Suoraan sanoen ei Pielisjärven takamailla Matkaselän salokylässä oleva
talokas Heikki Sikanen tuntenut kirjasta iitäkään. Siitä huolimatta oli
hän voinut elää jo yli viisikymmenvuotiaaksi. Rippikoulu oli kyllä
vielä käymättä, mutta mitäpä siitä. Ilman senkin apua oli hän näet
onnistunut saamaan itsellensä ainoan pojan Pekan, joka siis, kun
äiti-vainajakin oli ollut ripillä käymätön, oli tavallaan neitseestä
syntynyt. Talonsa hän oli asunut kuten mies. Viljelykset olivat
semmoisessa kunnossa, että kontu elätti miehensä. Ja polvesta polveen
olivat suvun miehet kulkeneet omassa nahassansa kuten aina tekee
väärentämätön ja oikea tavara.
Se isän entisyydestä. Sanottakoon vaan, että hän oli yksi niitä yhäti
pois häviäviä parhaita, jotka elävät omien käsiensä työstä ja jotka
eivät omia tapojansa, nimeänsä ja säätyänsä ujoile, eivätkä narreina
etsi itsellensä muijaa mesopotaamialaisen herrasväen, vaan oman
"Kaanaan maansa" tyttäristä.
Entä hänen esikois- ja ainokaispoikansa Pekka? Luonnollisesti oli hän
kaikessa isänsä oikea poika, jopa siihen määrin, että ei tuntenut
ainoatakaan kirjainta, ei ollut kirjaa käteensä ottanut ja oli
kuitenkin jo ehtinyt iässä kolmekymmenvuotiaaksi.
Eikä hän sitä surrut. Hänkin oli yksi niitä pohjaltansa parhaita, jotka
pystyvät ymmärtämään, että jos ei maassa ole miehiä, jotka perustavat
leipään eivätkä virkaan, niin nälkään kuolevat nekin, jotka sanalla
ruokkivat ja opettavat, että ei ihminen elä leivästä.
Ei hän siis ollut virkauralle yrittänytkään, vaan kasvatti maasta
viljavuutta, ei itsestänsä virkamiessatoa. Mutta kun hän oli samalla
kokonaan laiminlyönyt sanan, oli hänen rippikoulunsa käymättä, eikä hän
siis lainkaan nykyisen papin ja ankarien kirkollisten olojen vallitessa
voinut jatkaa sukua: hänellä ei ollut isyysoikeuksia. Ja niin uhkasi
Sikasen sukua sukupuutto-kuolema.
Se asia tiedettiin yleensä Pielisjärvellä. Ukko Sikanenkin oli näet jo
tavallaan leski, sillä hänen neitsyensä, Pekan äiti, Kaisa, oli kuollut
kaksi vuotta sitten. Hyvänä hän oli sitä pitänyt ja kuoltua kaihonnut.
Syyttä ei siis sanottu Pielisjärvellä siitä aviosta, että:
"Sikanen pitää Kaisaansa kuolemassakin parempana kuin moni
vastavihittyä!"
* * * * *
Ei niin, ettei Pekka tosin olisi yrittänyt suoriutua
rippikouluvaikeuksistakin. Jopa kerran kaksikymmen-viisivuotiaana oli
hän näet tallustellut rippikoulu-aikana kirkonkylään iso eväskontti
selässä. Mutta siellä oli noussut tie pystyyn. Hiltusen leski, jonka
saadakseen hän oli rippikouluun lähtenyt, oli näet juuri samana päivänä
ajanut kirkolle panettamaan itseänsä kuuluutukseen Antti Könösen
kanssa.
"No... Sittenpä tässä ei ole enää asiaa minkä vuoksi ruveta itseään
rippikoulussa vaivaamaan", oli Pekka sen kuultuansa arvellut. Ja niin
oli hän luopunut koko yrityksestä, syönyt kirkonkylässä eväänsä
loppuun, lyönyt korttia ja käynyt yöjalassa, kertaakaan avaamatta
kouluhuoneen ovea.
* * * * *
Mutta palaamme pääasiaan.
Aivan äskettäin oli kuollut Antti Saastamoinen ja sen lapsettomalle
leskelle, Kaisalle, oli nyt muun ihanuutensa lisäksi melkoinen
myötäjäistalo. Ei siis ihme, jos koko Sikasen suku, niin isä-ukko kuin
poikakin, alkoivat silloin toinen toistensa ajatuksia tietämättä
punnita sitä suvunjatkamis-asiaa.
Ja mikäs siinä. Ainoastaan rippikoulu oli pienenä esteenä... Kaisa
nimittäin kyllä lupaili sekä isälle että pojalle, mutta samalla
ilmoitti, ettei hän suostu olemaan neitseenä, vaan oikein vihittynä.
"Eikä se näin tiukkoina papillisina aikoina muuten passaisikaan",
selitteli hän.
Ka, täytyihän se myöntää niin ukon kuin pojankin, ja he alkoivat
ahkerasti hautoa rippikouluun menoa.
* * * * *
Olikin sopiva syksyaika. Rippikoulun piti alkaa jo huomenna. Ujostutti
kai puhua toisillensa näin ikämiehenä siitä lukuasiasta. Ja siksi
varustautuivat he muka muille matkoille.
"Jos tässä pistäytyisi siellä Polvijärvellä Kaisa-vainaajan
sukulaisissa", peitteli ukko lähtemistään pojalle, jatkaen vielä:
"Hierotuksella".
"Ka... Tarpeenhan se sinulle jo on!" ihastui Pekka siitä, varsinkin
kun isä sanoi aikovansa viipyä matkalla kokonaisen kuukauden. Isän
poissa-ollessahan oli mukava suorittaa rippikoulututkinto. Yhteisiä
eväitä siis paistettiin.
