"Vaeltavan Kristityn historia on Bunyanin omaa historiaa."
Huomattavimpia merkkimiehiä kristillisen kirjallisuuden alalla
on kieltämättä englantilainen _John Bunyan_ [Lue: Dshon Bönjen].
Tuskin on olemassa kristillistä kansaa, jonka kieleen hänen etevin
teoksensa, "Kristityn vaellus", ei olisi käännetty. Ei ole sitä
uskonlahkoa, joka ei saisi tyydytystä tästä kirjasta. Lapsi lukee
sitä ihastellen, niinkuin aika-ihminenkin: kummankin sielun-elämä
saa siitä ravintoa ja kohotusta. Puhtaan evankelisen opin totuuksien
sulosuisena saarnaajana ja samalla allegoristisena (vertauskuviin
puettuna) romaanina, jolla ei maailmankirjallisuudessa vertoja ole,
-- sellaisena on "Kristityn Vaellus" Raamatun jälkeen enimmin luettu
kirja.
Sen tekijä oli halpa, oppimaton käsityöläinen.
Kuinka tällaisesta kehittyi verraton armon ja rauhan sanansaattaja
ja yksi maailman kuuluisimpia kirjailijoita, -- siitä tässä moniahta
kankea piirre.
* * * * *
John Bunyan oli syntynyt v. 1628 Elstow'in kylässä, lähellä
Bedford'in kaupunkia Englannissa, köyhissä ja kurjissa oloissa.
Hänen isänsä oli kiertävä kattilanpaikkaaja ja pannuseppä, ja samaa
ammattia harjoitti Johnkin, myöhemmin vielä saarnaajatoimensa
ohellakin. Tätä tointa, jota siihen aikaan pidettiin hyvin
halpa-arvoisena, vastaa nykyjään läkkisepän ja vaskenvalajan ammatti.
Kymmenvuotisena nuori John kävi jonkun aikaa koulua, mutta pian,
niinkuin hän itse sanoo, hän unohti melkein kaikki, mitä oli oppinut.
Hänen poikavuosiaan ja nuoruutensa aikaa kuvaillaan usein väärässä
valossa. Häntä on esitetty ei ainoastaan jumalattomana, vaan
kaikenlaisiin paheisin vaipuneena nuorukaisena. Tähän on kyllä
saattanut aihetta antaa muuan hänen teoksensa, joka tavallaan on
hänen omatekoinen; elämäkertansa, ja jossa hän säälimättömin sanoin
puhuu omasta itsestään [_Grace abounding to the chief of sinners, or
a brief relation of the exceeding mercy of God in Christ to h i s
poor servant, John Bunyan._ Suomeksi: Ylitsevuotava armo syntisistä
suurimmalle, eli lyhyt selitys Jumalan ylenpalttisesta laupeudesta
Kristuksessa hänen köyhää palvelijaansa, John Bunyania, kohtaan.].
"Ei ollut montakaan lasta, joka olisi minulle vetänyt vertoja
kiroilemisessa, valehtelemisessa ja Jumalan pilkkaamisessa", näin hän
kertoo aikaisemmasta lapsuudestaan, ja edelleenkin hän ankarin sanoin
ja tuomitsemalla puhuu nuoruutensa huimista päivistä ja synnillisestä
elämästä. Lähemmälti tutkien tämä elämän huimuus ja rikoksenalaisuus
ilmeni yksinomaa lepopäivän pyhyyden solvaamisessa tanssimisella,
ballaadien (kertovain runojen) lukemisella ja kirkonkellojen
soittamisella [Vaikea on käsittää, miksikä kirkonkellojen soittamista
pidettiin niin suurena rikoksena. Muutamissa kirkkokunnissa sitä
tänäkin päivänä katsotaan Jumalalle otolliseksi työksi. Pohjalla
siinä lienee piillyt joku taikaperäinen kammo. Omituista on, että
se on sakon uhalla kielletty parlamentin säännössä vuodelta 1657.
(Samassa säännössä on niinikään kymmenen shillingin sakon uhalla
kielletty tanssit, kisat, paininlyönnit, jopa "turha ja sopimaton
käveleminenkin," sunnuntaipäivinä).]. Bunyan oli kansansa lapsi, sen
kansan, jossa lepopäivää jo ammoisista ajoista on kunnioitettu ja
kunnioitetaan tänäkin päivänä enemmän kuin missään muussa kristityssä
kansassa. Siinä syy, miksi hän niin herkällä vaa'alla punnitsi
pienimmätkin ylitsekäymisensä tätä, niin sanoaksemme, hänen kansansa
henkeen ja vereen imeynyttä käsitystä vastaan. Toiselta puolen
ei ole milloinkaan voitu todeksi näyttää hänen olleen juomarin.
Samoin ovat aivan perättömiä parjaukset hänen epäsiveellisestä
elämästään. Itsekin hän, joka ei suinkaan säälinyt omaa itseänsä,
mitä vakavimmin torjuu päältään tällaiset syytökset. Hän oli niitä
voimakkaita luonteita ja samalla niitä herkän omantunnon olentoja,
joissa synnintunto on herännyt jo aikaisimmassa lapsuudessa. Hän oli
niitä kristin-uskon pylväitä, joissa Jumalan Henki tekee ihmeellistä,
näkymätöntä ja sittenkin ilmeistä työtään. Sellaisista Hän kasvattaa
herättäjiä, johtajia, lähetyssaarnaajia sanan laajimmassa,
kauniimmassa merkityksessä. John Bunyanin elämässä toteutuu
kristin-uskon ydin: ihmisen ei tarvitse olla törkeitten rikosten
tekijä, armoa tarvitaksensa; synti ei kestä pieninkään vanhurskaan
Tuomarin edessä. Kristuksessa yksin on pelastus.
Siinä hänen elämänsä perussävel. Ja siltä kannalta on käsitettävä
hänen kuolematon teoksensa, "Kristityn Vaellus". Se on pitkällisten,
sisällisten taistelujen idättämä, levottoman aikakauden karkaisema,
kahdentoista vuoden vankeuden kypsyttämä ihana hedelmä.
