Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja
1917.
Isak Julinin Kirjapaino, Tampere.
1.
Tyttö oli 20-vuotias, mutta ei toistaiseksi mitään miehestä tietänyt.
Vietti ei hänessä vielä ollut herännyt eikä hän kertaakaan ollut
antanut itseään poskelle suudella. Viisitoistavuotiaaseen saakka
lepateltuaan siinä hartaassa uskossa että kapalolapset löydettiin
saunan lattian alta, hän sentään jo viisi vuotta oli älynnyt että
äidit niitä yksikseen synnyttävät, mutta millä tavalla mies oli
osallinen salaisuuteen, sitä hän ei ymmärtänyt. Epämääräisesti
hän tosin käsitti, että hyväilyillä tai suuteluilla saattoi olla
runollinen merkityksensä, mutta ihmeitätekevän Herran Jumalan hän
arveli suurimmaksi tekijäksi tässä asiassa. Joka oikein perinpohjin
olisi nämä nuoren tytön päätelmät penkonut, olisi hämmästyen
naurahtanut pohjoismaiselle naiskasvatuksellemme.
Että todella niin hullunkurisen _vähän_ saattoi tietää elämän
tärkeimmistä asioista!?
Uskonnollisten vanhempainsa kuoltua neito äkkiä joutui maailman
kylmiin jalkoihin, ja silloin -- yksin ja orpona -- hänessä
virisi vaistomainen uteliaisuus vastakkaiseen sukupuoleen, ja hän
alkoi kuvitella mahdolliseksi, että joskus -- kun aika tulee --
hänkin joutuu naimisiin niinkuin oli huomannut käyvän muutamille
koulutovereistaan. Mutta mitään sukuvietin eloa ei hän itsessään
vieläkään tuntenut, ja miesten mielenkiintoa naisiin hän luulotteli
vain arvoaseman, varallisuuden, hauskan puvun tai korkeintaan
kauniitten kasvojen aiheuttamaksi likentymishaluksi, jolla ei voinut
eikä saanutkaan olla mitään muuta aiheuttajaa.
Tytön oli helppo säilyä siveänä, koska hänellä ei ollut mitään
taistelua kiusausta vastaan ja koska oli sattunut niin onnellisesti,
ettei kukaan tähän asti ollut yrittänytkään häntä vietellä.
Hän oli siis puhdas ja viaton, koskematon ja neitseellinen, tuore,
terve ja kaunis -- hänestä täytyi käyttää kaikkia hyviä nimityksiä
mitä nuoresta tytöstä yleensä käyttää voi, ja jos se yhä kohottaa
naisen siveellistä arvoa, niin on vielä lisättävä, että tyttö myös
oli kokolailla älykäs, ylevästi ylpeä, hauskan hilpeä, melkoisesti
elämänhaluinen ja -- kokonaan kokematon.
* * * * *
Mies, jonka kohtalo tämän tytön sulhaseksi satutti -- emme nyt kerro
romaania, vaan elämää -- oli sukupuoliolemukseltaan kokolailla
erilainen. Jo viisitoistavuotiaana koulupoikana hän oli _kuvitellut_
ihanteellista sekä sielullista että ruumiillista yhdessäoloa impien
kanssa uskaltamatta näitä koskaan silmiin katsoa, ja 17-vuotiaana
hänessä oli herännyt _sukuvietti_ sellaisella voimalla että hän
oli alkanut kuvitella olevansa saastaisin nuorukainen maan päällä,
koska ei tietänyt miten tyydyttää himoansa; sillä sen salaisuuden
uskominen _naissukupuolelle_ oli hänen mielestään _suurinta syntiä_,
ja naisiin hän katsoi kuin pyhiin runollisiin olentoihin, joita
ainoastaan avioliitossa oli oikeus lähestyä. 20-vuotiaana hän alkoi
rukoilla Jumalalta turhaan apua viettiänsä vastaan, 25-vuotiaana hän
luuli tulevansa hulluksi onnettomasta rakkaudesta naiseen, jota hän
ei uskaltanut suostumuksetta lähestyä, ja 29-vuotiaana hän oli siinä
määrin masentunut taistelusta puhtauden ihanteensa puolesta että
uskoi jäävänsä naisettomaksi kaikeksi elämäkseen, sillä hänen oli
täytynyt kulkea kylmänä kaikkien tarjolla olevien kiihottajattarien
ohi -- tietysti omaksi onnekseen ja yhtaikaa kauhukseen, sillä
oli ollut hetkiä hänen nuorenmiehen elämässään, jolloin hän oli
toivonut naisen voivan hänet vietellä, jotta olisi päässyt kokemaan
luonnollisen sukupuolielämän salaisuuksia. Lyhyesti sanoen: tämä
_nuori mies_ oli paljon kärsinyt ja taistellut naisikävänsä tähden
pysyäkseen maailman ja itsensä edessä niissä siveyden kirjoissa,
jotka ovat ominaiset pohjoismaisen miehen monogamialuonteelle.
Kun nämä kaksi nuorta ihmistä ensi kerran näkivät toisensa, ei
kumpikaan aavistanut joutuvansa toisensa kanssa naimisiin, mutta
kun he sitten -- sielujensa orpoudessa -- olivat toistensa huulia
koskettaneet ja tunnustaneet halunsa avioliittoon, eivät he kumpikaan
aavistaneet koskaan tarvitsevansa toisistaan luopua.
Kaiken hyvän toivo täytti heidän sydämensä; mitä he huomasivat
vastahakoisuuksia toisissaan, sen he uskoivat korjaantuvan
pitempiaikaisessa yhdessäolossa, ja onnetonta avioliittoa pitivät
he mahdottomana, sillä kumpikin vannoi pyhästi sielussaan että jos
_heidän_ avioelämänsä vähänkin luiskahtaisi väärälle uralle, he jo
heti alussa pelastaisivat toisensa vapaaehtoisesti ja kunniallisesti
sallimalla toisilleen täyden vapauden. Ne olivat juhlasanoja,
jumalaties mistä opittuja.
Morsian nautti siitä että hän oli morsian ja rakastettu, josta mies
oli pitävä huolen tässä maailmassa; sulhanen puolestaan kiitti
Jumalaa, joka vihdoinkin oli lähettänyt hänelle neidon, joka milloin
tahansa oli suostuvainen antautumaan _kokonaan_ hänen omakseen.
Morsianta kiehtoi tyttömäinen uteliaisuus: mitenkähän itse asiassa
naimisiin mennään... ja mitä toiset tytöt sanonevat kun näkevät
hänet rouvana -- rouvana! hänet! -- kuinka hassua, kuinka hirveän
juhlallista, kuinka sanomattoman hauskaa ja ihan uskomatonta satua ja
kuitenkin totta -- kylläpä hän tässä taitaa ollakkin oikea Jumalan
suosikki, kun näin, ilman muuta, odottamatta, pääsee naimisiin... ja
tuleeko hänellekkin pikkuisia, herranterttunen sentään?
Sulhanen puolestaan unelmoi menemällä naimisiin terveen ja
kauniin tytön kanssa lausuvansa ikuiset jäähyväiset nuoren miehen
ikävyyksille: _vaimo_ merkitsi hänelle ikuista lievittäjää,
lohduttajaa, ymmärtäjää ja auttajaa niin ruumiin kuin sielun
asioissa, vaimo oli oleva hänen henkinen toverinsa ja
elämäntaisteluun kannustajansa ja samalla hänen onnenjakajansa. Hän
tunsi kulkevansa kuin suloisesti polttavilla tulisilla hiilillä
ja ajatellessaan morsiantansa paloi taivaallisesta huumasta ja
liekkumasta, jota hän tähän asti oli vain mielikuvituksessaan
maistanut.
Nainen oli kärsimysvuosina muuttunut hänen ihanteekseen, hänen
kaikki-kaikekseen, hänen uskontunnustuksekseen ja jumalattarekseen.
Sillä jumalattarella oli vallassaan autuuden ihana aarnio, josta
rakastaja saisi ikuisesti ammentaa nektaria.
Liian kauvan hän oli saanut kärsiä yksinäisyyden kirottua kuivuutta
-- sitä syvemmälle hän tahtoi sukeltaa avioliiton keitaaseen kerran
sen saavutettuaan!
Oi tyttö, tyttö -- omani!
Mun ruusuni, mun kaikkeni!
Sinuhun luotan, sinuun vain...
