Alphonse Daudet oli iloisen ja aurinkoisen etelän lapsi.
Luonnonihanuudestaan kuuluisat Provencen seudut, missä lyyrillinen
taiderunous ensi kerran puhkesi kukkaansa trubaduurilauluissa
ristiretkien aikana, on hänen kotimaansa. Sen antamat heimomerkit
näkyvät hänen olemuksessaan. Sielullinen hienous ja herkkyys,
avonaisuus ja joustavuus, innostus ja vilkkaus kuvastuvat hänen
taiteessaan samoin kuin hänen ulkomuodossaan, jossa on jonkinlaista
naisellista pehmeyttä ja suloutta yhtyneenä miehekkääseen ryhtiin.
Alphonse Daudet syntyi pienessä Nimesin kaupungissa 1840 -- siis
samana vuonna kuin Emile Zola -- ja eli siellä kahdeksan iloista ja
huoletonta lapsuusvuotta. Mutta kun isän silkkitehdasyritykset eivät
menestyneet, köyhtyi perhe ja siirtyi Lyoniin, jossa poika pantiin
lukioon. Yksitoikkoisiksi muuttuivat nyt Alphonsen nuoruuden päivät.
Hän ei viihtynyt tuossa suuressa ikävässä tehdaskaupungissa. "Hän
jäi pois koulusta, vietti päivänsä vesillä pienten jokilaivojen,
proomujen ja hinaajien tungoksessa, souteli sateessa, piippu
hampaissa, absinttipullo taskussa, joutuen tuhansiin seikkailuihin...
ja tuossa uupumuksessa, noissa ponnistuksissa ja vaaroissa hän tunsi
hurjaa iloa, oman olemuksensa ja synkän näköpiirinsä avartumista."
Näin hän kertoo itse tästä ajasta. Lisäksi tulivat aineelliset
huolet. Kuusitoistavuotias nuorukainen sai koulunsa päätettyään
ryhtyä itse hankkimaan leipänsä hoitamalla rasittavaa, vähäpalkkaista
apuopettajan tointa Alais'n kaupungissa. Se oli, kuten hän itse
sanoo, puutteiden ja murheen aika, jommoista hän ei toivo kenellekään
ja jonka kärsimyksiä muistaessaan hän vielä vuosien perästä keskellä
yötä herää kyyneliin. Hän kesti sitä vuoden päivät. Sitten hän
pakeni Pariisiin vanhemman veljensä Ernestin luokse, jonka oli
onnistunut päästä siellä erään sanomalehden toimitukseen. Alphonse
saapui (1 p:nä marrask. 1857) perille väsyneenä ja nälkäisenä,
mukanaan pieni vihko novelleja ja runoja, joista osa oli jo koulun
penkillä syntynyt. Alussa oli hänellä edessään kovat vuodet,
ankara taistelu toimeentulon puolesta. Hän, kuten Zolakin, sai
läpikäydä koulun, joka opetti ymmärtämään, mitä puute on. Tuo suuri
maailmankaupunki ei ollut siroilla lemmenlauluilla valloitettavissa,
vaikka ne -- _Les Amoureuses_ -- luonnonrikkaudellaan herättivätkin
jonkun kirjallisuuden ystävän huomiota ja hankkivat Daudet'lle apu
toimittajan paikan _Figaro_ lehdessä.
Pikku piirrelmät ja sadut, joita hän tähän lehteen kirjoitteli,
tekivät hänen nimensä ylhäisön piireissä pian tunnetuksi. Keisarinna
Eugenien välityksellä hän pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi
v. 1861 ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1865. Nyt oli hänen
toimeentulonsa turvattu ja hän sai rauhassa antautua kehittämään
kykyänsä. Pääsy korkeimpiin yhteiskuntapiireihin laajensi hänen
ihmistuntemustaan, ja matkoillaan Etelä-Ranskassa, Korsikassa
ja Algeriassa hän keräili aineksia tuleviin teoksiinsa. Ne
tuotteet, jotka hän 1880-luvulla sepittää, ovat enimmäkseen pieniä
päivänpaisteisia kuvia, täynnä nuorekasta tunnetta ja välittömyyttä.
