Mit' olet tehnyt, julmus?
TITUS.
Tappanut
Sen, joka sokeaks mun itketti.
Yht' onneton ma olen kuin Virginius,
Tuhansin enemmänkin syytä mulla
On tähän julmuuteen; -- nyt on se tehty.
SATURNINUS.
Hän raiskattuko? Kenen se on työtä?
TITUS.
Täss', armo hyvä: suvaitkaahan syödä!
TAMORA.
Miks tyttäresi tapoit?
TITUS.
Minä en;
Demetrius ja Chiron teki sen:
He hänet raiskasivat, kielen veivät;
He yksin syypäät ovat, toiset eivät.
SATURNINUS.
Te menkää heti heitä noutamaan.
TITUS.
Täss' ovat, leivottuina piirakkaan!
Nyt äiti ahminut on herkkupalaa
Ja lihaa syönyt oman kohtuns' alaa.
Se totta: veitsi tää sen todistaa.
(Pistää Tamoran kuoliaaksi.)
SATURNINUS.
Haa, kuole, hullu! Työsi palkkans saa.
(Surmaa Tituksen.)
LUCIUS.
Isänsä surman-iskuun poika vastaa:
Verestä veri, kuolo kuolemasta!
(Surmaa Saturninuksen. Suuri hälinä syntyy. Kansa joutuu
hämmennyksiin ja hajaantuu. Marcus, Lucius ja heidän
pnoluelaisensa nousevat Tituksen asunnon portaille.)
MARCUS.
Apeat miehet, Rooman kansalaiset,
Revityt melskeessä kuin lintuparvi,
Jonk' ärjysäät ja myrskyt hajoittaa,
Opastaa minun suokaa, miten koota
Tuo hajavilja yhdeks sitomeksi,
Rikotut luut taas liittää yhdeks rungoks,
Jott' itseään ei Rooma tuhoisi,
Tuo, jota mahtivallat kumartavat,
Häpeäll' itseään ei lopettaisi
Kuin mikä toivoton ja halpa orja.
Mut jos nää rypyt, ajan hallan merkit,
Nää kypsän älyn taatut todisteet,
Teit' ei saa sanojani tarkkaamaan,
(Luciukselle.)
Puhu sinä, Rooman kallis ystävä,
Kuin ennen esi-isämme,[11] kun kertoi
Hän juhla-äänell' lemmensairaan Didon
Surevaan korvaan julmaa tarinaa
Tulipalo-yöstä, jolloin kreikkalaiset
Priamukselta Troian viekastivat.
Sano, kuka Sinon lumos korvamme,
Ken toi sen turmakoneen, joka iski
Sisäisen sodan haavan meidän Troiaan. --
Ei teräst' ole, piitä sydämmeni;
Suurt' en voi suruani ilmi tuoda:
Sanani kyyneltulva upottaisi
Ja särkis äänen silloin, kun sen pitäis
Enimmin teitä liikuttaa ja saada
Teiss' ystävyyden sääli heräämään.
Täss' sodanpäämies on, hän puhukoon,
Niin sydämmenne sykähtää ja itkee.
LUCIUS.
Siis, jalot kuulijani, tietäkää:
Nuo konnat, Chiron ja Demetrius,
He keisarimme veljen murhasivat,
He raiskasivat sisaremme, heidän
Teostaan veljemmekin mestattiin,
Isämme kyyneleitä ilkasteltiin
Ja halvoin juonin hältä vietiin käsi,
Jok' oli Rooman taistot taistellut
Ja hautaan laittanut sen vihamiehet.
Minutkin tylyst' ajettihin maasta,
Sulettiin portit, itkein mieroon syöstiin
Apua viholliselt' etsimään;
Nuo vihans' upottaen kyyneliini,
Mun syliins' ystävänä sulkivat.
Minä, se hyljeksitty, verelläni
Kotini onnen suojasin, pois työnsin
Sen sydämmestä vihamiehen miekan
Ja omaan poveeni sen kärjen käänsin.
En ole kerskuri, sen tiedätte,
Mut mykät arpani ne todistavat
Ett' oikea on puheeni ja tosi.
Mut vait! Ma liiaks siirryn aineesta
Katalaan omaan kehuun. Anteeks suokaa;
Kell' ystävää ei ole, kehuu itse.
MARCUS.
Nyt mull' on puheen vuoro. Tämä lapsi
Se Tamoran on kohdun hedelmä,
Isänä jumalaton maurilainen,
Tuo kaikkein näiden tuskain alkusyy.
