Loppu.
Olemme päässeet näytelmämme loppukohtaan. Ostutajärven rannoilla, jotka
näin vähässä ajassa olivat nähneet niin monta tapausta, vallitsi taasen
äänetöin hiljaisuus.
Jo oli don Kornelio molempine toverinensa kadonnut Oajacaan vievän tien
seutuvilta.
Muuan matkue näkyi hitaasti liikkuvan San Carlos'een päin. Matkuen
edellä liikkui kantotuoli Gasparin ja Zapoten kantamana, jotka astuivat
aivan vaitonaisina, ja tässä kantotuolissa lepäsi valkoisiin puettu
nainen, espanjalaisen don Fernando Lacarran kuollut vaimo, Marianita.
Ennenkuin intiani oli paikalta poistunut, oli hän neekerin seuraamana
palannut sille paikalle, jossa suuren Tlaloc'in puoliso, Matlacuezc,
muka oli hänelle ilmestynyt ja jossa hän suureksi pettymykseksensä
oli huomannut donna Marianitan makaavan kuolleena, sydän luodin
lävistämänä. Se oli sama luoti, jonka yksi Arroyon rosvoista oli
ampunut Costaliin, juuri kun tämän piti tarttua Matlacuezc'iin, joka ei
ollut kukaan muu kuin don Fernandon nuori vaimo, kun oli ruo'ostossa
etsinyt piilopaikkaa takaa-ajajiltansa.
Vähää matkaa paarista seurasi don Mariano palvelijoineen ja vielä
perempänä tulivat matkuessa don Rafaelin ratsastajat. Hiljaista,
juhlallista äänettömyyttä he kaikki noudattivat, ikäänkuin hekin
olisivat yhtä suuren murheen rasittamina.
Mutta asia vaan siltä näytti; sillä tässä matkuessa oli kuitenkin
kaksi henkilöä, joiden sydämet tällä hetkellä tunsivat suurinta
onnellisuutta, mitä ihmislapsille maan päällä suodaan. Kumpikin olivat
nyt vakuutetut molemmanpuolisesta, pitkien kärsimysten koettelemasta
rakkaudesta, joka tuskin oli vaatinut liian suuria uhreja, koska
entiset tuskat nyt olivat muuttuneet niin suureksi iloksi, kuin heillä
nykyään oli.
Milt'ei saman matkan päässä don Marianon varusväestä ja ratsastajista,
jotka matkuen perässä kulkivat, näkyi, näet, kaksi henkilöä, toinen
leväten kantotuolissa ja toinen ratsastaen sen vieressä. Tuskinpa
on tarpeellista sanoakaan, kuka kantotuolissa lepäsi, tahi kuka
tuo pitkävartaloinen ratsastaja oli, joka kumartui satulastansa,
kuiskaellen niin hiljaa, ett'ei kukaan hänen sanojansa kuulisi, paitsi
se, jolle ne olivat aijotut.
Oman onnensa valtaamina, eivät kumpikaan vielä tietäneet äsken
tapahtuneesta, kauheasta onnettomuudesta. Jumala oli don Marianolle
armollinen, lohduttaen hänen sydäntänsä rakkaan tyttärensä
menettämisestä, antamalla hänen nähdä toisen tyttärensä sanomatointa
onnellisuutta. Hän tiesi Gertrudis'en suuren rakkauden sisareensa, ja,
peljäten hänen nykyisessä huonossa terveydentilassa ilmaista hänelle
tuon surullisen uutisen, oli hän päättänyt pitää sen tältä salassa,
kunnes sopivata tilaisuutta sen ilmoittamiseen ilmestyisi.
* * * * *
Lopulta oli viimeinenkin ratsastaja everstin varusväessä kadonnut
lähellä olevaan metsään, jättäen Ostutajärven rannat yhtä tyhjäksi,
ikäänkuin siellä ihmisiä ei koskaan olisi liikkunutkaan.
Tämä tyhjyys oli kuitenkin näennäinen. Rannalla, sillä kohdalla, jossa
rosvojen takaa-ajaminen oli päättynyt, makasi kaksi ihmisen tapaista
maassa. Toinen niistä oli kuollut, ja toinen, vaikka vielä hengissä,
oli yhtä liikkumatoin. Ensinmainittu oli Bocardo, joka oli saanut
surmansa erään don Rafaelin joukkoon kuuluvan ratsastajan luodista.
Hengissä oleva oli Arroyo, jonka, kädet ja jalat sidottuina, oli
mahdotoin paikaltansa liikkua. Siinä hän makasi kenenkään säälimättä
tahi hänelle auttavaa kättä tarjoamatta, pian joutuvana korppikotkien
tahi aavikkosusien uhriksi.