Ensimmäisessä laajemmassa teoksessaan _Le petit chose_
(Pikkupoikanen, 1868) hän kuvailee oman nuoruutensa vaiheita
runollisella vapaudella ja liikuttavalla, paikoin liian lapsellisella
tunteellisuudella. Samoihin aikoihin ovat syntyneet _Lettres de mon
moulin_ (Kirjeitä myllyltäni, ilmestynyt kokonaisuudessaan 1869),
jotka tarjotaan tässä suomalaiselle yleisölle. Ne ovat pieniä
eloisia novelleja: matkamuistoja ja tunnelmia etelästä, vertaus- ja
laatukuvia, runoutta ja todellisuutta yhteensulaneena. Viaton
leikillisyys karkelee niissä usein yhdessä veitikkamaisen ivan
ja herttaisen sydämellisyyden kanssa. Ani harvoin on kosketettu
traagillisempaan säveleen. Niiden tuntee syntyneen onnellisina
hetkinä, jolloin runoilijan mielessä on soinut kotisirkkojen laulu,
hilpeät provencelaissukkeluudet tai vanhat kauniit tarinat ja
sielussa väreillyt valo ja päivänpaahtamien kukkulain ihana tuoksu,
kuten hän itse niiden synnystä kertoo. Eräitä vuosia myöhemmin
ilmestyivät kertomuskokoelmat _Lettres à un absent_ (Kirjeitä
eräälle poissaolevalle, 1872) ja _Contes du lundi_ (Maanantain
kertomuksia, 1873). Niissä kirjailija piirtää muutamilla ripeillä
kynänvedoilla selviä kuvia Pariisin piirityksen ajoilta, jolloin
hän itse oli kansalliskaartilaisena ottanut osaa moniin kahakoihin.
Näitä sotamuistoja kannattaa hehkuva innostus, joka ei ole aivan
vapaa kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta muodoltaan ovat monet niistä
todellisia helmiä.
Päästyään aineellisesti vapaammalle jalalle oli Daudet v. 1867
mennyt naimisiin Julie Allardin kanssa. Avioliitto oli onnellinen.
Julie oli rakastava elämänkumppani ja ymmärtävä työtoveri, jolla
oli itselläänkin jonkin verran kirjailijataipumuksia. "Hän on
ottanut suuresti osaa kaikkeen, mitä minä olen kirjoittanut. Ei ole
sivuakaan, jota hän ei olisi läpilukenut ja siloittanut, johon hän ei
olisi vuodattanut sielunsa kaunista taivaansineä ja ruusunhohdetta",
sanoo Daudet hänestä. Näyttääpä siltä kuin olisi kodinonni luonut
kirjalliseen tuotantoonkin raikkaan sävyn, joka päilyy rivien välistä
kevyenä satiirina tai lempeänä huumorina. Daudet oli näet elämänsä
alkupuolella humoristi, jonka veroista ei ole montakaan Ranskan
kirjallisuudessa. Hän osasi käsitellä sydämellisellä osanotolla
kuvattaviaan ja sovittaa hymyllä elämän raskaitakin kohtaloita. Hän
oli siinä suhteessa englantilaisen Dickensin hengenheimolainen ja
oppilas, vapaa kuitenkin liiallisesta hempeämielisyydestä.
Hilpeää, puoleksi satiirista leikillisyyttä kumpuilee kertomus
_Tartarin de Tarascon_ (Tarasconin Tartarin, 1872), joka on
käännöksenä suomalaisellekin yleisölle tuttu. Se on kirjoitettu
iloisin mielin ja kevyin sydämin. Daudet tekee siinä pilaa
kotiseutunsa kansan heikkouksista, eteläranskalaisesta
kerskailijasta, joka lopulta itsekin uskoo omia liioittelujaan
a valheitaan. Tartarin on noita luonteita, joiden vilkkaasta
mielikuvituksesta kirjailija sanoo kerran: "Etelä-Ranskan auringon
alla näyttää mies, joka on _aikonut_ matkustaa Sanghaihin, ihan
pettävästi samannäköiseltä kuin se mies, joka todella on _käynyt_
Sanghaissa." Samaa aihetta jatkaa Daudet myöhemmissä teoksissaan
_Tartarin sur les Alpes_ (Tartarin Alpeilla, 1886) ja _Port Tarascon_
(Tarasconin satama, 1890). Niissä kuvataan Tartarinin seikkailuja
Alpeilla kiipeillessä ja siirtolaisena. Huumori ei jaksa näissä
kohota samaan voimaan kuin ensi osassa, vaikka nekin sisältävät
meheviä yksityiskohtia.