Hänen päätään ihanasti pyörrytti ja morsiamensa kunnian puolesta hän
oli valmis lyömään koko mailman rikki.
2.
-- _Mirjam!_
-- _Orjo!_
-- Nyt sinä olet omani!
-- Ja sinä minun.
-- Tämä on kuin satua!
-- Niin, kultaseni...
-- Me olemme paratiisissa. En ikinä olisi uskonut että Jumala
tällaista onnea sallii -- minulle.
-- En minäkään. Minä en aavistanut että elämässä on tällaistakin.
Aurinko paistoi lämpimästi rantahietikkoon, jota toiselta puolelta
siimesti juuri täyteen lehteensä puhjennut tuoksuva koivikko.
Kesäinen laine unelmoiden liplatti sileätä rantaa vasten. Hyvin
kaukana ulapalla siinsi punerva purje, joka häipymistään häipyi
näköpiirin taa. -- Mirjam! sinä olet niin kaunis. Juuri tuollaisena
minä sinusta nautin! Jos sinä aina saisit olla näin, niin minä sinua
ikuisesti rakastaisin. Viisaat väittävät ettei tämä ole rakkautta,
vaan aistihurmausta, mutta minä en tällä hetkellä osaa filosofoida.
Minun henkeni kaipaa totuutta ja jumalaa, mutta minä tunnen etten
ikinä niitä saavuta ennenkuin olen tämän onnen kokenut...
Mies puhui intohimoisesti, hänen voimakas rintansa kohoili terveiden
keuhkojen pullistamana ja hänen silmissään paloi kirkas ja
lapsimainen tuli.
-- Mirjam! Sinua saatan minä suudella rajattomasti, sinä olet minulle
kaiken kauniin huippu, kaiken puhtauden, kaiken siveyden, kaiken
ihanteen esimaku... Sinun kauneuttasi minä väristen lähestyn kuin
onnesta juopunut jumala... se on minulle -- minä tunnen sen koko
sielussani -- riemuportti kuoleman erämaasta elämän omenatarhaan.
Ajattele! Minkä kidutuksen on maailma keksinyt kauneudenjanoiselle
nuorukaiselle: kaikki taidekokoelmat vilisevät täynnänsä hivelevästi
maalattuja alastomuuksia, kylmään marmoriin silitettyjä naissuloja
-- sano, mitä ne auttavat meitä, jotka kaipaamme elävää kauneutta?
Kulttuuri on niin äärettömän tekopyhää, ei kukaan toiselleen tunnusta
himoitsevansa taiteen elävää objektia. Ja juuri me siveät kaipaamme
sitä enin.
Hän vaikeni hyväillen morsiantaan hellävaroen kuin lasta, suudellen
häntä hulmuavista hiuksista alkaen jalkoihin saakka -- pieniin
valkoisiin, siromuotoisiin jalkateriin, joiden varpaat tekivät
vallattomia liikkeitä lämpöisessä hiekassa. Ja mies nautti siitä
että nainen nautti hänen ihailustaan, hän näki Mirjamin silmäin
välähdyksissä niin suloisia säteitä ja syvää kiitollisuutta, jonka
sielullista sävyä hän ei ikinä voisi unhoittaa.
-- Neitsyeeni!
-- Sulhoni! Mieheni.
He katsoivat toisiaan syvästi silmiin.
-- Minä tahtoisin sinut lävistää katseellani, nähdäkseni
tulevaisuuteni!
Se oli mies, joka näin sanoi. Mutta morsian ei vastannut, vaan
virkkoi ainoastaan:
-- Nukutaan nyt yhdessä. On niin suloista kuunnella laineen
loiskintaa.
Ja hän kietoi kauniit käsivartensa lujasti miehen kaulaan.
He nukahtivat tunniksi, pariksi, ehkä kolmeksikin -- eikä mikään
heidän rauhaansa häirinnyt. Aurinko paistoi kuumasti. Pienet linnut
vain kävivät piiskuttaen heitä katsomassa lentää pyristäen taas
pakoon läpi lehvikon ja ikäänkuin kuiskutellen toisilleen että:
katsokaa miten ihmislapsetkin lempivät, kuka olisi mokomaa uskonut!
* * * * *
Mies heräsi ensimäisenä ja säpsähtäen todellisuuteen, hypähti
istualleen ja katsoi aristuneena ympärilleen. Oliko kukaan heitä
nähnyt? Oliko ketään soutanut sivu tai joku hiipinyt pensasten
takana? Mutta jos oli, niin olkoon -- heidän salaisuutensahan oli
julkinen.
Hän loi lämpimän silmäyksen morsiameensa, joka oli unissaan
irroittanut käsivartensa ystävänsä kaulasta. Miehen sydän sykähti
tuoreitten kohtausten riemumuistoista, hän tunsi hermostonsa
niin kylläiseksi, hän melkein tahtoi kiljahtaa siitä tietämyksen
hekumasta, että hänellä todella vihdoinkin oli oma naisensa, ja
muistaen kuinka monta vuotta hän turhaan oli janonnut puhdasta
rakkautta, hänet uudelleen valtasi lemmensyleilyn hurmio.
3.
He nauroivat omille viattomuuksilleen asioissa, joita eivät vielä
kokemuksesta tunteneet, ja pitivät itseänsä leikkivinä lapsina
todellisen avioelämän kynnyksellä.
Täytyi ehkä luopua turhasta ujoudesta ja kysyä neuvoa lääkäriltä.
Mutta heitä nauratti vielä sittenkin samalla kun itkun kyyneleet
joskus varjostivat heidän nuorta onneansa.
Kuherruskuukausia kesti kokonaisen vuoden ennenkuin he perinpohjin
oppivat tuntemaan avioliiton fyysilliset edellytykset.
Vähitellen he alkoivat tuntea syvää huolestusta sielussaan ikäänkuin
vaistomaisesti vapisten tulevaisuutensa edessä.
-- Mirjam rakas, minun käy sääli... sopersi mies.
-- Sääli itseäsi -- minä tahdon... vastasi nuorikko.
-- Mutta, kultaseni, sinä et vielä tiedä kaikkea...
-- Kun kerran olet sydämeni omistanut, valloita kaikki muukin.
-- Kuinka luonnollinen sinä olet!
-- Sitähän sinä juuri rakastat... Aviomies puolestaan oli lausunut
jäähyväiset poikuutensa heikkouksille. Hän oli nyt täysi mies, joka
kykeni tyydyttämään naisen lemmen kaipuuta, ja ennenkokematon varmuus
täytti hänen olemuksensa.
Sitä mukaa kuin oli mieheksi kypsynyt, oli hänen hermostonsa
parantunut ja vuosikauden naimisissa elettyään hän tunsi itsensä
harvinaisen terveeksi ja henkisesti valmiiksi taistellakseen
olemassaolon kovaa taistelua "pahaa" maailmaa vastaan.
"Olen mies!" hän ikäänkuin tunsi sielunsa syvimmässä, ajatellen
ylpeydellä vaimoansa, neitoa, joka hänet oli pelastanut.
"Olen nainen!" ikäänkuin tunsi myös toinen ihannellen miestään, joka
edusti häntä maailman edessä.
Mies tiesi naimisiin mennessään erinomaisen hyvin sukupuoliyhteyden
merkityksen avioliitossa. Hän oli sekä nähnyt että lukenut tai
kokeneilta ihmisiltä kuullut, kuinka suurin osa naimisissa olevia
kaikkialla maailmassa käytti väärin avioliiton vapauksia, jotka
yhteiskunta oli pyhittänyt. Hän tiesi että useimmat eivät kestäneet
omien nautintojensa seurauksia, vaan sortuivat aavistamattomiin
onnettomuuksiin, ja tiesi myös, että muutamissa tapauksissa liian
niukka yhdyselämä samoin vaikutti vahingollisesti. Hän tiesi että
ainoastaan täysin terveet aviopuolisot, jotka rakastavat toisiaan
henkisesti, kestävät avioliittonsa kaikki valo- ja varjopuolet.