Alempana olevat piirteet hänen personastaan noudattavat paraasta
päästä hänen äsken mainittua teostansa, "Ylitsevuotava armo".
Niinkuin jo mainittiin, oli synnintunto herännyt hänessä jo aikaisin.
Jo 9-10 vuoden vanhana lapsena hän usein näki hirmuisia unia ja
näkyjä pahoista hengistä ja viimeisestä tuomiosta. Ne hälvenivät
sittemmin, mutta kangastelevat vielä hänen teoksessaankin.
Monasti hän oli hengenvaarassa. Kahdesti hän putosi veteen ja
töin tuskin pääsi hengissä ylös. Kerran oli käärme hänet pistää.
Sotapalveluksessa ollessaan hänet kerran oli komennettu erääsen
tärkeään rynnäkköön. Juuri kuin hän oli valmiina lähtemään, tuli
muuan kumppali pyrkimään hänen sijaansa. Bunyan suostui, mutta heti
rynnäkön alussa kumppali sai luodin otsaansa ja kaatui hengetönnä
maahan. Kuinka syvät jäljet tällaiset kohtaukset jättävät niin
herkkään mieleen kuin Bunyanin, on sanomattakin selvä.
Varsin vähän hän itse kertoo sotilas-urastansa, eikä siitä
muutoinkaan lähempiä tietoja ole. Sitä kesti vain pari vuotta,
kaiketikin vuosina 1644 ja 1645.
Hän erosi sotapalveluksesta ja meni noin 20-vuotisena naimisiin erään
peräti köyhän tytön kanssa. Tästä hän kertoo:
"Onni oli, että sain vaimokseni hurskaan miehen tyttären. Olimme
avioliittoon mennessämme niin köyhiä, ett'ei kahta sen köyhempää.
Ei tuonut taloon kumpikaan mitään, ei lautasta, ei lusikkaa. Kaksi
kirjaa vaan toi vaimoni myötäjäisiksi: 'Rehellisen tie taivaaseen'
(The plain man's pathway to heaven) ja 'Jumalisuuden harjoitus'
(The practice of piety), jonka isä kuollessaan oli jättänyt hänelle
perinnöksi."
Tähän saakka olivat jumaliset kirjat olleet hänestä ikäviä, mutta
vaimonsa kehoituksesta he nyt usein lueskelivat näitä kirjoja
takkavalkean ääressä. Uskonnollinen mieli sai uutta virikettä ja
pyrki ilmenemään jonkunlaisessa ulkonaisessa elämänmuutoksessa.
Mutta tyydytystä se ei tuonut. Usein hän, niinkuin hänen oma
Toivorikkaansa, sulki silmät valolta ja tukahutti omantunnon äänen.
Toivottomuus, epätoivo sai monasti vallan. "Toivoton", arveli
hän, "on tilani, jos synneistäni luovun, ja toivoton se on, jos
synneissäni pysyn. Kadotukseen minä kumminkin joudun, ja koska se
kerran niin on, niin menköön mies sitten kadotukseen yhtä hyvin monen
synnin tähden kuin muutamankin."
Vähitellen hän rupesi lukemaan Raamattua, kiintyen varsinkin
sen historiallisiin kirjoihin. Hän luopui nyt kirkonkellojen
soittamisesta, jopa tanssistakin. Hän rupesi käymään ahkerasti
kirkossa ja kuulemaan saarnoja, osoittipa melkein pyhää kunnioitusta
"pappeja, alttaria, messupukuja ja sen semmoista kohtaan". Ulkonainen
jumalisuus teki sen, että ihmiset alkoivat pitää häntä peräti
hurskaana miehenä, ihmetellen sitä suurta muutosta, mikä hänessä
oli tapahtunut. Mutta lepoa hän itse ei sisimmissään tuntenut.
"Kurja tekopyhä" hän sanoo olleensa näinä aikoina. "Hän oli ilmeinen
fariseus", sanoo lord Macaulay, kuuluisa historioitsija, yksi hänen
elämäkertansa etevimmistä kirjoittajista.
Poloinen vaeltaja ponnistelekse vielä taakkoinensa Epäröimisen
Suossa, ja pitkä on vielä taival ristin juurelle.
Läksi hän sitten kerran, ulkonaisesti jumalisena miehenä,
kattilanpaikkaajan toimissa läheiseen Bedfordin kaupunkiin.
Siellä hän tapasi muutamia köyhiä vaimoja istumassa talon ovella
ja haastelemassa jumalisista asioista. Hän astui lähemmäs
kuuntelemaan ja keskustelemaan, sillä osasihan hän mielestänsä
-- kuten sittemmin hänen Liukaskielisensä -- sujuvasti haastella
jumalisista asioista. Hän kuuli, mutta ei ymmärtänyt. Nuo vaimot
puhelivat uudesti-syntymisestä, Jumalan töistä heidän sydämissään,
ja mitenkä he olivat havainneet luonnollisen tilansa viheliäisyyden.
He puhuivat, kuinka Jumala oli heidän sydämissään sytyttänyt
rakkauden Vapahtajaan. "Sydämeni vapisi. Minä huomasin, ett'ei
uudesti-syntyminen ollut johtunut mieleenikään."
Raamattu kävi hänelle nyt rakkaaksi. Mutta tiedottomuus ja
hengellisen opastuksen puute ne sittenkin saattoivat hänet väärin
käsittämään Raamatun sanoja, ja näin heräsi hänessä kaikenlaisia
kummallisia mielikuvituksia ja mietiskelyjä, yksi toistaan
tuskallisempia ja raastavampia. Väliin hän tahtoi saada varman
tiedon siitä, oliko hänen uskonsa oikea vai eikö. Se oli muka
käyvä selville siitä, pystyykö hän ihmeitä tekemään. Astuessaan
Elstowin ja Bedfordin välistä lokaista tietä, häntä kovasti kiusasi
sanomaan lätäköille: "muutu kuivaksi", ja kuiville kohdille: "muutu
lätäköksi". Siinä oli oleva hänen uskonsa koetuskivi! Vuoroin häntä
taas vaivasi tuo ratkaisematon kysymys, kuuluuko hän valittujen
joukkoon. "Ja ellei, kuinkas sitten?" Turhaahan silloin on kaikki
pyrintö ja ponnistus.
