I
Tunturin rinteellä on torppa. Se seisoo siinä korkeammalla muita kylän
taloja, jotka ovat rakennetut laaksoon. Keväällä lumen sulaessa,
kun tunturin kylkeen ilmestyy laajoja, tummia laikkoja, se näyttää
riekolta, joka on pysähtynyt ihmettelemään saapuvan suven tuloa.
Harmaana ja ilman syömänä se seisoo paikallaan kuin kummastellen, ettei
sen väri enää oikein sovellu ympäristöön. Juuri kuin riekko, joka
höyhenpukuaan muuttaessaan on sattunut istahtamaan pälveen. Sekin eroaa
silloin liian paljon ympäristöstään.
Talvella suli torppa paremmin ympäristöönsä. Tunturi hohti valkeana.
Torpankatto oli lumen peitossa. Sen harmaat seinät saivat valtaisen
valkeuden keskellä omituisen hohteen: — se ikäänkuin häipyi pois,
muuttui usvaksi. Vain silloin, kun auringon valo sattui sen ikkunaan
loimahuttaen sen tuleen, saattoi kulkija huomata, että siinä oli
ihmisasunto, torppa. Sitäpaitsi oli sen savupiippu musta; sen erotti
aina. Mutta tuota laajaa valkoista seinämää vasten sekin näytti vain
mustalta pilkulta.
Se oli »Näköala-Niileksen» torppa. Sen nimen olivat kyläläiset sille
antaneet. Sen perustaja oli ihaillut kauniita näköaloja ja senvuoksi
rakentanut torppansa tuonne ylös. Mistä Niiles oli sellaisen sanan
käytäntöön ottanut, ei kukaan tiennyt. Se oli kai jollakin tavoin
verissä, — samoin kuin sekin, että hän osasi lausua d:n. Tuota sanaa
ei nimittäin käytetty muualla kuin nimismiehessä ja pappilassa. Se
oli herrojen sana ja vain herroilla oli siihen oikeus. Kun Niiles
oli ruvennut sitä käyttämään, oli hän heti merkinnyt itsensä, ja
tunturikylä kyllä painoi sen muistiinsa. Se ei suvainnut, että joku sen
omista ihmisistä poikkesi totutusta puheenparresta.
Ulkomuodoltaankin erosivat niilesläiset muista kylän asukkaista. Heillä
oli kaikilla korkea saarnamiehen otsa, — sellainen, johon mahtui sekä
Siinai että Golgata. Tuo otsa paistoi toisinaan rauhallisena kuin
iltapäiväauringon lasku, toisinaan se taas kuin pilveen peittyneenä
teki sangen uhkaavan vaikutuksen. Varsinkin silloin, kun joku
niilesläinen suuttui. Silloin sitä sai peljätä pappikin. »Ne ovat
Siinain miehiä nämä niilesläiset», oli silloin papilla tapana aina
perästäpäin sanoa.
Mutta muuten he enimmäkseen olivat sangen sopuisia ja herttaisia
ihmisiä. Niin — rauhallinen, valoisa otsa oli heille paljon enemmän
tunnusmerkillistä kuin pilven peittämä ja ankara. Sen kanssa olivat
sopusoinnussa silmät, suuret, avonaiset silmät, jotka yhtäkaikki
näyttivät uneksivilta. Tuon otsan ja nuo silmät oli perinyt ensimmäisen
Niileksen poika, Niiles hänkin, ja jättänyt ne puolestaan perinnöksi
pojalleen Matias Niilekselle. Samanlaisia näköalan ihailijoita he
olivat kaikki kolme.
Kyläläiset moittivat heitä ylpeiksi, vaikka he olivatkin kovin köyhiä.
Mutta pappi, joka tiesi enemmän ja oli ihmistuntija, sanoi, että heissä
oli tunturien aateluutta. Siitä johtui, että he olivat asettuneet
tuonne ylös.
Miten lie ollut — mutta se ainakin oli varmaa, että tämän nykyisen
Niileksen poika Matias Niiles oli suuri uneksija. Hän ei ollut
hentomielinen sanan tavallisessa merkityksessä, mutta hän saattoi
toisinaan jumalanpalveluksen jälkeen jäädä kirkkoon istumaan ja vajota
katselemaan alttaritaulua. Kirkonvartijan täytyi silloin herättää hänet
ja sanoa: »No, eikös Matias Niileskin aio lähteä?»
Puhuteltu loi häneen suuret silmänsä ja niissä uiskenteli jotakin
vastaanpanevaa, — jotakin samantapaista kuin jäitään laskevassa
joessa. Se haihtui seuraavassa silmänräpäyksessä ja sijaan tuli lämmin
ihmettely. Kirkonvartija ei saanut tietää, mitä Matias Niiles ajatteli.
