Sortavalan kirjapainossa 1887.
Mitä tätä ennen prof. M. Akianderin teoksessa Uskonnollisista
liikkeistä Suomessa on kerrottu H. Renqvistin väsymättömästä
ahkeruudesta sielun hoitajana, pappina ja hengellisenä kirjailijana,
se piti paikkansa aivan hänen elämänsä loppuun asti. Kutsuttuna
v. 1835 kappalaiseksi Sortavalan seurakuntaan aukeni hänen
siunatulle työllensä suuri vaikutusala. Herra antaa seurakunnille
opettajat; armossansa muisti Herra Sortavalan seurakuntaakin,
lähetti sille, sen suruttomuuteen vaipunutta kansaa herättämään,
kirkkomme herännäisyys-ajan kiivaimman, oikein Johannes kastajan
tapaisen, parannuksen saarnaajan. Sen Hengen tuulosen, joka jo
silloin etelässä, pohjassa ja lännessä puhalteli Suomen saloilla,
soi Herra sen itäiselle perukallekin puhaltaa, keväimen sielläkin
tuottaa, sen erämaat ja korvet ihanaksi istutukseksi muuttaa,
yhtä ihanaksi kuin näitä seutuja, Laatokan pohjoisrantamia,
ympäröimä luontokin on. Renqvist oli todellakin "huutavaisen
ääni korvessa" tällä paikkakunnalla, jossa kuten yleensä
Itä-Suomen rajamailla historialliset olotkin olivat saattaneet
kansan takapajulle. Heränneitä pappeja ja herännäisyysliikettä
ei mainita täällä Renqvistin tulon edellisenä aikana olleen.
Kansan luku- ja kristillisyyden-taito oli alhaisella kannalla ja
elävää kristillisyyttä ei ollut huomattavissa, vaan siihen sijaan
vallitsivat monet paheet, raa'at tavat ja erittäinkin taikausko.
Vähäinenkin Jumalan sanan tieto käytettiin usein taikauksiin,
ja monet viettivät suuremmalla hartaudella Jyrin, Köyrin y.m.
pyhitys-päiviä kuin kirkollisia pyhäpäiviä.
Tarpeen, suuresti tarpeen, oli siis että herännyt, innokas kansan
mies, oman Karjalan poika, kutsuttiin tänne vaikuttamaan; hänhän
kansasta lähteneenä tunsi kansansa ja sen seassa vaikuttaa voi.
Nämä seikat, tieto ja aavistus tästä Jumalan johdatuksesta, saattoi
Sortavalan seurakuntalaisten antamaan vaalissa enimmät äänensä
"Kukkos-papille", joksi kansa häntä enimmäkseen nimitti, tuolle
Svartholman vangille, vainotulle "lahkolaiselle" [Ettei häntä kansa
liene minään lahkolaisena silloinkaan pitänyt, osoittaa tämä, monelle
lukijalle ehkä tuttu, Renqvistiin sovitettu, kertomus, jonka jo
lapsuuteni aikana kuulin: Kun piispa tahtoi kuulla, jos Renqvist
oikeata oppia saarnasi, pani hän hänen äkkipikaa saarnaamaan, antaen
hänelle tekstin asemasta tyhjän paperilapun käteen. Renqvist olisi
muka silloin saarnatuolissa käännellyt paperia sanoen: "Tämä puoli on
tyhjä, tässä ei mitään, niin on myös Jumala tyhjästä maailman luonut
-- -- -- tyhjästä on minuakin vastaan kanteita tehty -- -- --" Saarna
oli niin mainio ja puhdasoppinen, että piispa tuli täydellisesti
vakuutetuksi Renqvistin puhdasoppisuudesta ja viattomuudesta.]. Se
Hengen voima joka hänen vienosta saarna-äänestänsä värähteli sattui
sydämiin, se lempeys, jolla hän tapansa mukaan kaikkia kohteli, se
huoli, jolla hänen tiedettiin kaikkien sielun autuutta harrastavan,
vaikutti, että huomattiin: "tuossa on meille sielunpaimen."
Ollen vielä miehuutensa ijän voimissa alkoi Renqvist v. 1836
virkaansa astuttua innolla virkansa toimet uudessa seurakunnassansa.
Hän oli nyt vapaa mies. Perheensä toimeentulo oli myös taattu. Liiat
ulkonaiset huolet, jotka tähän asti olivat häntä rasittaneet, sai
hän nyt heittää pois ja pyhittää elämänsä päivät kokonaan virkansa
työlle. Kansan luku- ja kristillisyyden-taitoa koki hän kohta
parantaa pitäen parempaa huolta kierto- ja sunnuntaikouluista.
Milloin vaan aikansa myönsi, kävi hän niitä tarkastamassa, palkkasipa
myös omalla varallansa joskus väliaikaisesti lasten opettajia.
