_Hellonen_ (piilossa). _Loviisa._ _Henrikson._ Sitten _Emma_. Viimein
_Heinonen_.
_Henrikson_ (puku järjestettynä). Ah! Hyvää huomenta, rakas siskoni!
_Loviisa._ Hyvää huomenta, veliseni, -- ja kiitos eilisestä.
_Henrikson._ Mutta minä pyydän...
_Loviisa._ Mitä sinulta puuttuu? Olet niin kalpea.
_Henrikson._ Olenko kalpea? Sepä on kummallista!
_Loviisa._ Olet ehkä rauhaton jonkun asian tähden?
_Henrikson._ En suinkaan! (Erikseen.) Vähän vaan poliisin suhteen! --
_Emma_ (tulee kyökistä). Kas, siinähän olet ukkoseni! Vihdoinkin olet
noussut ylös!
_Henrikson._ Minulla oli vähän työtä eilen illalla...
_Emma._ Minä tiedän. Tuo kirjevaihto...
_Heinonen_ (tulee vasemm., puhuu ulospäin). Odota hetkinen, poikaseni!
Kyllä minä selvitän asian. (Huomaa toiset.) Ah! lankoni ja hänen
puolisonsa!... Kumarran kohteliaimmin.
_Emma._ Kuinka lankoni, nukuit yösi?
_Heinonen._ Makasin kuin tukki.
_Emma._ Todellako?
_Heinonen._ Niin olen aina maannut sitten naimisiin menoni.
_Emma_ (Henriksonille). Kuinkas sinun laitasi on?
_Henrikson._ Eipä juuri huonostikaan... (Itseks.) Hitto vieköön! Tunnen
oikein omantunnon tuskaa.
_Emma._ Olet kai väsynyt?
_Henrikson._ Eipä juuri muutenkaan.
_Emma_ (imarrellen). Voi kultastani, kuin hänen pitää niin paljon
rasittaa itseään!
_Loviisa._ Katsoppas Antti oikein onnellista avioliittoa!
_Heinonen._ Ei luulisi sinun olevan sukuakaan heille.
_Henrikson._ Minä istuin ja kirjoitin kello kolmeen saakka.
_Heinonen._ Ja kuitenkin olit ensin ulkona kävelemässä.
_Henrikson._ Niin, teidän seurassanne.
_Heinonen._ Ei, vaan sittenkun olimme tulleet teaatterista. Tai ehkä
erehdyin. Luulin kuitenkin ikkunasta nähneeni sinut. (Henrikson iskee
silmää.) Mitä sinä noin räpytät silmiäsi, veliseni?
_Henrikson._ Silmääni varmaankin meni jotain.
_Emma._ Se on vaan yönvalvomisen seuraus.
_Henrikson._ Yövalvomisenko?... Niin todellakin!... Tuo kirottu
kirjevaihto!...
_Emma._ Mutta nyt on aika juoda kahvia. Paljonko kellosi on, ystäväni?
Se käy aina niin tarkasti.
_Henrikson._ Kelloni ... (etsii liivintaskuista) se on... (Itsekseen.)
Hiidessäkö kelloni on?
_Emma._ Eikö se ole taskussasi?
_Henrikson._ On kyllä... Ei, se on varmaankin huoneessani.
_Emma._ Ensikerran unohdit ottaa sen mukaasi. Minä haen sen (menee
oikealle).
_Henrikson_ (itsekseen). Jospa olisin kadottanut sen yöllä!
_Heinonen._ Näetkös, Loviisa, siinä on onnellinen avioliitto!
_Loviisa._ Juuri niin! Mies, joka työskentelee yökaudet...
_Heinonen._ Ja vaimo, joka tahtoo tietää, paljonko kello on.
_Emma_ (tulee takaisin). Ei kello ole siellä.
_Henrikson._ Eikö? -- (Itsekseen.) Perhana!
_Emma._ Ei kai se ole varastettukaan?
_Henrikson._ Kuinka voit sellaista luulla?... Nyt muistankin ... minä
lainasin sen eilen ... muistaakseni sinulle, veli Heinonen...
_Heinonen._ Minulleko?
_Henrikson_ (iskee silmää). Etkö muista sitä?... Eilen!
_Heinonen._ Mitä sinä taas noin isket silmää?
_Henrikson._ Niinkö?... Se on heikkoutta ... ei mitään muuta kuin
heikkoutta.
_Heinonen._ Muistisi myöskin näyttää olevan heikko, koska kello...
_Henrikson._ Kello tosiaankin!... Enkös minä sanonut, että se on
kellosepällä?... Niin, siellä se on -- korjattavana.
_Emma._ Sinä olet ollut viime aikoina hyvin hajamielinen, rakas mieheni.
_Henrikson._ Se on vaan heikkoutta... Ohimoissani jyskää... (erikseen)
Päässäni on kokonainen paja.
_Emma._ Ukko raukkani! -- Minä vedän oman kelloni. Se seisahtui eilen
illalla. Lainaa minulle kellonavaintasi. Sehän on aina kukkarossasi.
_Henrikson._ Aivan kernaasti... Kas tässä! (Etsii taskuistaan.) Missä on
kukkaroni?
_Emma._ Eikö sinulla ole sitäkään?
_Henrikson._ On tietysti!... (Itsekseen.) Myöskin se on poissa. Mikähän
tässä vielä lopuksi tullee?
_Loviisa._ Sinähän aina olet ollut sellainen järjestyksen mies.
_Henrikson._ Nyt minä muistankin... Se on kirjoituspöydälläni.
_Emma._ Ei siellä ollut mitään kukkaroa.. Tämä näyttää kumminkin hyvin
kummalliselta.
_Henrikson._ Ei, minä selitän asian... Nähkääs, minä jätin kelloni
kelloseppään ... mutta kun kello oli rikki eikä ollut vedetty ... se
tahtoo sanoa: avain oli kukkarossa, se sopi kelloon... Mutta kelloseppä
otti sekä kukkaron... Ei, kun kellon... Ei... Niin, niin, kellon hän
otti... Se on harvinainen kello...
_Heinonen._ Mitä sinä alinomaa mainitset tuota kelloa?
_Henrikson._ Totta kai. Se kun on hyvä kello! -- Ilmanko se onkin
lyömäkello! Kelloseppä näet tahtoi ottaa kukkaron kellosta... Ei, kun
kellon avaimesta... Ei, kun kellon kukkarosta... Ei .. en tiedä itsekään
mitä sanon. (Vaipuu tuolille.)
_Loviisa._ Minä tiedän: Kello oli kukkarossa...
_Emma._ Ei, kun kellonavain oli kukkarossa...
_Heinonen._ Ja kello oli vieressä... Ja kelloseppä piti kellon,
kellonavaimen ja kukkaron...
_Henrikson._ Juuri niin se oli!... Nyt on asia selvillä! (Erikseen.)
Ash! -- Luulin jo saavani aivohalvauksen.