Ja Pekka selitteli vielä, saadaksensa isän epäluuloa herättämättä
rippikoulueväät itsellensäkin:
"Vaikka minä tästä siksi aikaa lähden sinne Takasuolle ojankaivuun."
* * * * *
Oli uninen syyssää. Painosti ja torkutti niin tavattomasti varsinkin
nyt syötyä lämpimässä tuvassa. Äänitä tupakoidessaan koki ukko Sikanen
miettiä taas sitä rakkaus-asiaa, mutta uni tahtoi sotkea.
"Hyvät pellothan siinä Kaisan konnulla olisi", koetteli hän pitää
ajatusta vireillä. -- Pellot kuvastuivat hänen aivoissaan tällä
hetkellä vielä jotakuinkin selvinä, varsinkin se rukiille kylvetty...
"Se mullas-pelto taas..."
Sitä syys-kynnettyä peltoa hän mietti. Mutta siitä häämöitti päässä nyt
enää ainoastaan yhä pimenevä musta multa. Uninen pää jo nuokahti
kertasen.
"Se..."
Ei luistanut ajatus! Katse sattui russakkaan, joka koetti siinä ihan
nenän alla lattialla päästä sillanraon yli. Se sotki ajatuksen. Näkyi
nyt hapuilevan tuntosarvellansa...
"Ja sitten sen heinäsuo... sen Saastamoisen Kaisan", kääntyi russakan
häiritsemä ajatus jälleen toisaanne. Alussa se suo kuvastui selvempänä.
Hän eroitti siitä ojatkin, mutta...
Russakka sotki ajatuksen. Se vaaputteli tuntosarviansa niin
kiehtovasti, että uninen ajatus kiintyi niihin. Suo alkoi himmetä. Ei
siitä enää eroittanut paljon muuta kuin jonkun heinäpieleksen hämärän
haahmon ja...
Taas nuokahti pää.
"Kolmekohan niitä on... niitä pieleksiä!" koki hän siitä himmeydestä
eroittaa. Piippu oli suupielestä putoamaisillansa. Russakan tuntosarvet
viippasivat yhä sotkevammin.
"Vai neljäkö!" koki hän yhä pinnistää unista ajatuskykyään.
* * * * *
Mutta ei. Yhä vaan himmeni suo. Russakan tuntosarvet ikäänkuin
pitenivät. Niiden kiehtovat, uuvuttavat viippeet sekoittivat kaiken.
"Hylky!... Kun se niin viiputtaa!", suututteli hän russakalle, minkä
unituhjakassa kykeni, ja yritti taas:
"Eiköhän niitä neljä..."
Yhtä turhaan. Yhä viippasevat russakan sarvet ja yhä pitemmäksi
tuntuvat ne venyvän. Närkästytti jo.
"Kehnon russakka... Kun se viipsuttimiaan!" kihahti hänen päässään
uninen suuttumus.
"Viipoittaa tässä koko pään..."
Alkoivat jo hävitä pielekset tyyten päästä... Kuului jo pieni
kuorsaus... Hän istui aivan nuokuksissa, kuin nenälleen
tupsahtamaisillaan. Ajatuskyky oli aivan nukahtamaisillansa... ja:
"Kops!"
Piippu se vain tipahti nukahtaneen suusta lattialle ja kopahti. Hän
havahtui siihen, haparoi piipun lattialta takaisin suuhunsa, huokasi
enimmät unet pois ja tiedusti, muistaen Pekan äskeiset puheet
ojankaivusta:
"Niin, jotta ojankaivuunko sinä sanoit meneväsi... sill'aikaa kun minä
hierotan?"
Pekka istui yhtä unisena. Sekin oli nukkunut niihin
avioliitto-mietteisiinsä.
"Vai mitä Pekka?" täytyi ukon toistaa.
"Niin jotta mitä?" heräsi siihen Pekka, ja imasi sammunutta nysäänsä.
"Ka... Niin jotta ojankaivuunko sinä?" toisti ukko.
"Ka... Niinpä tässä arvelen", mukasi poika. Sitten hän hapuili jotain
rytkyä päänalusikseen ja vääntäytyi penkille mahallensa.
* * * * *
Tuvassa oli nyt makea lämmin.
Pekka oli äskeisen puhelun johdosta havahtunut sen verran, että kykeni
hänkin siinä varsinaisen unen edellä miettimään asiaa.
"Olisihan siinä", koki hän päästä mietittävään käsiksi, mutta uni
tahtoi tuketa ajatuksen. Hän yritti uudestaan.
"Olisihan siinä..."
Mutta ei jaksanut saada selvää siitä, mitä hän aikoi ajatella: sitäkö
että "olisihan siinä kerrakseen taloa", vaiko: "olisihan siinä Kaisassa
yhdelle miehelle akkaa." Painosti niin peevelisti uni.
"Olisihan siinä..."
Mutta ei vaan ollut ajatusvoimia. Vatsassakin kurisi. Yhä syvempään
unentuhjakkaan vajoten koki hän päästä käsiksi siihen: "Olisihan
siinä", -- mutta...
"Mahakohan se kurisee!" kääntyi nyt uninen ajatus tähän asiaan.
Isä-ukko jo kuorsasi. Tuntui niin hiton makealta, autuaalta aivan... Se
mahankurinakin tuntuu aivan imelältä, niin että...
Taas se kurahti. Nyt hän ei selvästi enää tajunnut sitäkään, kurisiko
se mahassa vai... oliko se isä-ukon kuorsausta.
"Ka..." jaksoi hän enää arvella. Ja makeanlämpimässä tuvassa alkoi soida
noiden kahden sulhasmiehen tasainen, rauhallinen ja syvämietteinen
kuorsuu.