Hämäryys alkoi vähitellen hälvetä siitä pitäin kuin hän sai käsiinsä
erään vanhan kappaleen Lutherin Galatalais-epistolaa, "niin vanhan",
sanoo Bunyan, "että lehdet kosketeltaessa tuskin enää koossa
pysyivät". Se oli "niinkuin hänen omasta sydämestänsä lähtenyt".
Mutta yhä vieläkin painoi vaeltajan harteita taakka. Samassa kuin
valo alkoi sarastella, samassa kiusauksiakin karttui. Kaikkialla,
kesken töitä, puheita, aterialla ollessa, vuoteella viruessa, --
myötäänsä vaivasivat häntä kaikenlaiset epäilykset ja kieltämykset,
kunnes hän oli niin nääntynyt näissä raastavissa kamppailuissa, että
alkoi pitää itseänsä vihdoin Esauna, joka on myönyt himoruokaan
esikois-oikeutensa, Judaksena, joka on myönyt Vapahtajansa.
Puolenkolmatta ajast'aikaa kesti vielä, ennenkuin Raamattu ilmeni
hänelle yhtenäisenä, ilmoitettuna sanana, jossa eri kohdat
täydentävät ja selittävät toisiansa. Kristus ja yksistään Hän
ihmisen vanhurskautena, -- se hänelle selvisi, ja silloin pilvet
hälvenivät, silloin kiusaukset enää maininkina huojuivat hänen
allansa. "Raju-ilma oli mennyt ohitse; muutamia pisaroita tipahteli
enää." Silloin hän -- niinkuin hänen Kristittynsäkin -- saapui ristin
juurelle, ja "silloin kirposi taakka hänen harteiltansa."
Paljon on täytynyt kärsiä sisällistä tuskaa ja paljon täytynyt
tuntea sanomatonta riemua sen miehen, joka sittemmin piirsi tuon
raamatun-omaisesti yksinkertaisen ja samalla niin valtavan kuvan:
"Silloin kirposi taakka hänen harteiltansa."
Näin hän sitten, lohdutettuna ja rohkein mielin, lähtee
vaeltamaan ylös "Vastuksien mäkeä", kulkee "jalopeurain ohitse"
ja saapuu "Komean linnaan". Nyt hän muodollisestikin liittyy
jäseneksi Giffordin -- hänen Evankelistansa juurikuvan --
baptisti-seurakuntaan. Siihen kuuluivat ne hurskaat vaimotkin, jotka
ensin olivat avanneet hänen silmänsä, ja jotka sittemmin esiintyvät
Komean linnan herttaisina emäntinä. Näinä aikoina -- suunnilleen
v. 1655 -- alkoi hänen saarnatoimensa Giffordin apulaisena.
Gifford kuoli 1656, ja seuraavana vuonna valitsi seurakunta
johtajakseen "veli Bunyanin". Entistä käsityötään hylkäämättä,
hän kierteli ympäri, sanaa saarnaten, ja pian oli maine hänen
voimallisista saarnoistansa levinnyt laajalle. Mutta levoton oli
aika; kiihkoileva into vallitsi uskonnollisellakin alalla. Toisin
uskovia moitittiin, tuomittiin, jopa vainottiinkin. Vihamiehiä
karttui tietysti Bunyanillekin. Julkisia syytöksiä virastojen edessä
ja salaisia parjauksia jos jonkinlaisista paheista sai hän kestää.
Selittämättömäksi jää, mitenkä hän vielä tällä erää pääsi joutumasta
vainoojainsa uhriksi.
Englannissa oli tällä välin ollut rauhattomia aikoja. Kaarlo I oli
käynyt ankaraa taistelua parlamenttinsa kanssa kuninkaan vallasta.
Taistelu oli kiihtynyt ilmeiseksi sodaksi, jossa Bunyankin oli
ollut osallisena, ja päättynyt vihdoin parlamentin voittoon ja
kuninkaan mestaukseen (1649). Kaksi jättiläistä oli siinä kamppaillut
keskenänsä: yhä rajattomampaa valtaa tavoitteleva kuninkuus ja
yhä rajoittavampaan valtaan pyrkivä vapaa kansa. Ja vielä kauan
edelleenkin oli tätä taistelua kestävä.
Näihin valtiollisiin vaikuttimiin liittyi erottamattomasti
uskonnollisiakin, -- jos ylipäänsä näitä vaikuttimia kansain
vaiheissa ensinkään käy toisistaan erottaminen. -- Toisella puolen
seisoi juurensa syvälle laskenut protestanttisuus, toisella Roomaa
lähentelevä episkopaalinen valtiokirkko. Vankeutta, häpeällisiä
rangaistuksia, taloudelliseen perikatoon saattavia sakkoja tuli
niitten osalle, jotka rahtusenkaan poikkesivat valtiokirkosta. Tämä
kiihoitti puritaanien jo ennestään suurta vakavamielisyyttä ja
ankaruutta, ja ne verivirrat, joita protektoraatinkin aikana vuosi,
olivat puritaanien mielestä Jumalan tuomioitten täytäntöä.
Cromwellin rautainen sotilashallitus oli suunnannut mielipiteet
toisaanne. Protektoraatissa kummitteli itsevaltiuden hirvittävä
haahmo, ja niin kutsuttiin kuninkaaksi Kaarlo II. Hän oli, niin
luultiin, saattava voimaan perustuslaillisen kuninkuuden. Kansan
riemuitessa tämä uusi hallitsija, tämä onnellisen ajan toivottu
alkaja, saapui Lontoosen toukokuussa 1660.
Jo ennen maahantuloansa hän oli antanut Englannin kansalle
julistuksen, jonka mukaan ei kukaan ole tuleva häirityksi tai
syytteesen asetetuksi valtiokirkosta eriäväin mielipiteittensä
vuoksi, elleihän niistä ole valtakunnan turvallisuudelle vaaraa.
