Suuri hälinä linnassa. Lähetti on tuonut juuri ikään metsästyksen
valvojalta sanoman, joka oli puolittain ranskan, puolittain provencen
kielellä kirjoitettu ja jossa hän ilmoittaa, että on jo näkynyt pari
kolme kaunista parvea "galejoneja" ja "charlottineja" ja ettei enää
ole puutetta parhaimmistakaan lintulajeista.
"Te tulette tietysti mukaan!" kirjoittivat minulle ystävälliset
naapurini; ja tänään aamuhämärissä kello viiden aikaan saapuivat
heidän suuret nelipyöräiset vankkurinsa, joissa oli jo kuormana
pyssyjä, koiria ja ruokavaroja, rinteen alta minua noutamaan. Ja
niin me läksimme ajaa jyryttelemään Arlesiin päin vievää tietä
myöten, joka oli hiukan kolea ja yksitoikkoinen. Oli tuommoinen
joulukuun aamu, jolloin silmä töin tuskin erottaa oliivien
vaalenevaa vihreyttä ja kermestammien tummanvihreät lehdet taas
näyttävät liian talvisilta ja keinotekoisilta. Talleista kuuluu
liikettä. Siellä täällä vilkkuu jo tulia talojen ikkunoista ennen
päivän valkenemista; ja Montmajourin apottikunnan kivilouhikoiden
tienoilla levittelevät puoliuniset merikotkat vasta siipiänsä
keskellä raunioita. Kuitenkin me sivuutamme kaivosten kohdalla jo
muutamia vanhoja maalaiseukkoja, jotka ajavat pienillä aaseillansa
hölkkää joutuakseen kauppatorille. He tulevat Ville-des-Baux'sta
ja matkustavat yli kaksi peninkulmaa saadakseen istua tunnin Pyhän
Trophymuksen kirkon portailla myymässä pieniä lääkeyrttinippuja,
joita he ovat keräilleet vuoristossa!... Kas, tuossa ovat jo
Arlesin vallit edessämme, matalat, pykäläreunaiset vallit,
jommoisia nähdään vanhoissa vaskipiirroskuvissa, missä peitsiniekat
sotamiehet näyttävät suuremmilta kuin ne mäenrinteet, joiden
huipulla he seisovat. Me ajamme täyttä laukkaa läpi tuon ihmeellisen
pikkukaupungin, joka on maalauksellisimpia Ranskan pikkukaupungeista.
Sen kauniilla veistoksilla koristetut pyöreähköt parrukkeet ulottuvat
puolitiehen ahtaiden katujen yli, ja sen vanhat mustat talot pienine,
mataloine, suippokaarisine maurilaisovineen palauttavat mieleemme
Vilhelm Nykerönenän ja saraseenien ajan. Näin varhain ei ole vielä
ketään ulkona. Ainoastaan Rhônen varsilla on liikettä. Laiva, joka
välittää liikettä Camargueen, höyryää rannassa portaiden juurella
valmiina lähtemään. Maamiehiä punaisissa sarssitakeissa ja Roquetten
neitosia, jotka menevät tarjoutumaan palvelukseen maalaistaloihin,
astuu laivaan yhdessä meidän kanssamme jutellen ja naureskellen
keskenään. Pitkät, ruskeat viitat suojelevat heitä kolealta
aamutuulelta, ja korkea arlesilainen päähine tekee heidän päänsä
pienen ja kauniin näköiseksi sekä antaa heille pisaraisen viehättävää
julkeutta, halun ojentautua suoraksi ja nakata naurunkihahdus tai
pieni pilapuhe kiertämään edelleen... Kello helähtää; me lähdemme
liikkeelle. Virranvesi, laivanpotkuri ja pohjatuuli kiidättävät meitä
kolminkertaisella vauhdilla, ja rannat pakenevat taaksemme. Toisella
puolella on Crau, kuiva ja kivinen tasanko, toisella puolella
vihannampi Camarguen lakeus, joka leviää edessämme aina mereen asti
kasvaen lyhyttä heinää ja soisilla paikoilla tiheätä ruokoa.