Se teos, jonka avulla Daudet varsinaisesti sai ensimmäisen suuren
voittonsa ja perusti kirjailijanmaineensa, oli _Fromont jeune et
Risler aîné_ (Fromont nuorempi ja Risler vanhempi, 1874; ilmestynyt
suomeksikin). Ensi kerran esiintyy Daudet siinä Pariisin elämän
kuvaajana. Hän kehittää eteemme jännittävän ja järkyttävän draaman
intohimojen maailmasta. Rouva Sidonie siinä on kylmä sfinksimäinen
naisluonne, joka teeskentelee, leikittelee tunteilla, vetää miehiä
puoleensa ja uhraa heidät kaikki häikäilemättä tyydyttääkseen
vallan- ja nautinnonhimoansa. Pienissä kauniissa välikertomuksissa, joita
on kiedottu pääjuonen ympärille, leikkii tässäkin sentään huumorin
valoisa säde. Kenties korkeimman huippunsa saavuttaa Daudet'n
huumori köyhän isä Joyeusen perheidyllin kuvauksessa romaanissa _Le
nabab_ (1877). Muuten käsittelee tämä teos pariisilaisen ylimystön
elämää toisen keisarikunnan aikana. Se on kenties monivälkkeisin
ja värikkäin Daudet'n romaaneista. Esitys tapaa väliin elämän
syviin pohjavirtoihin, väliin taas kohoaa leikkimään kevyesti
pinnalle. Miehekkäällä kädellä paljastetaan siinä se sisäinen
onttous, sydämettömyys ja petollisuus, jota peitetään hienolla
tahdikkuudella ja säilytetään siten kuolemaan saakka näyttelijän
uljas ryhti. Kuvaus oli kai sattuva, koska kirjailijaa syytettiin
aikoinaan siitä, että hän muka oli mm. tuossa kylmän tahdikkaassa
Moran herttuassa esittänyt ylhäistä suojelijaansa Mornyn herttuaa. Jo
vuotta aikaisemmin julkaisemassaan laajassa kaksiosaisessa romaanissa
_Jack, moeurs contemporains_ (Jack, nykyajan tapoja) hän oli käynyt
käsiksi elämän vakaviin puoliin. Se on tarina isättömän lapsen
vaiheista kehdosta hautaan saakka. Aste asteelta kasvava kurjuus on
kuvattu sinä niin sydäntä kouristavalla voimalla, ettei George Sand
oman kertomuksensa mukaan sen luettuaan voinut kolmeen päivään tehdä
ollenkaan työtä.
Yleensä alkaa Daudet'n valoisa maailmankatsomus 1870-luvun
lopulla ja varsinkin 1880-luvulla vähitellen tummentua ja hänen
lennokas huumorinsa laimentua. Se surullinen pohjasävy, jota hymy
ja leikki niin usein peittää taiteessa samoin kuin elämässäkin,
pyrkii hänen tuotteissaan yhä enemmän näkyville ja laskee vain
välähdyksittäin entisiä ilonsäteitä lävitsensä. Eikä tämä Daudet'n
pessimistisyys ole jälkimaailmalle enää pelkkä arvoitus. Kantoihan
hän toistakymmentä vuotta varmaa kuolemantietoa povessaan,
koettaen salata sitä lähimmältä ympäristöltään: hän sairasti
selkäydintautia, joka lopulta vei hänet hautaan. Mutta jo sitä
ennen ja toisista syistä tuntuu hänessä tapahtuneen muutos.
Ensi sijassa vaikutti häneen kaiketi Pariisin raskas ilmapiiri.
Herkkätuntoinen runoilija sai päivä päivältä nähdä ja kokea, miten
kylmästi laskeva itsekkyys, kunnianhimo ja ahneus tukahduttivat
täällä sielun välittömyyden ja sortivat sen jaloimpia ja kauneimpia
voimia, kuten hän on niin usein kuvannut teoksissaan. Toiseksi
näyttää siltä kuin olisi ajan kirjallinen suunta Pariisissa
teroittanut silmää näkemään entistä tarkemmin elämän epäkohtia ja
pimeitä puolia, vaatinut pikemmin paljastamaan ja taistelemaan
kuin iloitsemaan ja nauttimaan. Vallitsihan silloin parhaillaan
Ranskan kirjallisuudessa naturalistinen rautakausi, ja sen
puolittain tieteelliselle taidemenetelmälle oli huumori ja leikkivä
päivänpaisteisuus siihen aikaan jokseenkin vierasta. Pääasiana oli
tehdä huomioita ympäröivästä todellisuudesta, kerätä "inhimillisiä
todistuskappaleita" objektiivista taideteosta varten. Ja kun
ympäristö oli valotonta, rappeutunutta, oli siitä luonnollisena
seurauksena kuvausten tumma sävy.
