Rooma. Hovilinnan edusta.
(Aaron tulee.)
AARON.
Olympon huippuun Tamora nyt nousee
Fortunan nuolten saavuttamatonna;
Siell' istuu korkealla, hänt' ei häiri
Salaman leimu, pauhu pauanteen,
Ei kateuden kalvaan uhka yllä.
Kuin koitart' aurinkoinen tervehtii
Ja, meren huilattuaan säteillänsä,
Tulisin vaunuin tähtirataa kiitää,
Niin Tamorakin: hänen älyään
Kumartaa mainen korkeus, ja hyve
Vavisten kierii hänen vihans' eessä.
Terästä sydämmes ja älys, Aaron,
Ja sinäi nouse yhtä korkealle
Kuin keisarinnas, jota voittoriemuin
Jo kauan pidit lemmenkahleissa
Ja silmäis lumopiiriin sidottuna
Lujemmin kuin Prometheus Kaukasoon!
Pois mieli matala ja orjanpuku!
Kilisten kullassa ja helmiss' aion
Ma uutta keisarinnaa palvella.
Sanoinko: palvella? Ei, kiemailla
Lumoojaa tuota, jumalatarta,
Semiramista, nymphaa, sireeniä,
Mi lumoo Rooman Saturninuksen
Ja tuhoon hänet vie ja valtakunnan.
Haa! Mikä riita?
(Demetrius ja Chiron tulevat sisään riidellen.)
DEMETRIUS.
Nuoruutesi, Chiron,
Älyä puuttuu, älys terää puuttuu,
Tapoja myöskin, noin kun väliin tunget,
Vaikk' ehdoton on mulla suosio.
CHIRON.
Demetrius, aina sinä pöyhkeilet,
Masentaa nytkin kerskallas mua aiot.
Ei parin vuoden ikäero sua
Tee suosikiks ja mua suosittomaks;
Min' olen yhtä hyvä palvelemaan
Ja kaunoistani palvomaan kuin sinä;
Ja miekkani sen näyttää ilmeisemmin,
Kuink innolla Laviniaa ma lemmin.
AARON.
Hoi, karttuja![5] Täss' yljät tappelevat.
DEMETRIUS.
Nulikka, senkö vuoks, ett' äiti laittoi
Kupeelles vahingossa tanssisäilän,
Noin uljaasti nyt ystäviäs uhkaat?
Sa lastas anna liimaantua tuppeen,
Siks kunnes paremmin sit' osaat käyttää!
CHIRON.
Mut siksi täysin tuntea sa saat,
Mit' uskallan, vaikk' onkin taito pieni:
DEMETRIUS.
Kopeilet, poika!
(Paljastavat miekkansa.)
AARON.
Mitä teette, herrat?
Lähellä linnaa miekan paljastatte
Ja kadull' ääntä moista pidätte?
Tuon salavihan syyn ma hyvin tunnen,
Mut kultamiljoonistakaan en sois,
Ett' asialliset sen tietäisivät;
Ja mistään hinnast' äitinne ei tahtois
Noin tulla häväistyksi hovissa.
Hävetkää! Miekka pois!
DEMETRIUS.
En minä, kunnes
Sen pistän hänen rintaansa ja työnnän
Takaisin hänen kurkkuunsa sen herjan,
Jot' on mua häväistäkseen huokunut.
CHIRON.
Min' olen siihen varalla ja valmis,
Suupaltti konna, joka sanoin pauhaat,
Mut miekkatyöss' et mitään uskalla.
AARON.
Pois, sanon minä! Kautta jumalien.
Joit' urhoolliset gootit palvovat,
Tää turha riita tuhoo meidät kaikki!
Oi, aatelkaahan, herrat, mik' on vaara
Näin prinssin ilmeist' oikeutta sortaa.
Niin kevytmielinen Laviniako
Ja Bassianusko niin turmeltunut,
Noin että hänen vaimostaan sais kiistää
Ja sit' ei seurais rangaistus ja kosto?