Mies ei ollut tietämätön siitä miten hänen oma sukupuolensa
useimmissa tapauksissa hävitti naisen alkuperäisen kauneuden ja
siten teki naisen itselleen vastenmieliseksi. Hän tiesi myös että
löytyi naisiakin, jotka säilyttämällä oman viehätyksensä, turmelivat
miehiä puristamalla näistä heidän elinvoimansa. Tärkeänä onnellisen
avioliiton ehtona hän piti sitä, että nainen, jonka mies oli valinnut
elämänsä auttajaksi, säilyi ulkonaisestikin kauniina samalla
kun hän tiesi, että se harvoin saattoi tapahtua. Monet kauniit
tytöt rumentuivat jo ensimäisinä lemmen kuukausina, sangen useat
rumentuivat toivotun esikoisensa maailmaan tulon tapahduttua, ja
toisen ja kolmannen synnytyksensä jälkeen olivat useimmat aviovaimot
siinä määrin muuttuneita, ettei mies enää parhaalla tahdollakaan
voinut pitää heitä kauniina. Poikkeuksia olivat ne ikivihannat
ruusut, jotka jokaisen uuden synnytyksen tapahduttua yhä ikäänkuin
nuorentuivat ja kaunistuivat ja elämänhalussaan voimistuivat. Myös
tiesi hän liian tiheiden raskaustilojen surkeat vaikutukset naiseen
-- yleensä hän teoriassa tiesi onnellisen ja onnettoman avioliiton
tärkeimmät ehdot.
Itse hän puolestaan hartaasti toivoi voivansa kulkea kultaista
keskitietä.
Orjon ja Mirjamin avioliitossa piti ilmetä elämän onnea, elämän
järkeä, elämän iloa ja syvää vakavuutta!
_Heidän_ piti osata kiertää kaikki ne salakarit, joita useimmat muut
eivät olleet osanneet välttää.
Mies se niin oli nämä asiat edeltäpäin päättänyt ja nainen hyväksyi
ne keskustelematta kiihkeällä, lyhyellä vastahyväilyllä.
Vuoden naimisissa oltuaan Mirjam alkoi tuntea itsessään oireita,
jotka ennustivat hänen määrätyn ajan kuluttua tulevan äidiksi.
Molemmat aviopuolisot säpsähtivät ilosta -- viime aikoina
olikin heidän nuori avioliittonsa tunnahtanut jollakin tavoin
vaillinaiselta, autiolta.
He olivat panneet lapseensa sielunsa kaiken voiman. Kaikki mitä
kummassakin oli parasta, oli ikäänkuin annettu tälle lapselle. Se
lapsi oli oleva heidän hellintä sydänvertansa, se oli nouseva heidän
kummankin yläpuolelle, se oli oleva heidän jumalallinen sankarinsa,
jolla oli edellytyksiä taistella kavalaa maailmaa vastaan ja
saavuttaa harvinaista onnea.
Neitosen muuttumisessa äidiksi oli jotakin pyhää, ja pyhää oli
entisen nuoren miehen kehittymisessä isäksi; mutta kaikista pyhintä
oli se, mikä hiljaisen rukouksen hurmiossa, henkisen ikävän kaihossa,
koko maailman arvoitus edessä, ruumiillisen kauneusnautinnon
haltiotilassa oli jumalallisen salaperäisyyden syvyydestä esiin
manattu!
Se oli avioliiton ensimäinen ikuisesti korkea totuus, jonka edessä
täytyi nöyrästi polvistua ja jonka tähden täytyi luopua kaikesta
kevytmielisestä tulella leikkimisestä.
Lapsi! _Heidän_ lapsensa! Mirjamin ja Orjon sydän...
Oi! he kiittivät jumalaa että olivat näin onnellisessa avioliitossa.
* * * * *
Onnellisessa? Niin. Eivät he avioliittoaan kaikista onnellisimpana
pitäneet, mutta kaikissa tapauksissa sellaisena, joka oli läpäisevä
elämän myrskyt! Ylpeästi he uskoivat ettei heidän avioliittonsa ikinä
ollut muodostuva niin kolkoksi ja suorastaan kauhistavaksi kuin
jonkun heidän naapurinsa avioelämä, ja toiselta puolen he nöyrästi
tunnustivat olevansa alempana niiden avioliittojen suhteen, joissa
mies ja nainen todella näyttivät sulaneen yhdeksi ymmärtäväksi
tahdoksi, yhdeksi elämän leikkiväksi hymyksi -- sellaisia suloisia
poikkeusilmiöitä yllätti varsinkin hopeahapsisten vanhan ajan
avioparien joukossa. Mutta kenties olivat hekin vielä, Mirjam ja
Orjo, kaikki läpikäytyään, kehittyvät tuollaiseksi sulosointuiseksi
lasten lailla leikillisesti kinastelevaksi poikkeuspariksi?
Heidän nuoressa avioliitossaan vivahteli nyt kummallisia varjoja
-- he eivät itsekään tienneet, mistä ne tulivat. Miksi sysimusta
pilvenlonka äkkiä peitti auringon, joka vielä äsken tulikuumasti
säteili, miksi yhtenä aamuna satoi lämmintä kevätvettä, toisena
päivänä syyti jääkylmiä rakeita, jotka kipeästi ruoskivat kasvoja,
miksi taivas ja maa joskus sekoittui veripunaiseksi myllerrykseksi,
kuului uhkaavaa ukkosenjyrinää ja sydämen täytti hirveä pelko ja
järkeä ikäänkuin pimitti...? Ja sitten taas oli kaikki ennallaan
ja nuori avioelämä kukoisti lupaavana, kaikkien kadehtimana ja
onnittelemana.
Jo kihloissa ollessa -- ennenkuin he olivat mies ja vaimo -- nämä
kummalliset varjot olivat leikkineet heidän päittensä päällitse
samalla kepeästi häipyen uteliaan lemmen kevätkiihkoihin, jotka
pursuivat vastustamattomalla voimalla kuni ruskeat kevätpurot
maantieviemäreissä.
Mitä oli esimerkiksi se että morsian, joka vielä äsken oli vannonut
ikuista uskollisuutta leväten sulhonsa sylissä, yhtäkkiä sai häntä
kohtaan omituisen kauhun ja pelon tunteen -- he olivat häämatkallaan
erämaan halki -- ja koetti kyytipojan avulla jätättää kärryistä
noussutta sulhastaan, juoksuttaen häntä monta kilometriä jälessään?
Hän, Mirjam, ei itsekään oikein osannut tehdä selkoa siitä, mikä
virma hänet silloin yllätti -- aivankuin joku kaukainen aavistus
tuleviin aikoihin olisi häneen iskenyt vaatien neitoa pakenemaan
tulevaa miestään. Vai oliko se itsetajuton mielijohde: aiheutuva
magnetismin ikuisista laeista miehen ja naisen välillä, poistyönnistä
ja luovetämisestä, salavihasta ja salarakkaudesta kahden ainaisesti
taistelevan vastakkaisen sukupuolen kesken?
Tai mikä oli se ilmiö, että sulhanen puolestaan jonakin ihanana
kultaruskojen valostamana kesäyönä -- heidän ulkomaamatkallaan --
kun ruusut tuoksuivat ja satakielet lauloivat avatun akkunan alla,
yhtäkkiä kavahti polvilleen, tempasi veitsen seinältä ja välkyttäen
terää nuoren rouvansa ihanien rintakumpujen ylitse, silmissä
pirullinen kiilto, puhui synkkiä sanoja uhaten itseään ja koko
maailmaa aivankuin vastanaineiden välillä olisi tapahtunut mikäkin
traagillinen paljastus? -- ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä
kaikki uhma sammui suloiseen raukenemukseen ja molemmin puolin
pyydettiin toisiltaan hellästi anteeksi.
Mistä se johtuikaan, että kumpikin toisinaan tunsi vastustamatonta
tarvetta heittäytyä näyttelijäksi, joka deklamoi juhlallisia sanoja
ja riehahteli kuin raivostunut jumala lukien toinen-toisensa
edessä kaiken inhimillisyyden, kaiken säädyllisyyden, kaiken onnen
elinehtojen ja kaiken yksilöllisyyden lakipykäliä?
Jo muutamien kuukausien yhdessäolon jälkeen he olivat myöntäneet
toisilleen että olivat menneet naimisiin perusteellisemmin tuntematta
toisiaan ja varsinkaan tuntematta toistensa rotuominaisuuksia.