Tituksen taloss' on se konna; hän voi
Sanani todistaa. Nyt päättäkää,
Oliko Tituksella syytä kostaa
Noin mahdoton ja sietämätön loukkaus,
Suurempi kuin mit' ihmisluonto kestää.
Totuuden kuulitte; mit' arvelette?
Väärinkö teimme? Sen jos näytätte,
Niin me, Andronicusten kurja jäännös,
Sijalta tältä, missä seisomme,
Käsikkäin alas suin päin syöksymme
Ja murskaks lyömme päämme kallioon,
Näin tehden äkkilopun suvustamme.
Puhukaa, roomalaiset! Tahdotteko,
Niin heti tapahtuva on se teko.
AEMILIUS.
Ei, tule alas kunnon roomalainen,
Kädestä tuoden meidän keisaria,
Lucius-keisaria; koko kansa,
Sen tiedän, siihen antaa suostuntansa.
MARCUS.
Terveeksi, Lucius, Rooman keisari!
(Palvelijalle.)
Tituksen surutaloon mene sinä
Ja tänne tuo se mauri-pakana:
Hän hirvittävään verikuolemaan
On tuomittava häijyst' elämästään. --
(Lucius ynnä muut astuvat alaa.)
Eläköön Lucius, Rooman suuri valtias!
LUCIUS.
Suur' kiitos teille! Hallita niin soisin,
Ett' onnen rikot ehjäks tehdä voisin.
Mut, ystävät, nyt hetken loma vain:
Minulle luonto määrää raskaan toimen. --
Pois syrjään kaikki! -- Sinä, setä, tule,
Tomulle tälle murheen kyynel suo. --
Tuoss' sulle lämmin suukko kylmiin huuliin,
(Suutelee Titusta.)
Tuoss' surun pisar otsaan veriseen, --
Se poikas viimeinen on lemmenlahja!
MARCUS.
Suukosta suukko, kyynel kyyneleestä
Tuoss' ota muistoks Marcus-veljeltäsi!
Vaikk' oisi ääretön ja määrätön
Tää kyynelvelka, kaikki suorittaisin.
LUCIUS.
Tule, poika, tule; opi meistä, mitä
On sulaa kyyneliin. Sua vaaris lempi,
Sua usein hypitti hän polvellaan,
Povellaan nukutti ja uneen lauloi,
Ja monta kertoi sulle tarinaa
Sun lapsen mielellesi otollista.
Siis lapsen hellyydellä pieni tilkka
Hänelle pikku-lähteestäsi suo;
Niin säästää hellä luonto: ystäväin
Surussa tulee käydä käsikkäin.
Nyt hyvästele häntä haudan poveen;
Tee tehtäväsi: sano jäähyväiset!
POIKA.
Oi, vaari, vaari! Oi, jos minä oisin
Nyt kuolleena, ja sinä eläisit! --
Hyvä jumala! En puhua ma voi:
Tukahdun itkuuni, jos suuni avaan.
(Roomalaisia tulee, tuoden mukanaan Aaronin.)
1 ROOMALAINEN.
Surunne heittäkää, Andronicukset,
Ja tämä kehno konna tuomitkaa,
Jok' aiheutti kaikki nämä hirmut.
LUCIUS.
Hän rintaa myöten maahan kaivettakoon;
Rajutkoon siinä, ruokaa huutakoon;
Se joka häntä auttaa taikka säälii,
On kuolon oma. Tää on tuomiomme.
Lujasti hänet maahan kaivakaa!
AARON.
Miks vait on viha, kiukku kieletön?
En ole laps, ett' turhin rukouksin
Katuisin mitä olen pahaa tehnyt;
Tekisin tuhat kertaa pahempaakin
Kuin mitä tein, jos mulla vain ois valta.
Jos mitä hyvää eläissäni tein,
Sydämmen pohjasta ma sitä kadun.
LUCIUS.
Hyvät ystävät, pois viekää keisari,
Isänsä hautaan hänet haudatkaa.
Lavinian ja isäni me sitten
Panemme meidän perheen hautaholviin.
Mut Tamora, tuo julma tiikeri,
Hän ruumissaattoa ja hautavirttä
Ja sielukellojakin olkoon vailla:
Pedon ja korpin ruoaks heitettäköön!
Hän eli niinkuin peto armotonna,
Siis armottoman saakoon kohtelun.
Kirotun maurin tuomio täyttäkää;
Hän oli alkusyynä turmioomme.
Niin sitten hallitsemme, että moista
Verinäytelmää ei tapahtuisi toista.
(Menevät.)