Pois, herrat, pois! Jos keisarinna tietäis
Tään epäsoinnun syyn, niin suuttuis soittoon.
CHIRON.
Sen tietköön hän ja koko mailma: mulle
Lavinia rakkaamp' on kuin koko mailma.
DEMETRIUS.
Kakara, nöyremp' ole valinnassasi
Lavinia vanhimman on veljes oma.
AARON.
Olette hullut. Ettekö te tiedä
Kuink' ollaan Roomass' äkäiset ja kateet
Ja kilpaylkiä ei siedetä?
Niin, tietkää, herrat, tästä juonest' oma
Sikiää surmanne.
CHIRON.
Haa, tuhat surmaa
Ma kärsisin, jos hänet voittaisin!
AARON.
Vai voittaisitte?
DEMETRIUS.
Mitä kummaa siinä?
Hän nainen on, ja siksi kosittava;
Hän nainen on, ja siksi voitettava;
Lavinia on hän, siksi lemmittävä.
Enemmän vettä myllyn kautta kulkee,
Kuin mitä tietää mylläri; ja helppo
On leikatusta leiväst' ottaa viilu.
Vaikk' keisarin on veli Bassianus,
Niin Vulcanuksen koristetta muutkin
Ja paremmat on kantaneet kuin hän.
AARON (syrjään).
Niin kyllä, vaikka itse Saturninus!
DEMETRIUS.
Miks olla toivoton, kun voittaa voi
Sanoilla, lahjoilla ja silmäyksillä?
Mitä? Etkö kaurist' usein kaatanut
Ja vienyt kotiin vahdin nokan ohi?
AARON.
Siis näyttää siltä niinkuin pieni keikka
Ois mielessä?
CHIRON.
Niin oikein: kuperkeikka!
DEMETRIUS.
Osasit pilkkaan, Aaron.
AARON.
Jospa tekin!
Niin päästäis koko tästä jupakasta.
Mut kuulkaa: hupsujako olette,
Kun tuosta kiistelette? Suututtaisko,
Jos onnistuisi kummankin?
CHIRON.
Ei mua.
DEMETRIUS.
Ei muakaan, kun vain saan muass' olla.
AARON.
Hävetkää, sopikaa, ja riita pois!
Vain oveluus ja juoni teitä auttaa
Halunne perille; siis päättäkää
Se, mitä hyväll' ette saavuta,
Väkisin ottaa, niinkuin parhain sopii.
Sen sanon: ei Lucretia puhtaamp' ollut
Kuin Bassianuksen Lavinia tuo.
Joudumpi tie, kuin vitkain huokausten,
On valittava; minä keksin keinon.
Tuloss' on, herrat, juhlametsästys,
Siell' yhtyy kaikki Rooman kaunottaret.
Avara metsä on ja laaja, monta
On syrjäpaikkaa siellä, jotka ovat
Kuin luodut ryöstölle ja ilkitöille.
Tuo sievä hirvi sopii ajaa sinne
Ja vä'in kaataa, jos ei sanoin voi.
Tää ainut tie on tarjona. No, tulkaa;
Nyt keisarinna, joka pyhän älyns'
Omistaa kostolle ja konnuudelle,
On saapa tiedon tästä hankkeesta.
Hän juoniamme hioo neuvoillaan
Ja eripuran väliltänne estää
Ja kummankin vie määrään toivottuun.
Kuin Faman huone keisarin on linna,
Täpöisen täynnä kieltä, korvaa, silmää;
Mut metsä julm' on, turta, kuuro, mykkä:
Kävellä siellä voitte, haastaa, ryöstää,
Himonne täyttää taivaan näkemättä
Ja ahmia Lavinian aarteita.
CHIRON.
Ei neuvos ole arkalasta, poika.
DEMETRIUS.
_Sit fas aut nefas_, kunnes virran löydän
Ja taian, joka tämän poltteen poistaa;
_Per Styga, per manes vehor_.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Metsä lähellä Roomaa. Torvien toitotusta ja koirien
haukuntaa kuuluu.