Näin oli kuulunut kuninkaan julistus, mutta jo seuraavasta vuodesta
ruveten alkoi kuningasmieliseltä parlamentilta ilmestyä säädöksiä,
jotka oli tähdätty juuri dissentereitä, s.o. toisin ajattelevia,
vastaan. Jo toukokuussa 1662 vahvisti kuningas parlamentin säätämän
_Act of uniformity'n_, yhdenmukaisuuden asetuksen, josta oli
seurauksena 2000:n presbyteriläisen papin erottaminen virasta.
Vuonna 1664 julaistiin _Conventicle act_. kokouslaki, jonka mukaan
dissenterien uskonnollisissa kokouksissa ei saanut olla läsnä muuta
kuin 5 henkeä enintänsä. Nämä olivat syviä iskuja nonconformisteille
(yhdensuuntaisuuteen taipumattomille). Ken suinkin kykeni, pakeni
Alankomaihin tai Amerikaan. Vankihuoneet olivat täynnään jumalisia,
sivistyneitä miehiä. Nuoria ja vanhoja, sairaita ja terveitä
sullottiin yhteen kehnojen pahantekijäin kanssa. Pelkästään
kväkareita oli vankihuoneissa lähes 8000 henkeä. Bedfordin vankilaan
pantiin kerran 60 noncondoemiatia siitä syystä, että olivat pitäneet
hartauskokousta.
Kuninkaan ja parlamentin väli oli nyt sangen hyvä, mutta sitä ei
kovin pitkälle riittänyt. Kuningas oli näennäisesti, asiain pakosta,
taipunut parlamentin tahtoa noudattamaan, mutta salassa hän teki
Franskan ja Espanjan kanssa sopimuksia, joitten tarkoituksena
oli kuninkaan vallan yhä suurempi riippumattomuus parlamentista
ja katolisen uskon yhä laajempi valtaan pääseminen Englannissa.
Parlamentti myönsi varoja kuninkaan onnistumattomia sotaretkiä
varten, mutta alkoi vähitellen kyllästyä niihin. Samaan aikaan rupesi
liikkumaan huhuja kuninkaan salaisista aikeista. Ne paljastuivatkin
indulgensi-julistuksessa (1672), joka päästi katolisten kädet
vapaiksi. Kuninkaan täytyi peruuttaa se ja lisäksi vahvistaa
n.s. valalaki, jonka mukaan sota- ja siviliviroissa ei suvaittu
ketään muita kuin valtiokirkon opin tunnustajia. Kuninkaan ja
häntä kannatelleen parlamentin välillä näin puhjennut eripuraisuus
ei päässytkään enää tasoittumaan, vaan päin vastoin kiihtyi
kiihtymistänsä, kuningas kun yhä vehkeili parlamentin seljän takana.
Ruvettiin vainuamaan suurta, paavilaismielistä salaliittoa. Kuninkaan
veli oli julkisesti kääntynyt katolin-uskoon, ja kun sitten äkkiä
levisi huhu, perätön tosin, että paavilaiset aikovat sytyttää tuleen
koko Lontoon kaupungin, surmata yhtenä päivänä kaikki protestantit,
ja että franskalainen sotajoukko piakkoin hyökkää maahan ja saattaa
koko kuningaskunnan katolisuuden ikeen alle, silloin kansa tarttui
aseisin ja pakotti kuninkaan ajamaan kaikki katoliset Lontoosta. Kun
parlamentti vihdoin meni liian pitkälle, vaatien, että lailliselta
perintöruhtinaalta, Jaakolta, kiellettäisiin perimys-oikeus kruunuun,
niin kuningas hajoitti parlamentin v. 1679.
Jonkun ajan perästä alkoi parlamentissa uusia virtauksia päästä
vallalle. Kuningasmielinen tory-puolue sai johdon. Samalla kasvoi
vaino ja sorto dissentereitä kohtaan. Vastustuspuolueessa syntyi
salaliitto kuninkaan henkeä vastaan, mutta saatiin ilmi, ja siitä
päinvastoin puolue itse sai surman-iskunsa.
Kaarlo II kuoli 1685 ja hänen veljensä Jaakko II nousi
valta-istuimelle, lujempana vallassa kuin veljensä konsanaan oli
ollut. Mutta Jaakko II oli katolinen. Hänen lyhyt hallitus-aikansa
alkoi jo lyödä katolisuuden leimaa kaikkialle. Taistelu virisi
entistä kiivaammaksi, kunnes kuuluisa vallankumous (marraskuuta 1688
helmikuuhun 1689) teki siitä lopun, ja Wilhelm, Oranian prinssi,
nousi maalle Lontoossa.
Mutta missä oli tällä välin ollut ystävämme John Bunyan?
Hän oli istunut vankeudessa 12 ajast'aikaa.
Hän, tuo aikaisimmasta lapsuudestaan sisällisiä taisteluita kestänyt,
ulkonaisten levottomuuksien pyörteessä liikkunut ja niitten
karkaisema mies, ei ollut vielä kovaa kouluansa loppuun käynyt.
Pyörre oli viskaava hänet uusiin oloihin. Niissä hänen loppumaton
mielikuvituksensa, kaukana ulkopuolisista myrskyistä, oli veistävä
marmoriin kuvia, joita ei ajankaan hammas murenna.
Hän punoo hesunyöriä, hän istuu sokean tyttärensä kanssa vankihuoneen
ovella, myöskennellen punoksiansa. Siten hän elättää perhettänsä. Ja
yksin ollessaan hän kirjoittelee.
Toukokuussa 1660 oli Bunyan yhtä vilpittömästi kuin kukaan
toinenkaan riemuinnut Kaarlo II:n maahantulosta. Mutta jo silloin
oli kuulunut myrskyn ensimmäisiä möyreitä. Jo ennen kuninkaan
tuloa olivat episkopaaliset osoittaneet suurta uskon-intoaan,
sen vainoamalla kväkareita ja nonconformisteja. Lahkolaisia oli
riistetty vuoteiltansa vankihuoneisin ja pantu syytöksen-alaisiksi
piirioikeuksien edessä.