Daudet'kin, jolla jo syntymästä oli sangen kehittynyt huomiokyky,
liittyi pääpiirteittäin tähän kirjalliseen suuntaan. Hän kuului
aikoinaan siihen seurapiiriin, jossa naturalismin päämiehet
Zola, Flaubert, Goncourtin veljekset ja Turgenev liikkuivat.
Ja hän omaksui -- tavallaan -- heidän maailmankatsomuksensa ja
taiteellisen tekotapansa. Hän on itse kertonut, miten hän keräili
todellisuushuomioita teoksiinsa: "Niin kuin maalarit" -- hän sanoo --
"säilyttävät huolellisesti harjoitelmavihkonsa, joissa ääriviivat,
asennot, jokin viittaus tai käsivarren liike ovat piirretyt suoraan
luonnosta, niin minäkin olen kokoillut jo kolmekymmentä vuotta suuren
joukon pieniä vihkoja, joissa havainnot ja ajatukset useinkin ovat
osoitetut vain yhdellä viivanvedolla, josta voin palauttaa mieleeni
liikkeen, äänenpainon, ja jotka voidaan myöhemmin kehittää ja
paisuttaa vaikuttavan teoksen yhteissointua varten."
Tämmöisistä lukemattomista pikkuhavainnoista ovat nähtävästi melkein
kaikki Daudet'n romaanit vähitellen syntyneet. Ne tekevät monin
paikoin tosiaan sen vaikutuksen kuin ne olisivat piirretyt "suoraan
luonnosta", ja niissä kirpoilee todellisuuspiirteitä kuin pieniä
eloisia sähkökipinöitä. Hänellä on monesti ollut todellinen tyyppi
edessään tutkittavana. Mutta siihen on sekaantunut muistoja ja
vaikutelmia muualta, ja vapaasti luova mielikuvitus on tullut aina
sitä jatkamaan ja täydentämään, niin että lähtökohta ja tulos eivät
koskaan lankea yhteen. -- On mahdotonta ryhtyä tässä läpikäymään
Daudet'n teosten pitkää sarjaa kokonaisuudessaan. Mainittakoon niistä
vain muutamia kuuluisimpia.
Vuonna 1880 ilmestyneessä romaanissaan _Les rois en exil_ (Kuninkaat
maanpaossa) hän kuvaa syvällä myötätunnolla rappiolle joutuneita
ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän onnettomat vaiheensa Pariisin
elämän pyörteissä tekevät lukijaan murheellisen vaikutuksen.
Synkänlainen sävy vallitsee myös _Numa Roumestanissa_ (1882), jossa
Daudet on taas tarttunut lempiaiheeseensa, kuvaamaan vilkasverisiä
eteläranskalaisiaan. Tällä kertaa esiintyy kirjan provencelainen
pääsankari, Numa Roumestan, Pariisissa. Hän on harvinaisen älynsä
ja toimintatarmonsa avulla kohonnut aina ministeriksi asti. Mutta
hänessä on säilynyt synnynnäinen tarve valehdella ja tehdä lupauksia,
joita hän ei jaksa eikä aina edes aiokaan täyttää. Ja hänen
olemuksensa pohjalla piilee päävoimana suuri itsekkyys ja vallanhimo,
jolle ei mikään ole pyhää ja joka ei sääli edes uskollista
Rosalindeansa uhratessaan hänet alhaisille tarkoituksillensa.