(Titus Andronicus, Marcus, Lucius, Qvintus, Martius ja
metsästäjiä tulee.)
TITUS.
Jo ajo käy; on aamu sinikirkas
Ja keto tuoksuu, metsä vihannoi.
Täss' irti koirat! Haukkuun havahtukoot
Nyt keisari ja armas nuorikko,
Ja prinssi myöskin; torvet raikukoot,
Niin että koko hovi vastaan kaikuu.
Te, pojat, teidän niinkuin minun tulee
Visusti pitää huolta keisarista:
Mua viime yönä pahat unet häiri,
Mut huomenkoitto taas mun virkisti.
(Jahtitorvien toitotusta.)
(Saturninus, Tamora, Bassianus, Lavinia, Demetrius,
Chiron seuralaisineen tulevat.)
TITUS.
Teen keisarille hyvät huomenet,
Ja yhtä hyvät teille, keisarinna! --
Lupasin torvill' ajomerkin antaa.
SATURNINUS.
Se hauska oli toitaus, hyvät herrat,
Mut nuorikoille liian aikaista.
BASSIANUS.
Lavinia, mitä sanot?
LAVINIA.
Mulle ei:
Kaks tuntia jo valveill' olen ollut.
SATURNINUS.
No, joutuin tänne hevoset ja vaunut!
Sitt' erän pyyntiin! (Tamoralle.) Roomalaisen ajon
Nyt saatte nähdä, rouva.
MARCUS.
Mull' on koirat,
Jotk' ylös saavat karjaan pantterinkin
Ja korkeint' äkkijyrkkää nousevat.
TITUS.
Hevoset mulla, jotka saaliin jälkeen
Kuin pääskyt kedon yli kiitävät.
DEMETRIUS.
Veli, meill' ei hevost' eikä koiraakaan,
Mut kauniin kauriin kaadammepa vaan.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Yksinäinen paikka metsässä.
(Aaron tulee, kukkaro kultaa kädessä.)
AARON.
Mua viisaat arvelevat hupsuksi,
Kun alle puun näin paljon kultaa kätken.
Jost' itse en saa mitään milloinkaan.
Ken minusta niin halpaa luulee, tietköön,
Ett' tästä kullasta ma valan juonen,
Jost', ovelasti muokaten, voi siitä
Mit' uhka-uhallisin konnantyö.
Tuoss' uinu, kulta!
(Kätkee kullan.)
Rauhan kadottakoon,
Kera keisarinnan ken käy almun jakoon!
(Tamora tulee.)
TAMORA.
Oi, rakas Aaron, miks on katsees synkkä,
Kun kaikkialla riemu vallitsee?
Joka pensahassa visertelee linnut,
Käy päivänlekkoon käärme kiemuraan,
Vihanta lehvä tuulelmassa värjyy
Ja varjollansa kedon kirjailee.
Sen sulokatveen istukaamme, Aaron,
Ja -- koiria kun kaiku lörppä matkii,
Kimeesti torvensointiin vastaten,
Ikäänkuin kahdet ajot käymäss' oisi --
Leväten kuunnelkaamme haukuntaa;
Ja -- niinkuin painin jälkeen, jota muinoin
Tuo prinssi-karkuri[6] ja Dido leikki,
Kun onneks myrsky heidät yllätti
Ja luola hiljaa kätki uudukkoonsa --
Niin mekin, käsi toisen kaulassa,
Nukumme leikin jälkeen vienoon uneen,
Ja koirat, torvet, linnunviserrys
On meille niinkuin imettäjän laulu,
Jok' uneen pienokaista viihdyttää.
AARON.
Vaikk' ohjaa Venus teidän halujanne,
Mun poveni on valtias Saturnus.[7]
Mitä sanoo kuolonjäykkä silmäni,
Vait-oloni ja tämä musta mieli,
Nää villakippurat, jotk' oijistuvat
Kuin käärme, joka kiemurastaan kirpoo
Ja tuhoovaiseen työhön suoriutuu?