Nuoruuden kiihkossaan he olivat päättäneet että vasta avioliitossahan
toisiinsa saattoikin tutustua ja he ylenkatsoivat niitä, jotka kauvan
kiduttivat toisiaan tutkimalla toistensa heikkouksia ja lopulta ehkä
erkanivat toisistaan. Tosin morsian ensi huumauksessa oli kuvitellut
juhlallisia häävalmistuksia ja siitä syystä ainoastaan ehdottanut
yhden vuoden kihlausaikaa, mutta kun sulhanen oli pitänyt määrättyä
pidättymisaikaa kaiken pahan ja vaarallisen enteenä, niin oli morsian
tyytynyt yhteen ainoaan kuukauteen, jonka lyhyyttä hän jälkeenkin
päin vielä siunasi. Mutta tämä ei ollut estänyt heitä molemmin puolin
tuntemasta jotain pettymyksen tapaista, kun tuli kysymys siitä,
mitä kumpikin pohjaltaan tahtoi ja tarkoitti. Ja silloin pilkisti
keskustelujen takaa kaksi päinvastaista luonnetta.
-- Mirjam, mitä sinä oikein teet?
-- Minä tahdon näin!
-- Mutta tekisit nyt minun tähteni toisin?
-- Älä viitsi komentaa!
-- Enhän minä komenna, mutta asian itsensä vuoksi -- ymmärräthän,
mikä on oikeata ja kaunista ja hyvää...
-- Voi, älä viitsi olla niin juhlallinen ja vakava!
-- Mutta, kultaseni...
-- Ei, minä en tahdo kuulla mitään!
Toisella kertaa oli vastanaineiden kesken seuraavanlainen sananvaihto.
-- Orjo rakas, saanhan ostaa sinun laskuusi tuon hatun?
-- Mutta vastahan sinä ostit uuden.
-- Minä en tästä pidä. Tuo on muotihattu.
-- Minusta se on kauhean ruma.
-- Sinä et ymmärrä.
-- Ihan tosiaankin häpeän, jos ostat. Enhän minäkään pane päälleni,
mitä et sinä hyväksy.
-- Voi kuinka sinä olet lapsellinen!
Ja se ruma hattu tietysti ostettiin, josta tosin johtui enemmän
kiusaa kuin iloa.
Kolmannella kertaa kävi keskustelu näin:
-- Rakas Mirjam, älä ole niin ylpeä talonpojille.
-- Moukille!
-- Minä näin, että he loukkaantuivat käytöksestäsi.
-- Minä en ole tottunut heitä passaamaan!
-- Voisit sentään olla hieman ystävällisempi ja osaaottavampi.
-- En!
-- Mirjam!
-- En ikinä!
-- Mirjam! Älä vastusta sitä mikä on hyvää.
Ja nuoren aviomiehen silmät tulistuivat. Mutta Mirjam seisoi siinä ja
polkaisten jalkaansa sanoi vielä kerran: En sittenkään!
Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin kiersi kätensä miehensä
kaulaan ja sanoi muuttuneella äänellä:
-- Orjo, anna anteeksi!
Silloin oli kaikki taas hyvin.
4.
Kummallinen on Suomen kesä! Se vie yhteen kihlautuneet, mutta ajaa
erilleen vastanaineet.
Orjo ja Mirjam olivat kumpikin saaneet päähänsä, että heidän piti
kuukauden päiviksi luopua toinen toisestaan matkustamalla vanhoihin
lapsuuden koteihinsa.
He olivat ikäänkuin uteliaat kokemaan, miltä taas tuntuisi se
yksinäisen nuoren ihmisen elämä, jota he ennen olivat eläneet. Miltä
tuntuisi naineena miehenä sanoa tovereilleen että "vaimoni on siellä
ja siellä" tai nuorena rouvana päätään keikauttaen huomauttaa:
"mieheni kirjoitti minulle että..." j.n.e.
Juhlallinen arvokkaisuus täytti heidän mielensä sinä päivänä,
jona he heittivät toisilleen jäähyväissuudelmat vieraan kaupungin
asemasillalla, josta junat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. Kuinka
elävästi he silloin tunsivatkaan elämän pyhän ystävyyden ja
yhdyselämän jumalallisen salaisuuden!
Orjon juna läksi ensin. Ja tuskin oli tämä kolmenkymmenen vuotias
jäykän näköinen mies istunut kymmentä minuuttia jyrisevän junavaunun
sopessa, kun hänet jo valtasi sellainen ikävänpuuska että hän
itsekkin hämmästyi riippuvaisuuttaan naisesta. Ja jo ensimäiseltä
pysähdysasemalta hän viskasi ensimäiset tunnelmat jälkeensä: "Mirjam!"
Ja kuta kauvemmas hän kulki, sitä oudommalta sadulta hänen oma
elämänsä alkoi tuntua. Hän katsoa tuijotti vaunun akkunasta sivu
viliseviä maisemia, mutta syvän vihertävässä metsässä ja keväisten
järvien terässinisillä laineilla ei hän keksinyt mitään muuta kuin
sen nuoren naisen kuvan, jonka hän oli jättänyt.
Silloin hän surullisesti hymyili. Mutta juna vei -- ikäänkuin
kiskomalla kiskoen -- miestä rautatien äärimäiseen päähän ja vielä
kyytikärryihin noustessaan hän ikäänkuin kummasteli sitä, miksi ei
Mirjam ilmestynyt hänen rinnalleen.
Kevätkylmän viileys kouristi sydämeen saakka. Heti kun hän oli
eronnut Mirjamista, oli kesäinen lämpö kadonnut ja takatalvi uhkasi
Pohjolaa. Eräällä taipaleella satoi niin paksulti lunta että hän
hädintuskin pääsi eteenpäin rattailla. Häntä paleli kauheasti, hänen
päässään oli vain olkihattu, ja ainoastaan lainailemalla majataloista
isäntien turkkeja tai juoksentelemalla kyytikärryn sivulla hän
pelasti henkensä. Mutta tuuli puhalsi vimmatusti pohjoisesta vasten
matkustajan kasvoja ja talven merkit ilakoivat luonnossa; eräällä
taipaleella juoksi kyytikärryjen perässä puolikymmentä poroa.
"Minun lapsuuteni rakkaat maisemat", ajatteli nuori aviomies sinisenä
kasvoiltaan väristen, "miksi te nyt tunnutte niin tylyiltä?"
Hän muisti lukemattomat kerrat ennen maailmalta palatessaan riemusta
sykkivin sydämin lähestyneensä vanhan maalaiskotinsa pajaporttia,
mutta nyt hän ikäänkuin koneellisesti kohtasi vanhan isänsä, joka
aherteli jossain ulkotyössä pihalla, ja ikäänkuin vierastavasti
vastasi hellän vanhan äitinsä vastaanottosuudelmaan. Eikä hän myös
siinä määrin kuin ennen ollut huvitettu talon koirista, jotka
irvistellen, ulvoen ja häntiänsä huiskuttaen hyppelivät häntä
vastaan, ikäänkuin kysellen: "mitä sinulle nyt oikein kuuluu?"
-- No, ja mihin Mirjam jäi? kysyi isäukko lauhkeasti savuja
puhallellen hopeahelaisesta piipustaan, jonka on heti täyttänyt
vaakunalla ja tullut saliin pojaltaan uutisia kuulemaan.
-- Mirjam? Se... mehän tuota... sopertaa iso poika säpsähtäen
todellisuuteen, mutta häveten paljastaa tunteitansa. Ja lisää
reippaasti: -- Hätäkös Mirjamilla, hänellähän oli vain junamatka.
-- Mutta eikö sinusta tuntunut hirveän ikävälle hänestä "erota"?
kysyy sisar kirkkaasti veljensä silmiin katsahtaen.
-- Ikäväkö? letkauttaa velimies teeskennellen. -- Kaikkea sitä
kysytäänkin. Kun on kohta neljäsataa päivää yksissä oltu, niin
tokihan raatsii neljäksikymmeneksi päiväksi toisistaan luopua.
Vanha äiti katsoo poikaansa tutkivasti ja sanoo ruotsiksi:
-- Minulla on ikävä, jos pappa viipyy venerannassa yhden illankaan.
Orjo kuuntelee ja vastailee kysymyksiin -- tämä on hänen lapsuutensa
rakkain paikka, jossa häntä aina on hellästi kohdeltu -- mutta hän
tuntee sielussaan että hänen saapumisessaan tähän pyhäkköön on tällä
kertaa jotakin vajanaista, epäluonnollista ja puolinaista.
Eikä hän tunne itseään omaksi itsekseen ennenkuin on kiivennyt
ylihuoneeseen ja purkanut Mirjamille ensimäiset vanhankodin
tulotunnelmat pitkässä kirjeessä, joka huolellisesti lakattuna
lähetetään postissa seuraavana aamuna.