Selvästi ja voimakkaasti on tässä vedetty esiin eteläranskalaisen
luonteen vaaralliset varjopuoletkin, joita Tartarinissa vielä
katsottiin sovituksen valossa. Seuraava romaani _L'évangeliste_
(Evankelista, 1883) on samaten pessimistisen maailmankatsomuksen
ilmaus. Siinä esitetään uskonnollista fanaatikkoa, opettajatarta,
joka peittää itsekkäät ja raa'at pyyteensä tekohurskauden vaipan alle
ja vetää oppilaansa, nuoren kokemattoman tytön, onnellisista oloista
mukaansa kurjuuteen. Vielä synkemmän kuvan tarjoaa _Sapho_ (1884),
nuoren tytön elämäntarina. Tuo tyttö, joka aikoinaan oli ollut
erään taiteilijan mallina tämän maalatessa Saphon kuvaa, on oppinut
vaarallisen viehätystaidon, kehittynyt seireenin tavoin kiehtomaan
miehiä puoleensa ja vaipunut yhä syvemmälle ja syvemmälle. Turhaan
koettaa nuori provencelainen taiteilija häntä pelastaa uhraten
hänelle kaikkensa: nainen hylkää hänet jatkaakseen tietänsä aina
alaspäin. Tämä yksinkertainen juoni on esitetty niin johdonmukaisesti
ja keskitetysti, että monet arvostelijat ovat pitäneet tätä teosta
Daudet'n parhaimpana. Romaani _L'immortel_ (Kuolematon, 1888) on
taistelukirjoitus, singottu Ranskan akatemiaa vastaan. Siihen
sisältyvä parodioiva satiiri tuon laitoksen vanhentuneisuudesta ja
kaavamaisuudesta on sangen järeää laatua ja ampuu sen vuoksi --
ainakin taidetuotteena -- yli maalin.
Näytelmänkin alalla Daudet yritteli, saavuttamatta kuitenkaan
kovin huomattavaa menestystä. Hän on itse yksin tai yhdessä
jonkun kirjailijatoverinsa kanssa muovaillut näyttämöä varten
useita romaaneistaan ja kertomuksistaan (esim. näytelmän _Fromont
nuorempi ja Risler vanhempi_ samannimisestä romaanista ja tragedian
_Arlesitar_ samannimisestä kertomuksesta, joka kuuluu kokoelmaan
"Kirjeitä myllyltäni"). Yksityiskohdissaan nämä tuotteet kyllä
elävät. Mutta niistä puuttuu kokonaisuutta, lujaa toiminnan
keskittymistä pääjuonen ympärille, niin kuin usein hänen pitemmistä
romaaneistaankin. -- Myöhemmällä iällään hän kirjoitti pari
muistelmateosta: _Trente ans de Paris à travers ma vie et mes livres_
(Kolmekymmentä vuotta Pariisissa elämäni ja kirjojeni taustalta,
1888) ja _Souvenirs d'un homme de lettres_ (Kirjailijan muistelmia,
1889). Molemmat antavat huomattavia tietoja hänen elämästään ja
teoksistaan ja sisältävät sitä paitsi koko joukon luonteenkuvauksia
kirjallisista ja valtiollisista merkkimiehistä.
Daudet itse sanoo kirjailijakykynsä perustuvan kiinteään,
intensiiviseen elämään. "Samassa määrin" -- niin kuuluvat hänen
sanansa -- "kuin elämä jättää ihmisen, katoaa kyky, tunnon alttius
ja esittämisvoima." Mutta ihmeteltävää on, ettei pitkällinen tauti
pystynyt lamauttamaan hänen henkisiä voimiaan, vaan että hän pysyi
virkeänä loppuun asti ja suunnitteli paraikaa uutta teosta, kun
kuolema kohtasi hänet Pariisissa 16 p:nä jouluk. 1897.