Ei, rouva, nää ei lemmen merkkejä!
Sydäntä ohjaa viha, kättä surma,
Ja päässä veri takoo, kostonhimo.
Tamora, valtiatar sieluni,
Joll' ei oo muuta taivasta kuin sinä:
Tää Bassianuksen on tuomiopäivä,
Pois kieli viedään Philomelaltaan,
Jolt' impeyden sun poikas tänään ryöstää,
Kätensä pesten yljän veressä.
Kas, tässä kirje; ota se, ma pyydän;
Tää surman käärö anna kuninkaalle. --
Muut' älä kysy; täällä vakoillaan.
Tuoss' osa onnen saaliistamme saapuu,
Se tuhoaan ei vielä aavista.
TAMORA.
Ah, armas mauri, armaamp' elämääni!
AARON.
Vait, keisarinna! Bassianus tulee;
Hänt' ärsytä; ma noudan poikasi
Sua puoltamaan, vaikk' olkoon mistä riita.
(Menee.)
(Bassianus ja Lavinia tulevat.)
BASSIANUS.
Ken täällä? Rooman suuri keisarinna,
Erillään sopivasta seurastaan?
Tai ehkä valepukuinen Diana,
Mi pyhät puistonsa on jättänyt
Suurt' ajoamme täällä nähdäkseen?
TAMORA.
Hävytön salateiden nuuskija,
Jos mull' ois kehuttu Dianan voima,
Niin oiti otsaasi Actaeonin
Ma sarvet istuttaisin, jotta koirat
Sun uutis-ruumiiseesi hyökkäisivät,
Sa röyhkä moukka, päälletunkija!
LAVINIA.
Anteeksi, arvon rouva, mutta luullaan,
Ett' oiva teill' on sarvenpano-taito,
Ja varmaan kahdenkesken maurin kanssa
Nyt teette kokeita. Zeus varjelkoon
Sen miehen koirist' isäntäänne tänään!
Ois sääli, hirveksi jos luultais häntä.
BASSIANUS.
Tuo musta kimriläinen,[8] tietkää, rouva,
Ihonsa-laiseks laittaa kunnianne,
Häjyksi, inhaksi ja likaiseksi.
Miks seurastanne erottauduitte,
Astuitte alas valkoratsultanne
Ja tähän kolkkoon paikkaan hiivitte,
Ei muita mukana kuin villi mauri,
Jos teit' ei ruma himo johtanut?
LAVINIA.
Kun leikissänne teitä häiritsimme,
Niin tietystikin jalo mieheni
Saa röyhkän nimen! -- Tule, mennään pois!
Hyväilköön korpinmustaa lemmikkiään,
Tää alho sopiva on sellaiseen!
BASSIANUS.
Tään veljeni ma, keisarin, teen tiedoks.
LAVINIA.
Nää vehkeet tiettyjä on kauan olleet.
Oi, ruhtinas, kuink' on sua petetty!
TAMORA.
Miks malttamust' on mulla tuota kestää?
(Demetrius ja Chiron tulevat.)
DEMETRIUS.
Mitä, äiti hyvä, kallis keisarinna,
Miks katseenne on ontto noin ja kalvas?
TAMORA.
Mull' eikö syytä ole kalpeuteen?
Nuo kaks mun tähän paikkaan viettelivät.
Se, näette, autio on, synkkä laakso:
Puut, vaikk' on kesä, vaivaiset ja kuivat
Ja mistelin ja naavan peittämät.
Tääll' aurinko ei koskaan paista, täällä
Yöpöllöt pesii vain ja kolkot korpit.
Tään jylhän rotkon mulle näyttivät,
Sanoivat, että täällä sydänyöllä
Tuhannet aaveet, sihisevät kyyt,
Tuhannet rupikonnat, piikkisiat
Niin julmaa vihloääntä pitävät,
Ett' tämän kun vain kuulee kuolevainen,
Niin hullaantuu tai kuolee siihen paikkaan.