5.
Ja niin alkoi nuoren avioparin ensimäinen kirjevaihto, jossa
tapahtui se sama ilmiö mikä on lintumaailmassa tavallista
pesimisaikana, että nimittäin uros laulaa korkeimman kuusen latvasta,
ruikuttaa rintansa täydeltä riemuiten, loppumatonta kaihoansa
kertoen, väliin intohimoisen katkeraakin säveltä kaijuttaen, kun
sitävastoin pesässään hautova naaras enimmäkseen vaikenee, sydän
kylläisenä kuunnellen ja ainoastaan silloin tällöin vastaukseksi
lemmentoverilleen piiskuttaen.
Herra Orjo oli jo ehtinyt viidesti visertää, laulaa kokonaisia
koloratuuri-aarioita, ennenkuin sai ensimäisen vastaussirahduksen
kauvas lentäneeltä armaaltaan. Näin vastasi Mirjam:
Rakas Poika kultani!
Kirjeesi olen saanut ja juuri toi postiljooni esperanto-korttisi,
josta en ymmärrä muuta kuin _Mia kara Infano_. "Malvarmigis"
sanaa, jonka olit alleviivannut, etsin sanakirjasta, mutta en
löydä, tarkoittaako se ruskeanväristä? Kylläpähän selvän saan, kun
huomisen päivää tavailen. Kortteja saat kirjoittaa esperantoksi,
vaan et kirjeitä, muista se! Sinun valokuvasi olen asettanut
kirjoituspöydällemme. -- Voi Orjo kultani, kuinka se oli vaikea se
eroamisen hetki. Panin koko tahdonvoimani liikkeelle hillitäkseni
itseäni itkuun purskahtamasta, vaan kun juna läksi enkä enää
sinua nähnyt, tulvahtivat kyyneleet silmiini ja ne tyhmät ryssät
töllistelivät kuin ihmettä, niin että lensin suoraapäätä ensiluokan
odotussaliin ja tappelin siellä turhaan itkua vastaan. On hauska
minun ajatella että sinä nyt olet kotonasi ja saat levätä sielun ja
ruumiin puolesta. Olen koettanut tiedustaa meille maalta asuntoa,
vaan en ole vielä saanut. Kuule Orjo, en minäkään oikein pidä siitä
herratar-tittelistä, se herättää niin huomiota.
Voi hyvin kultani, oma rakas Orjoni! Minulla jo alkaa tulla sinua
ikävä. Ollappa telefooni sinne. Terveisiä kotiväelle.
Sinun suutelosi -- ero-suutelosi -- oli ihana! Lämmön väreet
sydämessäni käyvät, kun sitä muistelen. Painan ajatuksissani poskeni
sinun poskeasi vastaan.
Poika sinua? Miksi teet noin, vaikka tiedät että olen utelias.
Parasta että sanot sen pahan asian, luulen jaksavani sen kantaa.
Kyllä ne sinua kiusaavat.
Toivoisin joka ilta saavani sinulta kirjeen. Jumala Orjoani
siunatkoon!
_Mirjamisi_.
P. S. "Malvarmigis" kai tarkoittaakin kylmettymistä. Ah armaani,
ettet vilustuksestasi vain saisi seurauksia. Tämä punainen kuori ei
ole sinun lähettämiäsi. Kello on 1/2 1 yöllä. Linnut jo visertelevät
ja aurinko pian nousee. Kirjoita kultani sielusi tilasta.
Heidän kirjeensä sattuivat vastakkain.
Rakas Tyttö! alkoi aviomiehen pitkä kirje.
Nyt kerron Sinulle, Mirjam, kappaleen nykyistä elämääni.
Kirkkaan kesäyön jälkeen -- akkunat auki läpi yön -- herään kello
8 leveässä "aviovuoteessani" siihen että oma iso mammani kiipeää
sisään ja sanoo "Go'mor'on, min gosse" sekä laskee tuolille
lautasen, joka on kukkuroillaan mitä makeinta lakkahilloa. Syödä
lipostelen herkkua, haukottelen ja tunnen tuota ihanaa janoa, joka
nykyään kohdistuu omaan pikku vaimo-kultaani. Hyppään ylös, riistän
yöpaidan yltäni ja alan voimistelun Müllerin mukaan. Sitten ohuet
kesähousut sääriin ja mies avojaloin alas vinnin portaita. Siellä
mitä herkullisin päiväpaiste pihanurmella vastaan hymyilemässä.
Aamiaisen syötyä kysyn itseltäni: hyvä herra, mikä on tämän päivän
työ? Sisätyöt _pitäisi_ alottaa, mutta päivä on sellaisiin liian
kaunis. Isäukko ja veliherra ehdottavat vanhan sluupin pohjan
tervaamista. Orjo muka mainiosti joutaa! Suostun tarjoukseen --
kaappaan raskaan tervasankon, kintaat ja nahturin ja nilkutan kohti
venerantaa, jonne, kuten tiedät, karttuu parituhatta askelta. Noin
kolmekymmentä askelta kerralla jaksan kantaa tervakiulua, joka pyrkii
sotkemaan sirot housuni. Koetan juosta hölkyttää taakkoineni, mutta
joka kolmenkymmenen askeleen päässä täytyy pysähtyäni huohottamaan.
On varmaankin 25 astetta lämpöä. Vihdoin pääsen rantaan märkänä
kuin kuninkaaksi voideltu. Ensi työkseni riisun vaatteet yltäni,
peseydyn pehmoisessa järvivedessä -- mikä ihana asia -- järvi
uinailee siinä kirkkaana peilinä -- ei ristinsielua risahda rannassa;
saan olla rauhassa. Teen kuperkeikan pehmeässä hiekassa kuin jänis
enkä raatsi vetää paitaa ylleni. Totisesti nämä ovat niitä hetkiä
luonnossa, jolloin Jumala tahtoisi että ihmiset olisivat alasti
eivätkä häpeisi! Otan nahturin ja tervakiulun (proosallinen kuva,
mutta sluuppi on tervattava!) ja alan toimeni. Aurinko iskee ihooni,
mutta vaikka kallo halkeaisi, en suostu itseäni peittämään. Ja
minä tervaan, tervaan kuin taivaan enkeli Noakin arkkia ja väkevä
tervantuoksu lemuaa sieraimissani. Sääsket juupelit karkaavat
intohimoisesti niskaani, sääriini (sinä muistat että miehelläsi on
sääret!), käsivarsiini... Minä tuuppailen niitä nahturini varrella
ja joka kerta kun itikan litistän, ilmestyy ruusu ruumiiseeni. Olen
täynnä ruskeita tervatäpliä, Saharan pantterin näköinen tai kuten
Esau... Huomaan ilokseni että kuta useampia pläsejä annan, sitä
välinpitämättömämmiksi muuttuvat sääsket, niin että ne lopulta eivät
makeasta lihastani lainkaan piittaa. Ja minä saan rauhassa tervata
sen suuren sluupin pohjan! Sitten otan pienen kylvyn ja pesen tervat
hiekalla, vedellä ja saippualla -- aivan kuin pestään lattioita, ja
taas moniahta karhunpenikan kuperpyllyä heleällä hietikolla, joka on
minun Eedenini...
Oh! se oli ihana ilmiö -- tuo purren pohjan tervaus alastomuudessa.
Kuinkahan monta tuhatta taudin bakteria aurinko armias ehtikään
ruumihistani irti nykäistä siinä teutaroidessani -- lääketieteen
professorit laskekoot. Ja se kotirannan pehmoinen vesi! Voi Tyttöni!
Mutta sinua, sinua kanssani kaipasin; mielikuvitukseni lensi kuin
untuva heijaten kesäpäivän ilmassa livertävän pääskysen ajamana...
_Sinua_ haaveilin toverikseni polttavaan aurinkoon, joka nuoren
vereni loitsi suloisimmilla lämmöllä -- sillä lämmöllä, joka on
elämän punainen lanka maailman harmaassa kankaassa! Oo Tyttö, Tyttö,
pelkään tulevani hulluksi hurmauksesta, kun kuljeskellessani vetten
vaiheilla muistelen viime kesämme paratiisillisia päiviä... siellä
pyökkimetsissä ja merikalliolaaksoissa. -- --
Jatkan kirjettäni. Sitten -- samana herranenkelin poutapäivänä --
läksin siukkuni siveän kera Ulpukkasaareen -- ensi kertaa kahden
vuoden jälkeen. Ilma oli hirveän kuuma, aivankuin Etelän rannoilla.