Mutta asianomainen tiesi sen itse. Hän kulki kylän läpi hiukan
kumaraisena niinkuin kaikki niilesläiset, astui kylän päästä tunturille
nousevalle polulle ja alkoi kiivetä ylös. Päästyään jonkin matkan
päähän hän pysähtyi ja rupesi tarkkaavaisena katselemaan kylän takana
kohoavaa peltikatteista rakennusta. Sekin oli kiivennyt korkeammalle
kylän muita taloja. Mutta sitä eivät kyläläiset kummastelleet, sillä
siinä asui nimismies. Rakennuksen pääty oli torppaa kohden. Siinä oli
vain kaksi ikkunaa alhaalla ja vinttikerroksessa yksi. Matias Niiles
tarkasteli merkkiä ikkunassa. Ei näkynyt. Oli siis selvä, ettei Iida
voinut tulla.
Kuka oli Iida?
Jos kysyitte vanhalta kirkkoväärtiltä, joka asusti tuvassaan kirkkomäen
juurella, olisi vastaus kuulunut: »Iita, se on nimismiehen tytär.» Eikä
mitään muuta.
Mutta — jos kysyitte Matias Niilekseltä — edellyttäen, että hän yleensä
olisi tahtonut kysymykseen vastata — olisi vastaus kuulunut: Autuus!
Ja silloin olisitte saanut aavistuksen suuresta, ihanasta salaisuudesta.
Matias Niiles jatkoi kiipeämistään, kunnes saapui kotinsa pihalle.
Sieltä oli tosiaankin suurenmoinen näköala. Pieni, tunturin juurella
kyyhöttävä kirkonkylä muistutti teeriparvea, joka on lennähtänyt
näreikön laitaan ja kaivautunut lumikieppiin. Talot olivat kaikki
melkein samannäköisiä. Ainoastaan pappila ja nimismiehen talo
erosivat kokonsa ja värinsä puolesta muista. Edellinen oli keltainen,
jälkimmäinen valkoinen. — Tunturin lännenpuoleinen pää laskeutui
jyrkkänä jokea kohti, joka virtasi kirkonkylän sivu, muodostaen
alempana, puolen penikulman päässä kylästä, kosken. Sen pauhu kuului
selvästi tuonne ylös, missä Matias Niiles seisoi, sillä koski oli siksi
väkevä, ettei sitä kahlehtinut talvikaan. Paksu usvapilvi leijaili sen
yläpuolella.
Nyt oli joulukuun alku ja vankka talvi. Lunta oli tavallista
enemmän. Kaikkialla, mihin katseensa käänsi, hohti valkoista. Matias
Niiles katseli etäisyyteen. Niin kauvas kuin silmä kantoi, näkyi
matalaa mäntymetsää, jonka keskeltä siellä täällä kohosi yksinäinen
paljaslakinen vaara. Mutta itäistä ja eteläistä taivaanrantaa reunusti
pitkien tunturijonojen katkeamaton ketju, jonka alaosa hohti siniseltä,
teräksensiniseltä, yläosan sulautuessa vaaleisiin pilviin.
Talvi, Lapin talvi! Matias Niiles ei ollut koskaan käynyt etelässä,
mutta hän uskoi, ettei sen talvi vetänyt vertoja tälle. Täällä oli
talvi täydellinen; siitä ei puuttunut mitään. Se oli annettu kuin
kokonaisena, ehyenä lahjana taivaasta. Jotavastoin kesä viritti
alakuloiseen tunnelmaan valostaan huolimatta. Se kulki ohitse kuin
kaunis uni — herättäen aavistuksen jostakin ikuisesti kirkkaasta,
jota ei voinut saavuttaa... Talvella sitä vastoin mieli virkistyi.
Raitis, kylmä tuuli puhalsi terveeksi pään ja antoi kaikille toiveille
ikäänkuin kiinteämmän muodon.
Matias Niiles veti ilmaa keuhkoihinsa. Hänen rintansa paisui onnesta
ja voiman tunnosta. Hänessä oli kaikki tervettä ja jäntevää. Ja
hänestä tuntui, että ulkona luonnossa oli samoin. Tuntui, kuin olisi
maa hengittänyt itsestään kaikki likaiset höyryt ja usvat ja kuin
puhdistumisensa merkiksi pukeutunut valkoiseen vaippaan. Talvinen
luonto oli kuin parannuksen tekijä, kuin itsensäkieltäjä... hiukan
kalpea ja totinen, mutta sittenkin niin kuulakas ja raikas, että ihan
hermoja hiveli sitä katsellessa. Se säteili koskemattomuutta.