Samoin kuin hänen elämänsä jakaantuu kahden eri keskustan, Provencen
ja Pariisin välille, risteilevät hänen runoudessaankin eri ainekset:
etelä ja pohjola, valo ja varjot, kevyet unelmat ja naturalistinen
todellisuudentaju. Alussa vie voiton etelä. Herkkä ja vilkas
mielikuvaelo kohoaa raskasta, systeemiin kahlehdittua taideteoriaa
korkeammalle, välittömyys ja innostus järkiperäistä harkintaa
korkeammalle, leikkivä huumori elämän ahdistavaa kohtalokkuutta
korkeammalle. Lopummalla ikää muuttuu sävy koko joukon. Runoilija
näkee niin paljon itsekkäiden intohimojen temmellystä, raakuutta ja
rappeutumista, että hän katkeroituu siitä. Hänen hienosärmäinen,
helposti syttyvä sielunsa on ollut kuin prisma, johon erivoimaiset ja
eriväriset säteet ovat kokoontuneet ja murtuneet sen läpi kulkiessaan
monikirjavaksi valonväreilyksi. Hän oli naturalisti, joka ei koskaan
voinut kieltää persoonallista tunne-elämäänsä objektiivisen kylmän
kuvauksen tai yhteiskunnallisen tendenssitaiteen hyväksi. Hänen
viehättävä temperamenttinsa tuntuu kaikkialla. Räikeinkin todellisuus
saa hänen käsissään ikään kuin runollisen kirkastuksen ja hienouden,
jonkinlaisen sanoin selittämättömän puhtauden ja henkevyyden. Tämä
sävy näkyy hänen tyylissäänkin. Se on hiottua ja hienoa, rohkeaa ja
alkuperäistä. Siinä on lämmin väritys. Kosketus melkein musikaalisen
pehmeää ja soivaa. Värien käyttö maalauksellisen havainnollista.
Arimmatkin vivahdukset merkityt. Kuvattavan tuoksu ja väri ikään kuin
sidottu sanansalpojen taakse. Eikä tyyli sittenkään hänen parhaissa
teoksissaan muutu sentimentaaliseksi, vaan säilyttää miehekkään
vilkkauden ja selvyyden.
Kenties on juuri tämä eri voimien risteily hänessä hänen taiteensa
erikoisuus. Ja kenties voidaan hänen asemansa ja merkityksensä tämän
mukaan parhaiten ymmärtää. Ainakin erosi hän siinä suhteessa toisista
naturalistisista aikalaisistaan.
Hänessä ei ollut Zolan suurisuuntaista voimaa eikä aatteen
ankaruutta. Hän ei ollut reformatorinen esitaistelija totuuden
puolesta maailman valhetta vastaan. Loihan hän itse taiteessaan noita
viehättäviä ja runollisia tarasconilaisia valheita hymähtääkseen
niille. Sen vuoksi ei Zola tahtonutkaan tunnustaa häntä omaksi
mieheksi, puhdasveriseksi todellisuuden kuvaajaksi, vaan lausuu
hänestä: "Hyväntahtoinen luonto on asettanut hänet tuolle hienon
hienolle rajalle, missä runous loppuu ja todellisuus alkaa." Eikä
hänessä ollut Flaubertin objektiivista ylhäisyyttä, joka salaisesti
kärsii yksinäisessä kylmyydessään. Hän oli lämmin, osaaottava
sydän, jonka sykintä tuntuu aina kuvauksen alla. Ei hänellä ollut
myöskään Maupassantin rautaista tarmoa, jonka avulla tämä lannisti
oman minuutensa, hioi lauseensa teräksenkirkkaiksi ja rakensi
kertomuksensa varman kokonaissuunnitelman varaan, eikä sitä
synkkää fatalismia, mikä jälkimmäisessä näyttää olleen raskaamman
pohjoisranskalaisen veren perintöä. Enimmän hän ehkä muistuttaa
Goncourtin veljeksiä, noita herkkäsieluisia taitureita, jotka
kulkivat aina uusia vaikutelmia keräilemässä ja jotka tahtoivat tehdä
ranskan kielestä impressionistisen siveltimen ja piirtimen. Mutta
Daudet oli kenties heihinkin verrattuna enemmän epätodellisuuksien
uneksija ja mielikuvituksen mies. Ja sitten hän oli humoristi
enemmän kuin yksikään hänen aikansa naturalisteista. Hän oli ja
pysyi runoilijana, jonka suonissa virtasi etelän lämmin ja vilkas
veri, jonka mielessä kangastivat kauniit unelmat ja jonka korvissa
soi kotisirkkojen huumaava laulu silloinkin, kun hän Pariisin
bulevardeilla ja salongeissa näki loistavan ihmisvirran rientävän
ohitsensa ajaen takaa onnea, joka aina pakeni unelmien kultaiseen
kaukaisuuteen. Hän oli etelän päivänpaiste ja sulous, eksynyt
Pariisin harmaiden, raskaiden sumujen keskelle -- kenties ei niin
suurisuuntainen taiteellisilta saavutuksiltaan kuin miellyttävä ja
puoleensa vetävä runoilijapersoonallisuutena.
_Suomentaja_.