Järvi kuin lumottu lepäsi... Ulpukkasaareen tultua alkoivat tytöt
puhdistuspuuhansa, joka olikin retken moraalinen tarkoitus. Mutta
keittiön savureikä oli tukossa ja minun täytyi ruveta nuohoojaksi,
kiivetä katolle ja laskea kiviriippa alas savutorveen. Kopsis
koli-kol! Kivi kelvoton kirposi irti nuorasta ja uuni parka tukkeutui
yhä hullummin. Silloin läksin käpälämäkeen toiseen päähän saarta,
sillä ukko-Papan ja herra-veljen oli määrä saapua toisella veneellä
kalastamaan. Menin rantakivelle istumaan ja aloin lukea esperantoa
-- voidakseni heilani kanssa keskustella kymmenellä pennillä niin
etteivät syrjäiset ymmärrä. Mutta yhtäkkiä huomasin olevani päätä
myöten järvessä ja se siunattu esperanto jäi rantakivelle... Kun
taas hiivin tuvalle, äkkäsin herra veljeni vuorostaan katolla
tuiman näköisenä huutamassa, ja haromassa pitkällä lohivavalla. Sen
tuhannen tomppeli!! Mutta uuni paran kurkusta vain ei karvas pala
lähtenyt, ja kahvikullat täytyi keittää taivas-alla kivien päällä,
jolloin minä nuoremmakseni tietysti sain torttuja lisäksi. Tytöt
heippanat panivat koko tuvan kaluston mullin-mallin. Minä istuin
keinulaudalla ja rupesin puhaltamaan huiluani, jolla jo olen oppinut
eräitä sävelmiä, jotka kauniissa kesäillassa somasti kiiriskelevät
yli vetten rantamain. Kuikat pitkäkaulat jokisuulla huikailivat
kuin kissat naukuen, rantasipi lentää viilsi vikisten edestakaisin,
lasten polskarointaa kuului kaukaa mökin rannasta... Meillä oli
mukana sekä Killit että Kiisket ja tietysti minä olin joutilain
sessuja uittamaan, josta ne niin virkistyivät että olivat piehtaroida
orjanruusut saaresta sukupuuttoon. Muuan kuopi mykrää mullikossa ja
ulvoi raivosta kun ei saanut kynsiinsä; Sitten otti herra velimies
meistä kaikista naamataulut, jonka jälkeen minä rupesin raivaamaan
polkuja leveämmiksi. Tätä työtä tein ainoastaan sinua haaveillen
-- sinua varten, jotteivät kovat kanervat raappisi oman kultani
kauniita nilkkoja... sitten konsa me yhdessä siellä saaressa ollaan
ja elellään. Tunnustanpa hurmeen nousseen päähäni kuvitellessani
kultani jalan nousua sillä polulla, jota raivasin. Niin olin työhöni
innostunut että käteni haavoille repelin, mutta kyllä kulta ne
eheiksi suutelee...
Elämä on niin lyhyt, -- heilahdus vain -- nauttikaamme silloin kun
nautinto hengellemme kelpaa -- ei se aina kelpaa. Jumala! Olen ihan
huumauksissa tätä kirjettä kirjoittaessa, mutta _sinä_ minut ymmärrät.
Aurinko oli juuri vaipumassa siimekseen, kun myöhään kotimatkalle
läksimme ja me ihailimme kesäyön soreutta ja minä soitin huilullani
"sydämestäni rakastan..." Meillä oli punaiset lakit päässä. Ja
kun kotivaaralle noustiin kesäyön valossa: kas siinä loisti
kymmenhaarainen ryytimaatuomi täyteen kukkaansa puhjenneena -- niin
paljon matkaansaa yksi lämmin päivä -- ja me riensimme taittamaan
terttuja yöpöydillemme. Sounnit, uinnit ja saaren toimet olivat
vaikuttaneet meissä oikean maalaisjanon, ja lapsuuden päivien
tapaan hiivimme suoraan mamman maitokamariin juomaan sitä suloista
kirnuhuitua valkoisesta pahkakauhasta. Olisinpa suonut että heilini
olisi nähnyt minut viikset piimässä ja naama autuaassa poika-ajan
irvistyksessä...
Niin kotia kopsahdimme saariretkeltä ja yliskamariin kiivettyä minä
miekkoinen paitasillani aloin kullalleni sommitella runoa, jota en
sentään vielä huoli lähettää. Sen pääsisältö taitaa olla: "minä
hullu, joka eron otin kesäkullan kukkeimmaksi ajaksi!"
* * * * *
Saaos nyt kerran lemmen veri punainen kirje -- sinä, joka et koskaan
ennen sellaista saanut ole.
Sinua minulle pääskysten pesänlaitto muistuttaa, sinua etelän
tuuloset minulle suhisevat otsaani nivelien, sinut minä hengessäni
näen häikäisevän valkoisena kotirantani lämpöisellä hiekalla, ja kun
laineet varpailleni lipajavat, niin sinun pienten varvastesi hipaisut
veressäni tunnen. Ja kun vuoteeseeni yösydännä nousen, sinä taas
siellä mielikuvituksessani odotat, minä tunnen kuinka käsivartesi
kietoutuvat kaulaani, huulesi huuliani etsivät -- ja minä sukellan,
sukellan, sukellan onnellisena sinun sielusi pohjiin, unhoittaen
koko maailman... sinua juon ja sinä minua, sinä imet minun nuorta
voimakasta vertani saadaksesi itse elämän voiman ja rakkauden...
Mitä siitä, jos kärsimys kerran tulee -- nyt on kesä ja me olemme
nuoret ja meillä on vain toinentoisemme, ja omalle Jumalallemme
teemme tilit lempemme nautinnoista, joita puhtaalla omallatunnolla
nautimme. Nyt on kesä ja kaikki lintuset pesivät ja uroot laulavat
naaraille -- miksi en minäkin saisi laulaa kuin yörastas nuoren
intohimoni helkkylaulua? Minä, joka olen täynnä henkeä, kun vaan
aistit ovat saaneet ravintonsa! -- en minä, en kuuna kullan
valkeana aineellisuuden kahleihin sotkeudu ja, koska sen tiedän,
siksi rohkenen näin päästää lemmeniloni irti, tehden sen _aivan
tahallani_ sinulle näyttääkseni, _kuinka_ mies voi ikävöidä sitä
jota hän rakastaa. Ja nyt minä sanon sinulle, Mirjam: jos et ole
päässyt pois maaseudulle, niin väärin olisi minun puoleltani, jos
pyytäisin sinua yhä jäämään pölyiseen kaupunkiin -- miksi en kutsuisi
sinua rientämään sinne, jossa lempeni sinua vartoo? tänne, jossa on
vapaus suurin, sillä usko se: täällä olemme omat itsemme, jota ensin
olin epäillyt. Niin, jos sinun siis on ikävä, niin tehdään muutos
kesäohjelmassa ja sinä tulet luokseni suoraan -- oi en ymmärrä,
kuinka tätä polttoa kestänen heinäkuun kymmenenteen päivään saakka?!
Mutta varo itseäsi Mirjam, varo tapaturmilta: minua niin pelottaa
etten sinua saa koskaan nähdä -- mistä kummasta tuo pelko tulee?
Kätke tämä kirje uteliailta...
Minun päivätyöhöni kuuluu myös: 1 tunti raskasta ojankaivausta
intohimojeni taltuttamiseksi ja hengen karaisemiseksi. Kyllä
minä pian voimistun, kunhan sinä vain saisit innon ruumistasi
kehittämään, sillä siinä on elämän arvo, muista aina se, lapseni,
ja sinä kestät paremmin levotonta lempijääsi, jos saat itsestäsi
vähitellen -- naisheikkoudet hävitetyksi. Voimakasta, suloista,
lempeätä naista Poika kaipaa ja: _silloin on Poika hyvä, jos Tyttö
ei turhamaisuuksiin elämän-päiviänsä tuhlaa, vaan pyrkii olemaan
luonnollisesti kaunis ja harrastaa terveydenhoitoa hyljäten
muotihulluudet_.