Matias Niiles katseli edessään olevaa peltikatteista rakennusta. Se
oli nimismiehen talo. Se näkyi tänne kokonaisuudessaan. Vinttikamarin
ikkuna vain oli paljon matalammalla kuin torppa.
»On odotettava iltaa», sanoi Matias Niiles itsekseen. »Ehkäpä Iida
silloin voi tulla...»
Hän ei sanonut muuta, mutta hänen sydämensä oli onnea tulvillaan.
Se ei ollut mitään epämääräistä onnea. Ei, sillä oli kiinteä, selvä
muoto. Kirkossa hän oli haaveillut yhtä ja toista, mutta täällä lumisen
luonnon keskellä hänellä oli vain yksi varma päämäärä: kohdata illalla
Iida.
Äidillä oli kuuma kirkkokahvi valmiina. Hän kaatoi kuppiin ja kehoitti
Matias Niilestä ottamaan.
— Mistä pappi tänään saarnasi? kysyi hän hetken päästä hellan luota.
— Autuudesta, vastasi Matias Niiles, mutta ilmeisesti hän ei tiennyt,
mitä sanoi.
Isä Niiles nosti silmänsä Lutheruksen postillasta ja katseli kummissaan
poikaansa. Hän ei ollut jaksanut kirkkoon tänään. Oli ollut eilen
tunturilla puita hakemassa ja venähdyttänyt selkänsä.
— Ihmeellistä, sanoi hän. — Lutherus puhuu tuomiosta ja kadotuksesta ja
meidän pappi saarnaa autuudesta. Onhan nyt tuomiosunnuntai.
Matias Niiles ei tosiaankaan muistanut, mistä pappi oli saarnannut. Hän
oli mennyt kirkkoon vain Iidaa nähdäkseen. Mutta tämän ei ollut sopinut
tulla. Varmaankin heillä oli vieraita.
— Onko nimismiehessä vieraita tänään? kysyi hän, äidin kaataessa
hänelle toista kuppia.
— Vouti näkyi ajavan sinne kirkonaikaan, lausui isä, kohottaen,
hetkeksi kasvonsa kirjasta. Hänen otsansa synkistyi.
— Sinä olet kovin huvitettu siitä talosta, jatkoi hän ja nyt kohosi
hänen otsalleen selvä Siinai. — Ja kuitenkin sinä tiedät, ettei
nimismies ole kertaakaan huolinut minua ajomieheksi rajoille, vaikka
olen monta kertaa tarjoutunut... »Niilesläiset asuvat liian korkealla»,
sanoi hän kerrankin.
Isä Niiles oli katkeroitunut. Hänellä oli heikko toimeentulo ja hän
olisi hyvin tarvinnut nekin vähäiset rahat, joita rajamatkoista
saatiin. Hän olisi tarvinnut ne paljoa paremmin kuin, esimerkiksi
Mäkitalo, varakas isäntä, jolla oli poroja kymmenittäin. Hänellä ei
tosin ollut kuin kolme, mutta niilläkin hän olisi pysynyt matkassa yhtä
hyvin kuin toinenkin.
— Siinä talossa ei suvaita meikäläisiä, virkkoi hän painautuen jälleen
kirjaansa.
— Mutta Iida on suloinen kuin enkeli, sanoi nyt äiti sovittavasti.
Matias Niiles loi äitiinsä kiitollisen katseen. Teki sydämelle hyvää,
kun joku puolusti »sitä taloa».
Isä Niiles ei vastannut mitään. Ilmeisesti hän ei ollut kiinnittänyt
huomiota äidin puheeseen. Matias Niiles joi kahviaan ja kääntäen kupin
ylösalaisin virkkoi päättävästi:
— Minä olen aikonut itse mennä tarjokkaaksi.
Nyt kuuli isä Niiles. Hän pani kirjan kiinni, nosti silmälasit
otsalleen ja katsoen poikaa vakavasti silmiin lausui tyynesti:
— Tälle matkalle se kuitenkin on liian myöhäistä. He lähtevät illalla.
Matias Niiles hätkähti. Illalla —? Kuuliko hän oikein? Illalla!
Silloinhan Iida pääsisi pujahtamaan ulos hetkiseksi ja he tapaisivat
toisensa Riihiautiolla.
Ei Matias Niileksellä nyt ollutkaan halua lähteä, vaikka olisi
päässytkin, — ei, vaikka olisi saanut satumaisen palkan. Iida oli
illalla vapaa. Hänen piti vain pitää silmällä ikkunaa, milloin valo
syttyisi siihen.
Oli vielä neljä, viisi tuntia iltaan, vaikka nyt oli jo tarpeeksi
pimeä. Nimismies lähtisi tietysti päivällisen jälkeen ja nimismiehessä
syötiin kello neljältä. Niin paljon Matias Niiles sen talon tavoista
tiesi.