Tämä sorto ei suinkaan; vähentynyt, kuninkaan otettua hallituksen
ohjat käsiinsä. Hartauskokouksia ruvettiin pitämään silmällä ja
vainoamaan. Mutta siitä huolimatta pidettiin kaikkialla uskonnollisia
yksityiskokouksia, usein öiseenkin aikaan ja syrjäisissä seuduin.
Bunyankaan ei lakannut julistamasta evankeliumia Bedfordin
läheisyydessä. Varovainen piti kumminkin olla, ja joskus täytyi hänen
valepuvussakin vaeltaa toimituspaikkaansa.
Jonkin aikaa sai Bunyan ystävineen vältetyksi polisin vaanimiset.
Seurakunta kokoontui salaisesti milloin kaukaisilla seuduilla,
milloin ladoissa, milloin navetoissa. Hän itse ei laiminlyönyt
tilaisuutta, lohduttaakseen ystäviänsä ja kehoittaakseen heitä
kestävyyteen ja Jumalaan luottamaan. Mutta vihdoin muuan kurja raukka
ilmaisi hänet polisille, ja hän vangittiin 12 p. marraskuuta 1660.
Häntä vaadittiin nyt lupaamaan, ett'ei enää milloinkaan saarnaa.
Tällainen lupaus olisi hänet pelastanut, mutta silloin hän myös olisi
tehnyt sisintä vakuutustansa vastaan, ja niinpä hän, puhdas ilo
sydämessään, astui vankihuoneesen.
Syytöskirjassa häntä vastaan sanotaan, että hän on "pirullisesti
ja turmiota tuottavalla tavalla kieltänyt käymästä kirkossa
jumalanpalveluksissa ja pitänyt luvattomia kokouksia kaikkien
hyväin alamaisten kiusaukseksi ja hävitykseksi." Muutaman viikon
perästä koetettiin Oikeuden edessä saada häneltä saarnaamisesta
luopumisen lupausta, mutta turhaan. "Kuule sitten tuomiosi", sanoi
vihdoin hänelle tuomari, tyly ja raaka mies, "sinut viedään takaisin
vankihuoneesen, ja elles kolmen kuukauden kuluessa ole suostunut
käymään piispallisen (s.o. valtio-)kirkon jumalanpalveluksissa ja
luopumaan saarnaamisesta, niin sinut ajetaan maanpakoon, ja jos
sinut senjälkeen tavataan maassa ilman kuninkaan erityistä lupaa,
niin tuomitaan sinut kuolemaan." Tähän vastasi Bunyan: "Minulla ei
ole mitään enempää sanomista, mutta jos minut tänään päästetään
vankeudesta, niin huomenna minä Jumalan avulla jälleen julistan
evankeliumia."
Kolmen kuukauden perästä hän ei peruuttanut mitään. Hänen
maapako-tuomionsa siirtyi kumminkin tuonnemmaksi sen kautta,
että kuninkaan kruunauksessa oli luvattu ottaa tutkittaviksi
armon-anomuksia, joita kahdentoista kuukauden kuluessa tehdään.
Noin vuotta ennen vangitsemistansa oli Bunyan mennyt toisiin
naimisiin. Milloinka hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli, siitä ei ole
tietoa. Tämä hänen toinen vaimonsa, Elisabet, oli yleväsydäminen
nainen, arvokas aviokumppali moiselle miehelle ja hellä äiti hänen
viidelle lapsellensa ensimmäisestä naimisesta, kolmelle tyttärelle
ja kahdelle pojalle. Yhtä pelvoton hän oli kuin Bunyankin pitämään
kiinni siitä, mikä oikeata on. Hän otti ajaakseen miehensä asiaa,
matkusti Lontoosen ja astui rohkeasti Lordien Huoneeseen. Häntä
kohdeltiin siellä ystävällisesti, mutta suuria toiveita hän ei
saanut. Tuosta masentumatta, tämä uljas vaimo, jury-oikeuden
kokoonnuttua Bedfordiin, antoi kolme kertaa anomuksen, että
hänen miestänsä kuulusteltaisiin ja tutkittaisiin laillisen
tuomio-istuimen edessä. Lempein sanoin siellä tuomarit selittivät
olevansa pahoillaan, ett'eivät saata tässä asiassa mitään auttaa,
koskapa Bunyanin omat sanat oli katsottava syyn tunnustamiseksi.
Häntä neuvottiin kääntymään suorastaan kuninkaan puoleen. Siitä ei
kumminkaan tullut mitään, joko varojen puutteessa tahi, niinkuin yksi
Bunyanin elämäkerran kirjoittajista sanoo, siitä syystä, että Bunyan
"katsoen velvollisuudekseen saarnata vastoin kieltoakin, oli tehnyt
asiansa pahemmaksi kuin se oikeastaan olikaan."
Saarnaamiseen ei häneltä kumminkaan puuttunut tilaisuutta. Hän
julisti sanaa vankeustovereillensa. Väliin oli häntä kuulemassa
kuusikinkymmentä vankia, jotka oli omantunnon tähden vankeuteen
heitetty. Olipa ulkopuolellakin kansaa kuulemassa hänen valtavaa
puhettansa, joka oli niin täynnä uskoa ja luottamusta. Usein tuli
muualtakin ihmisiä hakemaan häneltä lohdutusta ja neuvoa. Ja niinpä
monikin murheellinen ja ahdistettu sydän löysi hänessä uskollisen ja
hellän ystävän.
Hänen vankeutensa ei ollut niin sietämätön kuin muutamat väittävät.
Hän sai vapaasti tehdä punoustöitänsä, ja hän sai kirjoitella
ehdoltansa. Vanginvartijoista ainakin yksi piti arvossa ylevätä
vankiansa ja myönsi hänelle viljalti vapautta. Vankeutensa
loppuaikoina hän pääsi saarnaamaan läheisissä kylissä ja metsissä.