Hajahiuksista, avojalkaista Tyttöä sinun Orjosi enin rakastaa, vain
sellaiselle hänen sydämensä kannel kirkkaimmin helisee!!! Muista
tämä, lapseni, muista ja ajattele syvästi. _Sillä tämä on meidän
elämämme sopusoinnun ehto_. Aamen.
_Orjo_.
6.
Kaksi päivää myöhemmin, ehtimättä saada vastinetta edelliseen, nuori
aviomies yliskammaristaan lennätti uuden kirjelmän, joka alkoi
reunamuistustuksella:
Tämän kirjeen saat lukea vasta nukuttuasi
yön rauhassa edellisen kirjeen tunnelmissa.
Jonka jälkeen seurasi vakava teksti:
_Mitalin toinen puoli_ eli
_Elämämme arkiharmaa_.
Rakas Mirjam!
Terveellistä on nyt luoda katsahdus 1. vuoden avioelämämme
varjopuoliinkin. Sinun kanssasi, Tyttö kulta, olen minä saanut kulkea
paratiisin ruusutarhoissa, joiden sulot ovat sieluni runollisimpia
aarteita. Kiitos tästä! Mutta -- mistä tuli katkeruuden musta
kyykäärme meitä kiusaamaan? Kuinka on mahdollista että kaksi ihmistä,
jotka muutamia tunteja takaisinpäin mitä suloisimmassa sovussa
tahtoivat sulautua toisiinsa -- yhtäkkiä perästäpäin huomaavat
olevansa kovin tyytymättömät, vieläpä vihaiset toinentoisellensa?
Onko se vain hermojen luonnollista ärtymistä?
Lienee syy usein hermostossa, mutta kyllä syy piilee syvemmälläkin --
henki-ruumiillisessa olemuksessamme.
Oi Jumala, jos osaisin oikein selittää, niin tästä voisi olla hyötyä
sekä sinulle että minulle. Sillä tahtoisithan sinäkin, rakkaani,
että me sopusointuisesti oppisimme yhteiselämäämme viettämään,
ettei se jonakin päivänä rikkoutuisi ja särkisi kummankin sydäntä?
Tahtoisithan?
Jos tahdot, niin sinä muistat, kuinka ikäviäkin kohtauksia meidän
kesken on sattunut, meidän kesken, jotka lemmessä toisillemme
antaudumme. Ja minä sanon nyt kuten ennen: kohtausten kovuuden olen
minä yksin aikaansaanut. Minä se olen ollut se, joka olen raivostunut
ja käyttäytynyt ryhdittömästi pikku vaimoani kohtaan. Mutta -- olen
myös kärsinyt enempi, olen kärsinyt omasta hillitsemättömyydestäni,
omasta onnettomuudestani. Vaan mistä onkaan onnettomuuden tunne
johtunut? Miten minä hetkellisesti olen niin voinut raivostua
ja synketä ja päästää kauheita sanoja tai säikytellä sinua
äkkipikaisilla uhkauksilla? Häijyydestäkö, hulluudestako, huonosta
sydämestäkö?
Ei! Tyttö-kulta -- en liene sydämeltäni pahempi kuin kukaan muu; on
ollut jaloja naisia, jotka ovat väittäneet sen pohjalla piilevän
kultaakin...
Hermoni ovat huonot, mutta ei sydämeni. Muista aina se!
Synkistymiseni, pahapäisyyteni on -- mikäli itseäni osaan tutkia
-- aiheutunut jostakin ilmiöstä, ota _aatteellisesti_ olen
pitänyt huonona, pikkumaisena, turhamaisena, epäkristillisenä,
epäinhimillisenä, muotiorjallisena tai muulla tavoin siveellisesti
vääränä. Silloin kun sinun käytöksessäsi, arvosteluissasi tahi
teoissasi on mielestäni ilmennyt vivahdustakaan jostakin, jota pidän
huonona tai epäjalona, niin minussa on heti noussut hylkäämisen
hyökylaine, joka pyrkii huuhtomaan tieltään kaiken, mikä on tuon
hyvän prinsiipin esteenä. Toisin sanoen: pikkuasioiden takaa minä
aina näen suuren sarjan aatteita, ottaen siis pienenkin asian
vakavalta kannalta, ja koskekoon ilmiö vaikka omaa vaimoani, sitä
enemmän kärsin, koska ihanteeni saavat pahoja kolauksia. Kun kerran
olen entinen fantasian lapsi, niin juuri se ettei todellisuus
mene niinkuin olen laskenut, tekee minut pettyneeksi, ja pettymys
herättää minussa tuskaa; tuska taas -- puhkeaa raivoon, joka pukeutuu
määrättyihin muotoihin. Esimerkiksi jos sinä suutuksissasi lausut
jyrkän ja varomattoman arvostelun jostakin henkilöstä, joka on
sinua kohtaan aivan yhtä ystävällinen kuin sinä häntä kohtaan, niin
se loukkaa minun elämänkatsomustani, ja jos lisäksi hermot ovat
heikot, niin siitä se sitten leimahtaa se, mikä polttaa kuin tuli.
Mutta periaate on: olkaamme oikeutta harrastavia, olkaamme ihmisiä,
olkaamme kristityitä! Niin kauvan kun vaimoni ei loukkaa tätä
periaatetta, niin kauvan ei minunkaan pahastumiseni ole vaarallista
laatua.
Toisella kertaa syy synkistymiseeni saattaa olla yksinomaan
aviollinen. Esimerkiksi jos sinä -- valmistamatta minua siihen --
heität minut yksikseni kotiin yöhön asti, itse viipyen jossakin
huvissa, niin se sinänsä niin pieni asia on ikävöivälle mielelle
katkera koetus, joka itsekkään luonnon takia -- sitä en kiellä
-- puhkeaa ankaraan arvosteluun. Mutta asianlaita on toinen, jos
minut siihen valmistat sopivalla, lempeällä tavalla ja selvästi --
silloin tyydyn eikä jälkinäytöksiä tule. Että itse ehkä myös joskus
valmistamatta olen jättänyt sinut yksiksesi, on huonosti tehtyä,
mutta väliin on syy ollut edeltäpäin tietämättömyys viipymisestä
jossakin kokouksessa j.m.s.
Sellaisia avioliitto-asioita on tuhansia, niiden onnellinen
suoriutuminen riippuu sopivasta vaaran torjumisesta. Nainen, kodin
luoja, kodin henki, on kutsumukseltaan se, jonka täytyy oppia tuo
vaaran torjumisen taito. Kuka koleat tasoittaa, ellei hän, nainen?
Tutki naisen elämäntehtävää, niin huomaat, että tämä taito kuuluu
hänen sydämensä vaatimuksiin. Sillä kokemus osoittaa että milloin
nainen asettuu odottamaan mieheltään valmista kotoisen rauhan
luojaksi, hän on itseltään liian vähän vaativainen. Kyllä mies
itseltään vaatii yhtä ja toista käytöksessään naistansa kohtaan,
vaan ei ennen kuin näkee että hänen naisensa todella on nainen. Jos
ihanteeni naisesta lienee ollut tavallista vaateliaampi, niin siihen
on syynä kohtalo, joka minut on tehnyt runoilijaksi. Mutta ken kerran
runoilijan kanssa on suostunut rakkauden liittoon, hänen täytyy myös
suostua huomioonottamaan sellaisen lentävän luonteen erikoispyyteitä.
Vaimo-kultani, joka olet poveani vasten itkenyt surunsuloisia
kyyneleitä elämämme arvoituksia miettien. Olethan itse aavistanut,
kuinka miehesi maailmankatsomus suuresti eriää siitä elämän
haaveesta, minkä sinussa kasvatus on muodostanut. Mutta oletko
silloin vakavasti itseltäsi kysynyt: voitko olla _sen_ Orjon
elämäntoveri, joka pitää mitättömänä niin monta asiaa, mikä
tavallisista ihmisistä on jonkun arvoista? Voitko tyydyttää hänen
henkensä toverikaipausta kymmenennellä osalla siitä, mitä tyydytät
häntä lemmelläsi ja nuorella verelläsi? Tai onko sinulla todellista
pyrkimystä siihen että koettaisitkaan olla hänelle jossakin määrin
tuo henkiystävä -- etkä ainoastaan hyväilyjen kahtia jakaja?