Tään helvetillisen kun tarinan
He päättivät, mun heti uhkasivat
Tuhoisen tammen runkoon sitoa
Ja siihen jättää kurjaan kuolemaan.
Sanoivat viel', ett olen rietas portto
Ja irstas gootitar ja mitä pahint'
On korva koskaan tämänlaista kuullut.
Ja jos ei teit' ois onni tänne tuonut,
He kostons' olisivat täyttäneet.
Se kostakaa, jos äiti teille rakas,
Tai teit' en enää lapsikseni sano.
DEMETRIUS.
Täll' osoitan, ett' olen poikasi.
(Pistää Bassianuksen kuoliaaksi.)
CHIRON.
Ja minä tällä: siinä miehen isku!
(Pistää hänkin miekkansa Bassianukseen.)
LAVINIA.
Semiramis, -- ei, julma Tamora!
Paraiten sulle sopii oma nimi.
TAMORA.
Tikari tänne! Saatte nähdä, pojat,
Ett' äidin käsi äidin herjan kostaa.
DEMETRIUS.
Seis, äiti! Hänet muuhun varataan:
Pui ensin vilja, sitten oljet polta.
Tuo nukke kehuskeli siveyttään,
Aviovalaans', uskollisuuttansa,
Ja tuolla ruseell' uhmas valtaanne;
Hän tuonko saisi mukaans' ottaa hautaan?
CHIRON.
Jos niin käy, olen minä eunukki.
Johonkin syrjärotkoon ruumis viedään,
Ja tehdään siitä himollemme patja.
TAMORA.
Mut halaamanne hunajan kun saitte,
Niin vaapsain tappakaa, se muuten pistää.
CHIRON.
Me siitä vastaamme; ei vaaraa, äiti.
Nyt, käpyseni, viemme väkisin
Tuon tarkkaan talletetun siveytesi.
LAVINIA.
Oi, Tamora, on naisen kasvot sulla,
TAMORA.
En tahdo enää kuulla; viekää pois!
LAVINIA.
Rukoilkaa, herrat, että hän mua kuulee!
DEMETRIUS.
Hänt', äiti, kuule; hänen kyynelistään
Sa riemuitse, mut sydämmesi olkoon
Kova kuin sateenpisaroille kivi.
LAVINIA.
Emoa tiikerinkö pentu neuvoo?
Hänt' älä neuvo: hän sun opetti.
Imemäsi maito muuttui marmoriksi,
Jo nisästä sa julmuutesi joit.
Mut äidin pojat ain' ei yhtä maata:
(Chironille.)
Sinä häntä pyydä naista säälimään.
CHIRON.
Äpäräks itsenikö tekisin?
LAVINIA.
Niin oikein: leivosta ei korppi siitä.
Mut olen kuullut -- oi, jos ois se totta! --
Ett' antaa leijonakin säälistä
Kuninkaan-kynnet vuolla kämmenestään,
Ja että korppi ruokkii löytölasta,
Vaikk' omat poikaset on nälissään.
Oi, ole mulle, vaikk' on poves jäätä,
Jos et noin hyvä, sentään hiukan hellä!
TAMORA.
En tuota minä ymmärrä; pois, pois!
LAVINIA.
Selitän sulle: taattoseni tähden,
Jok' armahti, vaikk' ois sun voinut tappaa,
Oi, kuurot korvas avaa, älä paadu!
TAMORA.
Vaikk' itse et mua oiskaan loukannut,
Niin hänen tähtens' olen säälimätön.
Te, pojat, muistatte, kuink' itkin turhaan,
Ett' uhriks eivät veisi veljeänne,
Mut tyly Titus oli armoton.
Pois viekää, tehkää hälle mitä mieli,
Jot' inhempaa, sen mieluisempaa mulle.
LAVINIA.
Tamora, laupiaaks sua mainitaan,
Jos omin käsin tässä minut surmaat.
En elämää näin kauan kerjännyt:
Jo kuolin, raukka, kun Bassianus kaatui.