Välistä laiva pysähtyy laiturissa, milloin oikealla, milloin
vasemmalla rannalla; milloin keisari- ja milloin kuningaskunnassa,
niin kuin sanottiin keskiajalla, Arlesin kuningaskunnan aikoina,
ja niin kuin vanhat Rhônen laivamiehet sanovat vielä tänä päivänä.
Joka laiturin vieressä valkoinen talo ja ryhmä vihreitä puita.
Työmiehet astuvat maihin työkalut olalla, naiset kori käsivarrella
kiipeävät kapeata polkua ylös. Keisarikunnan sekä kuningaskunnan
rannoille laiva vähitellen tyhjenee, ja kun se saapuu Mas-de-Giraud'n
laituriin, jossa me nousemme maihin, ei siihen enää jää paljon ketään.
Mas-de-Giraud on Barbentanen herrojen vanha sukukartano, johon me
astumme odottamaan vartijaa, jonka on määrä tulla meitä noutamaan.
Korkeassa keittiössä on koko talon miesväki ruualla; peltotyömiehet,
viinitarhurit, paimenet ja paimenpojat. Tarjoilusta pitävät huolta
naiset, jotka syövät vasta jälkeenpäin. Kohta saapuu vartija
kuomurattaineen. Oikea Fenimore Cooperin tyyppi, metsänkävijä
maalla sekä merellä, metsästyksen ja kalastuksen kaitsija, jota
paikkakuntalaiset sanovat _lou Roudeïroùksi_ (vaanijaksi), sillä
hänen nähdään aamu- ja iltasumussa alinomaa piileskelevän väijyksissä
ruohikoissa tai seisovan liikahtamatta pienessä veneessään vahtimassa
kalamertojaan lammikoissa tai vesijohtokanavissa. Kentiespä juuri
tuo ainainen vaanijan ammatti on tehnyt hänet niin hiljaiseksi
ja umpimieliseksi. Kuitenkin hän, sillä aikaa kun pienet rattaat
pyssykuormineen ja ruoka varoineen vierivät edellämme, kertoo meille
metsästysuutisia selitellen, kuinka monta lintuparvea on lentänyt ja
mille tienoille muuttolinnut ovat laskeutuneet. Tällä tavoin jutellen
me painumme yhä kauemmaksi sisämaahan.
Päästyämme viljeltyjen seutujen ohi olemme keskellä villiä Camarguea.
Silmänkantamattomiin välkkyy laidunmaiden keskellä soita ja kanavia,
joiden reunat kasvavat korkeata suolaheinää. Tamariskipensastot ja
ruokomättäät kohoavat kuin pikku saarelmat tyynen meren keskellä.
Ei ainoatakaan korkeata puuta. Tasangon yksitoikkoista, rannatonta
lakeutta ei mikään rajoita. Pitkien matkojen päässä toisistaan
levittävät karjatarhat matalia kattojaan painuen melkein maanpintaa
pitkin. Karjalaumat, jotka makaavat hajallaan suolaheinikossa tai
kulkevat ryhmässä punaisenruskeaan kaapuun pukeutuneen paimenen
ympärillä, eivät riko maiseman yksitoikkoista suoraa viivaa, vaan
häipyvät pieniksi pilkuiksi siintävän taivaanrannan ja pilvettömän
ilmapiirin äärettömässä avaruudessa. Niin kuin meri, joka näyttää
aaltoillessaankin yksitoikkoiselta, samaten herättää tämä tasanko
yksinäisyyden ja äärettömyyden tunteen, ja tämä tunne kasvaa sitä
voimakkaammaksi, kun näkee väkevän pohjatuulen taukoamatta, esteitä
tapaamatta puhaltavan ja ikään kuin tasoittavan ja laajentavan
lakeuksia. Kaikki taipuu sen edessä. Pienimmätkin pensaat tuntevat
tuulen voiman ja kasvavat vinoon, nuokkuen etelään päin, ikään kuin
aina olisivat pyrkimässä pakoon sen edestä...