Varmaan olet sinä, Mirjam jotain tällaista tuntenut, vaikka et osaa
tunteitasi sanoiksi pukea. Olenhan iloitellut että sinä -- huolimatta
ihmisten irvistelystä -- olet suostunut avioliittoomme ilman
vanhanaikuista pappia. Mutta sen sinä itsekkin tunnustanet, että olet
noihin vapaa-aatteellisuuksiin toistaiseksi kypsymätön. Sillä siihen
sisältyy paljon muutakin kuin kansallisavioliiton sietäminen. Siihen
sisältyy kokonainen erityisen elämänkatsantokannan omistaminen. Ja se
luonnollisesti ei tapahdu kädenkäänteessä.
Jos luonto kokonaan panee vastaan, turha on silloin toista opettaa.
En ole se, joka "dresseeraamalla" tahtoisi vaimostaan tottelevaista.
Jos ei yhteensulaminen ota mennäkseen luonnollisesti, saa olla
menemättä. Mikä siitä seura sitä älkäämme turhaan kuvitelko. Pääasia
on, että olemme rehelliset toisiamme kohtaan ja _jos_ näemme, ettemme
opi elämään keskenämme paremmassa sovussa kuin tusinasielut, niin on
pyhä velvollisuutemme valita se tie, jolla ainakaan emme toisiamme
turmele.
Näin on aina ollut minun vakuutukseni aviokysymyksessä. _Minä_ totta
tosiaan en tahdo olla tusina-avioliitossa, jossa mies ja vaimo
vähitellen kuluttavat toisensa rikki _uskaltamatta_ erota! Sellaisia
surkeita liittoja näemme tuhansittain ympärillämme -- minua inhoittaa
ajatella meitä yhtä kurjiksi olennoiksi. Siinä ei ole kyllin että
ollaan jotakuinkin sietävällä kannalla ja ainoastaan yhteiskunnan
muoto-orjuuden ja ihmisten ilkeitten kielten tähden pysytään
osassaan. Meidän täytyy päästä sovinnolliselle kannalle, niin että
kummallakin on toinen-toisestaan enemmän apua kuin yksin eläessä.
Täydellisen sopusoinnun ihanteeni tosin suostuu laskemaan kadotetun
paratiisin haaveitten joukkoon...
(Kirjoittaja tunsi väsähtymistä ja hän jatkoi):
Kunpa avioliittomme, oi Mirjam, kehittyisi edes oikein
_mahdolliseksikaan_, niin siinä olisi kylliksi onnea onnettomalle
runoilijasielulle!
Nyt olen puhunut kuin se, joka uskoo olevansa ylempänä toista ja siis
sillä oikeudella arvostelee. Jos pidät sitä vääränä ja itsekkäänä,
niin on turha koskaan enempää yrittääkkään tähän äänilajiin. Sillä
minä en rakasta naista enää sokeasti kuten takavuosinani ja tiedäthän
vanhan totuuden että: jollei _minun vaimoni_ pidä minusta lujasti
kiinni, niin solmu voi aueta -- minullahan on oma elämänhistoriani,
jota ei ole sinulla. Sukupuolitarve ei näy takaavan avioliiton
mahdollisuutta. Muista aina se, rakas lapseni!
Lisään vielä, mitä edellisessä kirjeessäni huomautin, että jos
sinulle on epäterveellistä jäädä sinne, niin lähde heti tänne, sillä
täällä saat aurinkokylpyä ja rantavettä...
Kuumat suudelmat Tyttöni huulille:
_Orjolta_.
7.
Viesti n:o 7 Erämaan Pyhäköstä 19 p. kesäkuuta.
Motto: Sydämeni pohjasta halveksin, jokaisen naisen
ravintolaneitimäistä seurahaluisuutta. Joka ei
osaa itseään siitä kasvattaa pois, ei ole
kokonaan puhdas.
Mirjam ystäväni!
Kahteen yöhön en ole taas nukkunut. Mieli hautoo ja sydän on niin
alakuloinen. Sattumalta näet mainitsi tänne saapunut sisaresi siitä
sinun junamatkastasi...
En olisi uskonut, Mirjam, että sinä _vielä_ saatoit niin tehdä. Että
menit siihen vaunuun, kun sattui tuttuja herroja. Ei mikään voi enää
pelastaa minua siitä luulosta että minulla on -- kevytmielinen vaimo.
Enkö ollut sinua siitä tarpeeksi pilkannut? Enkö kylliksi silmiäsi
valaissut? Etkö vielä ollut sydämesi sisimmässä tuntenut, mikä
minua sinussa aina on loukannut? Kuinka olet voinut unhoittaa ne
kirvelevät asiat, joita sielussani olen saanut kokea juuri sinun
kevytkenkäisyytesi tähden (jos kohta se ennen on ollut ja ehkä
nytkin on mustasukkaisuutta)? Minun tähteni, jos minua rakastat,
olisit voinut olla menemättä. Ainoastaan minun tähteni, olkoon se
sitten sairautta minussa. Vaikka et siellä mitään pahaa tehnytkään,
oli menosi kuitenkin rikos sitä henkeä vastaan, jota olen sinut
koettanut saada ymmärtämään. Yksistään siis se että menit, olipa syy
mikä tahansa. Kaikista enin on minua sentään myrkyttänyt se, ettet
tästä siinä vaunussa olostasi sanaakaan minulle kirjeessäsi kertonut,
vaikka kaikesta muusta juttelit. Minä en ole urkkinut sinun,
matkojasi ja tuttaviasi -- en ole uskaltanut -- tämä vain sattumalta
tuli ilmi, mutta pisti sydämeen. Siksi on sairaan ja ehkä pikkumaisen
sieluni rauha poissa.
Minä olin sinulle ennen kertonut erityisen vastenmielisyyteni
sitä miestä vastaan, jonka kanssa antausit puheisiin muka entisen
tuttavuuden perusteella. Minä olin hänet tavannut ilotyttöjen hyvänä
ystävänä Pietarin pasaasheissa ja itse olit minulle kertonut hänen
kevytluontoisuudestaan. Tyttö! Jos vähänvähääkään tajuat minua, niin
tiedä se: Sinä valitset huonosti toverisi! Se, joka valitsee seuransa
välittämättä siveellisestä näkökannasta, on kevytmielinen. Sinussa ei
kuitenkaan liene toisen jalostajaa. Vai oletko niin naivi että, kun
minä pilalla sanon sinulle: matkusta vapaasti, uskot minulle todella
olevan samantekevää, kenen seurassa liikut? Sinä annoit ulkonaisen
asian (mukavuuden tunteen) taas voittaa sisäisen prinsiipin. En
olisi luullut että -- sellaisen talven jälkeen -- saatoit olla niin
kypsymätön, kun kuulit minun suovan sinulle täyden vapauden, niin
oli se merkki siitä, että uskoin sinun _itsestäsi_ älyävän, mitä
velvollisuuksiisi ja oikeuksiisi aviotoverina sisältyi ja mitä ei.
Mutta tämä taas osoittaa ettei sinulla... Mirjam, jos et sinä edes
myönnä tehneesi vastoin parempaa tuntoasi, niin en totisesti ymmärrä,
mihin sinun kanssasi joudun. Elämä on kokoonpantu asioista, jotka sen
arvon määräävät.
Kesäni rauha on rikkoutunut! (kirjoitti aviomies, itsekin aavistaen,
että hänen traagillinen luonteensa vei hänet nyt liian pitkälle).
Eikä se enää parane, jollet sinä sydämelläsi näytä että sinulla on
hyviä harrastuksia, sisäisiä harrastuksia eikä ulkonaisia, joilla
muutenkin olet minua haavoittanut.
Pidät minua liikoja vaativaisena, mutta katso omaan olemukseesi,
missä määrin sinä osaat usein olla ajattelematon ja sitä tietä --
tarkoittamatta! -- loukata toisen syvimpiä ihanteita. Ja sillä
tavalla sinä sytytät miehessäsi hänen raa'immat intohimonsa,
hänen vihansa ja halveksumisensa, mikä sinulle itsellesi on niin
vaarallista. Kaksi päivää olen minä sisässäni taistellut synkkää
myrskyä vastaan ja koettanut saada sen hillityksi. En ole itseäni
tuntenut onnelliseksi aviomieheksi ja paljon olen pahoja laskuja
tehnyt.
Kestä, nuori ihminen, opi silloin kun vielä on aika, sinulla ei ole
oikeutta ylpistyä -- ja aseta tarkoin meidän yhteiselämämme vaaka.
Minä en sinusta erilleen pyri, päinvastoin se on yritys yhdistää.