TAMORA.
No mitä sitten kerjäsit, sa houkka?
LAVINIA.
Pikaista kuolemaa, ja vielä yhtä,
Jot' epää naiseus mua mainimasta:
Mua himost' auta, murhaa pahemmasta;
Johonkin inhaan kuoppaan minut viskaa,
Miss' ei näe ruumistani miehen silmä;
Se tee, se laupiasta murhaa on!
TAMORA.
Näin kultapojiltani palkan veisin.
Sinussa tyydyttäkööt himoaan.
LAVINIA.
Ei armoa? Ei sääliä? Oo, peto,
Naissuvun häväistys ja vihollinen!
Tuhotkoon tuho --
CHIRON (riistää Lavinian mukaansa).
Ei, nyt tukin suusi. --
Tuo sinä miehen ruumis! Tuoss' on rotko,
Johonka Aaron käski hänet heittää.
(Menevät.)
TAMORA.
Hyvästi, pojat! Älkää päästäkö!
Sydämmen iloa en ennen tunne,
Kuin kaikk' Andronicukset poiss' on tieltä.
Nyt menen saamaan mauriltani muiskun,
Ja pojat hurjat raiskaamaan tuon luiskun.
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
Sama paikka.
(Aaron, Qvintus ja Martius tulevat.)
AARON.
No, tulkaa, hyvät herrat; jalat alle!
Sen inhan rotkon heti teille näytän,
Miss' äsken pantterin näin nukkumassa.
QVINTUS.
Himentää silmää; mitä tietänee?
MARTIUS.
Niin minunkin; jos ei mua hävettäis,
Niin ajon heittäisin ja nukahtaisin.
(Putoaa rotkoon.)
QVINTUS.
Mitä? Putositko? Mikä viekas rotko!
On suulla villit orjantappurat,
Ja näiden lehdill' uutta verta päilyy
Niin heleää kuin kukill' aamukaste.
Kamala paikka tämä minust' on.
Veli, sano, loukkaannuitko pudotessas?
MARTIUS.
Mua loukkas kauhein näky, mik' on koskaan
Sydämmeen silmän kautta tuskaa tuonut.
AARON (syrjään).
Nyt kuninkaan tuon tätä katsomaan,
Niin näkemästään uskoo, että nämä
Ne hänen veljensä on surmanneet.
(Menee.)
MARTIUS.
Miks et mua lohduta ja pois mua auta
Täst' oneasta verikuopasta?
QVINTUS.
Mun vallannut on omituinen kauhu;
Vapisee ruumis, kylmä hiki valuu;
Sydän varoo pahempaa kuin silmä näkee.
MARTIUS.
Sydämmes totta aavisti, se varma:
Sinä ja Aaron tänne katsokaa,
Niin kuolon julman verikuvan näette.
QVINTUS.
On poissa Aaron; hellä sydämmeni
El salli silmieni sitä nähdä,
Jot' aavistellenkin jo kammoksun.
Mik' on se, sano! Pelännyt en koskaan
Niin ole niinkuin laps, en tiedä, mitä.
MARTIUS.
Bassianus makaa tässä verissään
Kuin teurastettu lammas mätettynä
Pimeään, veriseen ja kolkkoon kuoppaan.
QVINTUS.
Kuin tiedät pimeässä, ett' on hän se?
MARTIUS.
On verisessä sormessansa sormus,
Sen kiiltokivi kuopan kirkastaa
Ja niinkuin tuohus hautakammiossa
Valaisee vainaan tuhkanharmaat posket
Ja kuopan inhan poven paljastaa.
Näin paistoi Pyramukseen kalvas kuu,
Kun yöllä immen verissä hän virui.
Oi, veli, auta mua raukein käsin --
Jos kauhu sun on raukaissut kuin minun --
Täst' ilkeästä kuolon tyrmästä:
Kokyton sumusuu[9] ei kauheampi.
QVINTUS.