Sallittiinpa hänen kerran pistäytyä Lontoossakin ystäviänsä
tervehtimässä. Tämän viimeksi mainitun asian tähden oli hänen
vartijansa vähällä menettää virkansa, ja Bunyanin vartioiminen
tehtiin ankarammaksi. Vähitellen tämä ankaruus lieveni, ja
kerrotaanpa, että Bunyanin yölliset saarnat antoivat aihetta varsin
monen baptisti-seurakunnan perustamiseen.
Seuraavana vuonna 1662 istui jury-oikeus jälleen Bedfordissa, mutta
paikkakunnan viran-omaisten vaikutuksesta häntä ei nytkään päästetty
puolustamaan itseänsä. Ja näin sulkeutui vankihuoneen ovi hänen
perässänsä, ja hän pysyi siellä kuin pysyikin, pientä väliaikaa
lukematta, yhtämittaa kaksitoista vuotta, kunnes hän kokonaan
vapautettiin salaisen neuvoskunnan (Privy Council'in) käskystä 17 p.
toukokuuta 1672.
Vankeudessa häneltä valmistui Kristityn Vaelluksen ensimmäinen
osa. Teoksellensa on hän itse kirjoittanut runopukuisen
apologian eli puolustuksen. Runollisessa katsannossa se tosin
on peräti heikko, niinkuin Bunyanin kaikki muutkin runot, mutta
kirjallishistoriallisena todistuskappaleena se ei ole arvoa
vailla, siitä kun ilmenee, mitä hän tästä teoksestansa itse ensi
alussa arveli. Hän pelkäsi, että raamatun totuuksien esittämistä
vertauskuvaisen kertomuksen muodossa pidettäisiin liian kevyenä,
liian jokapäiväisenä. Hän epäili, tokko moisen kertomuksen
kirjoittaminen lainkaan on soveliasta evankeliumin saarnaajalle.
Siksipä hän piti sitä laatikossaan kokonaista kuusi vuotta sen
valmistumisen jälkeen, kunnes se vihdoin julaistiin painosta v. 1678.
Samana vuonna ilmestyi toinenkin painos, johon tekijä oli lisännyt
Maailmanviisaan, Sivutien ja hänen ystävänsä ja muutamia muita
huomattavimpia henkilöitä. Kirja tuli kerrassaan populaariseksi.
Painoksia ilmestyi sittemmin ilmestymistään, ja menekki oli vallan
erinomainen.
Jo ennenkin oli häneltä ilmestynyt teoksia. Ensimmäinen niistä oli:
"Evankeliumin totuuksia raamattujen mukaan", jossa hän armotta
ruoskitsee harhaoppeja (1656). Sitä seurasi "Evankeliumin totuuksien
puolustus", jonka hän kirjoitti kväkareita vastaan (1657). Seuraavana
vuonna ilmestyi "Muutamia huokauksia helvetistä" ja senjälkeisenä
"Mitä laki ja evankeliumi opettavat". Molempain viimeksi mainittujen
tekijäksi on merkitty "köyhä ja viheliäinen olento, John Bunyan
Bedfordilainen". Kaikki nämä ilmestyivät ennen hänen vankeuttansa.
Vankeudessa ollessaan ja siitä päästyänsä hän kirjoitteli ahkeraan
hartauskirjoja, mietelmiä, väittelyjä ja runoja, joita hän ainakin
itse piti runoina. Näitten luku nousee yhteensä kuuteenkymmeneen.
Tämän kirjoituksen alussa mainittu teos "Ylitsevuotava armo" tuli
painosta 1666. Sittenkuin Kristityn Vaelluksen ensimmäinen osa,
niinkuin jo sanottu, oli nähnyt päivänvalon v. 1678, ilmestyi v.
1682 "Pyhä Sota", tekijän paras teos edellisen jälkeen, ja kaksi
vuotta myöhemmin Kristityn Vaelluksen toinen osa, "Kristityn lesken
vaellus", joka, suurella taidolla kirjoitettu sekin, ei läheskään ole
ensimmäisen veroinen.
"Kristityn Vaelluksen" omintakeisuudesta ei saata olla pienintäkään
epäilystä. Kaikki yritykset, joitten tarkoituksena on ollut
riistää Bunyanilta hänen piirrostensa, itsenäinen suunnittelu ja
muovailu tai syyttää häntä salaisesta jäljittelemisestä, ovat
rauenneet omaan mitättömyyteensä ja todistavat vaan arvostelukyvyn
puutetta yrityksen tekijöissä. Tosin oli vertauskuvissa kirjoitettu
ennen Bunyaniakin. Mutta jospa otaksuisikin, että kiertävä
kattilanpaikkaaja olisi saanut käsiinsä näitä kirjoja, joista
muutamia ei ollut kuin Franskassa ja Hollannissa, niin on niitten ja
hänen kuolemattoman allegoriansa välillä niin vähän yhtäläisyyttä.
ett'ei huomaa jäljittelemisen merkkiäkään. Silmäänpistäviä
yhdennäköisyyksiä kohtaa kyllä "Kristityn Vaelluksessa" ja
Spenserin "Keijukaisten kuningattaressa", mutta niinkin nerokas
kritikoitsija kuin lord Macaulay, sanoo, että "epäilykset siinäkin
suhteessa hälvenevät kokonaan, kun tarkemmin vertaa vastaavia
kohtia toisiinsa." Sama arvostelija sanoo myös sattuvasti: "Bunyan
ei aavistanutkaan, millaisen mestariteoksen hän oli luonut. Hän
ei osannut arvata, kuinka huomattava sija hänen allegoriallaan
oli oleva englantilaisessa kirjallisuudessa, sillä englantilaista
kirjallisuutta hän ei tuntenut ensinkään." Kaksi kirjaa hänellä
vankeudessansa vaan olikin, kertoo muuan silminnäkijä: Raamattu ja
Fox'in _"Acts and monuments"_. Bunyan itse todistaa teoksensa olevan
kokonaan omintakeisen, ja jos kukaan halveksi kavallusta ja inhosi
pelkkää ajatustakin toisen vasikalla kyntämisestä, niin juuri John
Bunyan.