Ojenna kätes, että sua autan;
Tai, jos ei voimaa mulla sitä tehdä,
Minutkin tämän ahnaan kuilun kitaan
Sa vedä, Bassianus-raukan hautaan.
En jaksa vetää sua reunaan asti.
MARTIUS.
En minäkään sun avuttasi nousta.
QVINTUS.
Kätesi vielä kerran; sit' en päästä,
Ennenkuin vedän sun, tai sinä mun;
Jos sin' et tule, tulen minä luokses.
(Putoaa kuoppaan.)
(Saturninus ja Aaron tulevat.)
SATURNINUS.
No, tule pois; sen luolan tahdon nähdä
Ja tuon, ken juur' vastikään siihen juoksi.
Ken olet sinä, sano, joka tuohon
Maan ammottavaan nieluun juuri astuit?
MARTIUS.
Titus Andronicuksen polo poika,
Jok' onnettomaan aikaan tänne saapui
Sun veljes tavatakseen kuolleena.
SATURNINUS.
Kuolleena veljeni? Sa puhut pilaa:
Hän puolisoineen jahtimajass' on
Tään hauskan ajopaikan pohjoispäässä;
Ei siitä tuntia, kun hänet näin.
MARTIUS.
En tiedä, missä nähtiin elossa,
Mut voi! Hän täältä löyttiin kuollehena.
(Tamora seurueineen, Titus Andronicus ja Lucius tulevat.)
TAMORA.
Miss' on mun valtiaani, keisari?
SATURNINUS.
Täss', armas, mielimurteen murtamana.
TAMORA.
Ja miss' on Bassianus, veljesi?
SATURNINUS.
Nyt haavaani sa tutkit pohjaa myöten:
Bassianusraukka täss' on murhattuna.
TAMORA.
Siis myöhään tulee tämä turmakirja,
(Antaa kirjeen.)
Tään äkkinäisen tragedian luonnos.
Vain kummeksin, ett' ihmismuoto hienoon
Voi hymyyn peittää moista murhavimmaa.
SATURNINUS (lukee).
"Jos emme sievosesti tapaa häntä --
Bassianusta ma tarkoitan -- niin sinä,
Hyvä metsästäjä, kaiva hälle hauta.
Nyt meidät ymmärtänet. Palkkas löydät
Sa nokkosista luota seljapuun,
Mik' oksillansa peittää kuopan suun,
Johon on haudattava Bassianus.
Se tee, niin iki-ystävät saat meistä."
Oi, Tamora, moist' onko koskaan kuultu?
Täss' on se kuoppa, tässä seljapuu;
Hakekaa löytääksenne metsästäjä,
Jolt' on Bassianus saanut surmansa.
AARON.
Ja, majesteetti, täss' on rahapussi.
SATURNINUS (Titukselle).
Kaks verikoiraa, sinun sikiöitäs,
On tässä vieneet veljeltäni hengen.
Pois kuopasta, ja tyrmään heidät viekää!
Siell' olkoot, kunnes heille kidutukset
Ma keksin ennen kuulumattomat.
TAMORA.
He kuopassako ovat? Kummallista!
Kuink' äkkiä ne murhat tulee ilmi!
TITUS.
Suur' majesteetti, heikko polvi maassa
Rukoilen puserretuin kyynelin,
Ett' tämä poikieni konnantyö,
Niin, konnantyö, jos näytetään se toteen, --
SATURNINUS.
Vai vielä toteen? Ilmeistähän on se. --
Ken löysi kirjeen? Sinä, Tamora?
TAMORA.
Andronicus sen itse otti maasta.
TITUS.
Sen tein; mut suokaa minun taata heitä:
Isäni pyhän haudan kautta vannon,
Ett' ovat teidän käskystänne valmiit
Verellään luullun työnsä maksamaan.
SATURNINUS.
En takuustasi huoli; mua seuraa.
Te viekää ruumis, murhaajat te viekää.
Puhua älkööt saako; syy on selvä;
Jos pahempaa ois loppua kuin surma,
Sen, jumalauta, heihin sovittaisin.
TAMORA (Titukselle).
Rukoilen keisaria; poikais tähden
Siis älä pelkää, kaikki hyvin käy.
TITUS.
Tule, Lucius, heitä et saa puhutella.
(Menevät eri tahoille.)
Viides kohtaus.
Sama paikka.
(Demetrius ja Chiron tulevat, raastaen muassaan raiskattua
Laviniaa, jonka kädet ovat silvotut ja kieli leikattu
pois suutta.)
DEMETRIUS.
Nyt mene, kerro -- haastaa jos voi kieles --
Ken pois sen leikkasi ja raiskas sun.
CHIRON.
Tai kirjoita ja niin tuo tietos ilmi;
Rupea kirjuriks, jos tyngät sallii.
DEMETRIUS.
Kas, katseilla ja merkeillä hän uhmaa!
CHIRON.
Mene, raikast' ano vettä, pese kätes!
DEMETRIUS.
Ei kieltä hällä eikä käsiä;
Siis menköön äänetönnä menojaan.
CHIRON.
Menisin hirteen, hänenä jos oisin.
DEMETRIUS.
Jos sull' ois kättä, millä tehdä silmu!
(Demetrius ja Chiron menevät.)
(Marcus tulee metsältä.)
MARCUS.
Mitä? Veljenikö tytär, joka kiirein
Noin pakenee? Hoi, serkku! Miss' on miehes? --
Jos unta näen, niin valvetakseni
Pois annan kaikkeni; jos valveill' olen,
Niin lentotähti minuun iskeköön,
Ikuiseen että uneen nukahtaisin! --
Sano, armas serkku, mikä tyly käsi
Pois leikkasi ja silpoi ruumiistasi
Sen kalliit koristeet, sen kaksi oksaa,
Nuo, joiden varjoss' oisi kuninkaat
Halanneet levätä, mut eivät koskaan
Niin suurta saavuttaneet onnea,
Ett' oisi lempes saaneet? Miks et vastaa? --
Ah' lämmin purppurainen verivirta;
Kuin tuulen liikuttama lähteen huoko,
Sun rusohuulillasi nousee, laskee
Ja tulee, menee henkäyksesi kanssa!
Sun joku Tereus varmaan raiskasi,
Ja kieles silpoi, jottei tulis ilmi.
Ah, kasvos häpeästä käännät pois!
Ja vaikka vuotanut on vähiin veres
Kuin kolmen putken kautta, vesisuihku,
Niin poskes hehkuu kuin Titaanin muoto,
Kun punoittain se pilven kanssa kamppaa.
Sanonko puolestasi: niin se on?
Jos tietäis vaan! Jos tuntisin sen pedon,
Kiroilla sydäntäni keventäisin!
Salainen suru on kuin umpi-uuni:
Sydettää sydämmen, miss' asustaa.
Vain kieli Philomelalt' otettiin,
Ja vaivoin tuskans' ompeli hän liinaan;
Sult', armas serkku, tääkin apu vietiin.
Sun kohtas ovelampi Tereus:
Hän katkoi kauniit sormet nuo, jotk' oli
Somempaa ommelleet kuin Philomela.
Josp' ois tuo peto nähnyt liljakättes
Lipovan luutulla, kuin haavanlehden
Ja sulkkukielienkin suutelevan
Ihaillen niitä, eipä hengen uhall'
Ois rohjennut hän niihin koskea;
Tai sulokieles taivaallisen soinnun
Jos oisi kuullut hän, niin veitsen oisi
Kädestään päästänyt ja nukahtanut
Kuin Orpheuksen lauluun Kerberus.
Pois tule, isäs sokeaksi tee:
Näköä moist' ei isänsilmä kestä.
Lemuvat niitut hetken rajuilma
Voi upottaa; ja kuink' ei isän silmää
Sois pitkäin kuukausien kyyneleet?
Pois tule; jaamme sinun kanssas surun;
Saat siitä, raukka, pienen lohdun murun.
(Menevät.)