Onko "Kristityn Vaellusta" pidettävä uskonnollisena allegoriana vai
uskonnollisena romaanina? Lord Macaulay sanoo: "Bunyan on epäilemättä
suurin allegoristeista, niinkuin Demosthenes oli puhujista suurin,
ja Shakespeare suurin dramaturgeista." Muissakin allegoristeissa
ilmenee paljon neroa, mutta ei kenkään pysty niin liikuttamaan
sydäntä ja herättämään siinä pelvon ja sääliväisyyden ja rakkauden
tunteita. Epäilemätöntä kumminkin on, ett'ei se pelkkänä allegoriana
olisi saavuttanut kuuluansa ja kunniaansa. Sen yleis-inhimillinen
viehätys, sen draamallinen kuvaus, -- siinä sen pysyvä voima. Se on
kauttaaltansa uskonnollinen kirja ja sen-aikuiselta kannalta punniten
sittenkin englantilaisista romaaneista ensimmäinen.
Kaikessa suuruudessaan on Bunyanin nero enemmän muovailevaa kuin
luovaa. Sen voima asuu vilkkaassa kuvailussa eikä keksinnössä. Hän
näyttää meille sen, minkä hän itse on nähnyt. "Kristityn historia on
hänen omaa historiaansa." Ja tämä se luo elämätä jok'ainoaan riviin,
minkä hän kirjoittaa. Hänen kuvaustensa taustat ja ympäristöt --
paitsi silloin kuin hän lainaa Raamatun suuresta aarreaitasta -- ovat
sellaisia, mitä hän itse oli nähnyt, kierrellessään käsityöläisenä
kylästä kylään. Nuo laitumet ja purot ja kartanot kaupungeissa ja
maalaistalot, -- ne ovat vain uskollisia kuvia siitä yksitoikkoisesta
sisämaasta, jossa hän oli syntynyt ja elänyt. Hänen mahtavammat
kuvansa on otettu Raamatusta, jossa "tuskin lienee seikkaa taikka
metaforaa, jota ei olisi esitettynä Kristityn Vaelluksessa."
Sama on hänen henkilöittensä laitakin. Ei ole heissä kahta
samanlaista; niin tarkoin piirtein hän ne on esittänyt, mutta ne ovat
muotokuvia, ei mielikuvituksen luomia. Hän oli nähnyt ja tuntenut ne
jok'ainoan, ja niitä lukijakin elämässään alinomaa näkee. Ja siksi
ne ovat niin ehjiä, niin tenhoavia, nuo hänen henkilönsä. Niitä on
pystynyt esittämään ainoastaan se, joka syvälti tunsi ihmis-elämän
ja ihmisluonnon. Mutta samalla ne ovat tavallisia ihmisiä,
jokapäiväisessä asussaan.
Mutta -- puhukoon kirja puolestansa.
* * * * *
Vankeudesta päästessänsä oli Bunyan 44 vuotta vanha. Saatuansa
järjestetyksi maallisen ammattinsa hyvään kuntoon -- hän hoiti sitä
elämänsä loppuun, -- ryhtyi hän myös kaikella sielunsa tarmolla
lempitoimeensa, saarnaamiseen ja kirjallisiin töihin Herransa
kunniaksi. Sielunpaimenena hän oli väsymätön oppimaan sairaita,
käymään talosta taloon pitämässä hartaushetkiä ja voimainsa takaa
edistämään Kristuksen valtakuntaa. Pian hän olikin baptistien
joukossa saanut leikillisen kunnianimen "piispa Bunyan". Lontoossa
hän kävi säännöllisesti kerran vuodessa. Siellä pidettiin hänen
saarnojaan niin suuressa arvossa, että usein arkipäivinä pimeänä
vuoden aikana jo kello 7:ltä aamusilla oli toista tuhatta henkeä
hartaita sanankuulijoita koolla.
Bunyanin viimeinen elinvuosi oli erittäin runsas tuloksilleen.
Kokonaista kuusi uutta teosta ilmestyi häneltä sinä vuonna, ja
toista kuusi hän jätti jälkeensä painokuntoisina. Vallankumousta
ei Bunyan nähnyt. Kristityn maallinen vaellus päättyi. Vaeltaja
kutsuttiin kulkemaan pimeän virran poikki, jonka yli ei siltaa ole.
Hän kutsuttiin pois kesken uskonnollista toimintaansa, ja hänen
viimeinen elämäntyönsä oli rakkauden työ. Muuan hänen ystävistänsä
Readingin kaupungissa oli uhannut tehdä poikansa perinnöttömäksi,
ja jo oli isä viimeisillään, eikä vieläkään ollut sovintoa hänen
ja pojan välillä saatu aikoin. Poika oli tuosta hyvin huolissansa
ja pyysi Bunyania puhumaan hänen puolestansa isälle ja saamaan
sovintoa toimeen. Mielellänsä läksikin tämä uskollinen Herran
palvelija ratsain pitkälle matkalle Readingiin, ja hänen onnistui
kuin onnistuikin saada isä ja poika sovitetuiksi keskenään. Sieltä
hän palasi Lontoosen takaisin, mutta tiellä kohtasi häntä rankkasade,
jossa hän kastui läpimärjäksi. Vilusta kohmeissaan hän saapui erään
ystävänsä taloon Lontoossa ja sairastui siellä ankaraan kuumeesen.
Tautia kesti kymmenen päivää, mutta koko sen ajan hän oli selvässä
järjessä. Hänen viimeiset sanansa, kun kuolonkamppaus jo oli alkanut,
olivat seuraavat: "Älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itseänne. Minä
lähden Herramme Jesuksen Kristuksen Isän tykö, joka Poikansa ansion
tähden minut vastaan-ottaa, vaikka olenkin suuri syntinen. Siellä me
toivoaksemme tapaamme toinen toisemme, ja siellä me veisaamme sitä
uutta virttä iankaikkisesti autuaina."
Hiljaa ja rauhallisesti hän nukkui 31 päivänä elokuuta 1688.
Hän oli kuollessansa kuusikymmentä vuotta vanha. Kansan syvä suru
ja katkera kaipaus saattoivat hänet hänen viimeiseen lepokammioonsa
Lontoossa Bunhill'in hautausmaalla, jossa vaeltaja vieläkin
kunnioituksella paljastaa päänsä hänen kauniin hautapatsaansa
juurella. Lieneekö toista niin kaunopuheliasta hautakirjoitusta kuin
hänen? Siinä lukee vain nämä sanat: "TÄSSÄ LEPÄÄ JOHN BUNYAN".
* * * * *
Ensimäinen _Kristityn Vaelluksen_ suomennos oli:
Yhden Kristityn vaellus autuahan ijankaikkisuuteen, joka
moninaisilla kauneilla kuvauxilla eteenasettaa katuvaisen ja
Jumalata etzivän sielun tilan. Engelskan kielellä kokoonpandu
_Johan Bunianilda_, saarnamies Betfordisa. Ja nyt Saxasta Suomexi
käätty _Jacob Johan Malmbergilda_. Turusa 1809.
Tätä suomennosta ilmestyi sitten kokonaista 9 painosta, viimeinen
(Kristityn vaellus autuaasen ijankaikkisuuteen) Helsingissä 1879.
Sama suomentaja julkaisi myöskin Kristityn lesken vaelluksen,
niinikään saksasta suomennettuna:
Christityn lesken ja lasten vaellus ijankaikkisuuteen, jonka
_Johan Bunian_ on Engelskaksi kirjottanut ja _Jakob Johan
Malmberg_, Kuopiosa, Saksasta Suomeksi kääntänyt. Oulusa 1834.
(Uusia painoksia 1861 ja 1877).
Molemmat teokset ilmestyivät vielä ruotsista suomennettuina:
Kristityn ja Kristityn lasken vaellus, kirjoittanut _Johan
Bunyan_. Helppohintainen painos sunnuntaikouluja ja kotia varten.
Kaunistettu 95:llä kuvalla. Uusi suomennos ruotsin kielestä.
Suomentanut _B. Lagus_. Helsingissä 1880. (Toinen painos 1899).
Alkukielestä suomennettuna Kristityn vaellus esiintyi ensi kerran v.
1887:
Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan; kirjoitti _John
Bunyan_; sekä John Bunyanin muotokuva ja lyhyt elämäkerta.
Englannin kielestä suomentanut _A. Mäkinen_. Tampereella 1887.
Alkukielestä suomennettu on myös Lähetysseuran v. 1902 toimittama
painos molempia teoksia:
Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan, kirjoitti _John
Bunyan_, sekä John Bunyanin lyhyt elämäkerta. Uusi suomennos
englannin kielestä. Kaunistettu 9:llä kuvalla. Helsingissä 1902.
Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan. Toinen osa, esitetty
unennäön muodossa. Osottava Kristityn lesken ja lasten lähtemisen
matkalle, heidän vaarallisen matkansa ja onnellisen saapumisensa
toivottuun maahan. Kirjoitti: John Bunyan. Uusi suom. englannin
kielestä. Kaunistettu 9 kuvalla. Helsingissä 1902.
Lyhyen mukaelman suomennoksia ovat:
Pyhiin matkustaja eli Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. _Johan
Bunianin_ alkuteoksen mukaan uudestaan pantu kokoon. Suomentanut
_R. Mellin_. Oulussa 1862.
Matkamies. Mukaelma _John Bunyanin_ kirjoittamasta
englanninkielisestä alkuteoksesta Kristityn vaellus
ijankaikkisuuteen. Suomennos. Porissa 1898.
Bunyanin muita teoksia on suomeksi ilmestynyt:
Se paras sanoma sille pahimmalle ihmiselle, elikkä evangeliumin
armo tarjottu erinomattain Jerusalemisille eli suurimmille
syntisille. Ruotsista käätty, (1 painos Stockholmisa 1781; 4
painos Turussa 1854).
Taivaasen juoksia, eli selitys ihmisen taivaasen pyrkimisestä ja
pääsemisestä. Engelskan kielellä ennen muinen kirjoittanut _Johan
Buniani_. Siitä sitten suruttomain synnin unesta herättämiseksi
Ruotsin kieleksi käännetty ja nyt viimen Suomeksi kääntänyt J. H:
Oikonut ja präntiin kustantanut _H. R[enqvist]_. Kuopiossa 1846.
(Toinen painos Sortavalassa 1848, sittemmin vielä 2 painosta,
viimeinen Turussa 1877).
Taivaasen juoksia. _Johan Bunianilta_. Suomennos. Helsingissä
1851. (Tähän suomennokseen perustuvat ne painokset, jotka
ilmestyivät Oulussa 1897 ja 1900).
Jumalan armo ulottuva suurimmille syntisille elikkä _Johannes
Bunianin_ kääntymys, kutsumus saarnavirkaan ja vankeus,
kirjoitettu häneltä itseltä. Suomenti _Jaakko Aulin_. Vaasassa
1852.
"Yhden Kristityn vaelluksen" kirjoittajan _Johan Bunianin_
kertomus hengellisestä koettelemuksestansa. Lyhykäisesti
kerrottu. Suomentaja _A. J. Weänänen_. Helsingissä 1856
(mukaelma).
_Johan Bunianin_ kertomus hengellisistä kokemuksistaan.
Lyhennetty suomennos. [Suom. _K. J. Gummerus_]. Helsingissä 1863.
Sen ijankaikkisen ja kaikkivaltiaan kuninkaan Jesuksen Kristuksen
pyhä sota pimeyden ruhtinata vastaan ihmisen sielusta, jonka
ensin _Johannes Bunian_, saarnamies Betfortisa, Engelskan
kielellä kirjoitti, ja sitte on Saksan ja Ruotsin kielihin
käännetty. _G. M[onell'i]n_ suomentama Ruotsin kielestä.
Helsingissä 1856. (Uusi kielen puolesta korjattu painos Kuopiossa
1891).
_Johan Bunyanin_ Ilmestykset. Kuvaus tulevaisesta elämästä,
taivaan autuudesta ja helvetin kauhistuksista. Suomensi _E.
T[örmälä]_, Tampereella 1889.