Saattaaksensa kansan Sanaa ymmärtämään, piti hän uskonnollisia
keskusteluja, kysellen ja selitellen. Niitä ei hän laimin lyönyt
hartaus-kokouksissaankaan eikä lauantai-iltoina pitämissään
rippipuheissakaan, tullen siten selvemmälle ehtoollisvieraiden
hengellisestä tilasta. Hänen kysymyksensä yleensä olivat helppoja
yksinkertaisenkin vastata, sillä hän johti kysymyksellänsä
vastaamaan. Hän näytti käyttäneen kyselevää opetustapaa, pitääksensä
sen kautta kuulijat vireillä ja että siten paremmin totuudet
painuisivat yksinkertaisenkin mieleen, semminkin kun hän usein niissä
käytti vertauskuvia jokapäiväisestä elämästä. Tuollaisen opetuksensa
päätarkoitus oli siis hänellä kuulijainsa mielen ja sydämen herätys,
saadaksensa kuuliansa niinkuin Nathan Davidin, huomaamaan: "sinä olet
se mies!"
Täten hän sairaitakin johti tilaansa tuntemaan, pitäen pitkiä
keskusteluja sairaan kanssa sekä yksityisesti että myös muiden
kuullen. Muutoin ei hän sairaiden luona koskaan laimin lyönyt pitää
rukouksia ja myös veisata sopivia virren värssyjä. Kun näin sairaan
luona käynnitkin hänellä olivat opettavaisia ja rakentavaisia,
niin kokoontui niihin tavallisesti paljon kansaa; ja milloin hän
tulostansa edellä ilmoittamatta saapui sairaan luokse -- kuten
usein tapahtuikin -- lähetti hän tiedon kylälle, että tietäisivät
kokoontua. Hän käytti näitäkin tilaisuuksia sieluja Herralle
rakastaaksensa pitäen päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla
(2 Tim. 4: 2) Hän saikin sairaan kohtalosta aihetta kansalle sydämen
sanoja puhuaksensa.
Vallitsevat synnit ja paheet, jopa raa'at tavatkin toi Renqvist
keskusteluissaan ja saarnoissaan kauheana esille, nuhdellen ja
varoittaen niistä. Enimmän vallitsevia paheita olivat viinan
kotipolton synnyttämä juoppous ja myös taikauskoisuus [Myöskin
nykyään yhä enemmän lisääntynyt haureus, yöjuoksuissa ja
tanssiseurassa y.m. ilmestyvä irstaisuus, kortinlyönnit y.m. olivat
myös silloinkin vallitsemassa.]. Ne, samoin kuin muutkin paheet
vähenivät Renqvistin vaikutuksen kautta. Erittäinkin suuressa
määrässä ja kohta seurakuntaan tultuansa poisti hän taikauskoisuuden
ja kukisti maahan epäjumalain (Köyrin, Jyrin y.m.) uhripöydät. Hän
vastusti myös Jumalan korkean nimen väärinkäyttämistä, ei suvaiten
omituista kyllä, kansassa yleiseen käytettyjä tervehdyssanojakaan:
"Jumala antakoon!" "Jumala avuksi!"
Renqvistillä, kuten jo maininneet olemme, oli pääasiana saada kaikkia
sanankuulijoitansa heräjämisen ja synteinsä tuntemisen tilaan, ja
sentähden ei hän milloinkaan laimin lyönyt puhuteltavaltansa kysyä:
"Mitenkä on sielusi asia?" ja erotessa muistuttaa: "Muista sielusi
asiaa!" Usein hän, jos vain mitenkin tilaisuus salli, seisatti tiellä
ajaessansa hevosensa puhutellaksensa vastaan tulijaa, päästäksensä
siten myös sielun asiasta puheesen. Hevosensa olivat tuollaisiin
seisahduksiin niin tottuneet, että ne Renqvistin kuoleman jälkeenkin
tuon tapansa pitivät.
Vaikka suuressa Sortavalan seurakunnassa on muutoinkin paljon
sairasmatkoja, oli Renqvist sittenkin niin väsymätön ja innokas
tuossa sielunhoitotoimessa, että missä hän vaan kuuli sairaan oleman,
ajoi hän heti omalla hevosellaan sitä oppimaan eli kuten hän itse
sanoi "tunnustelemaan." Usein kuultiin sairastalossa kummastellen
lausuttavan: "kappalainen tulee!" Kaupungin sairashuoneessa kävi hän
myös hyvin usein kutsumatta sairaiden luona. Tällainen paimen-rakkaus
herätti tietysti seurakuntalaisissa luottamusta opettajaansa, siitä
syystä saikin Renqvist useammat sairasmatkat tehdä. Hän kirjoittaa v.
1842 eräälle ystävällensä [Katso Akianderin edell. teoksen VII osa
sivu 46.]: "Täällä Jumalan armo saa ihmisiä heräjämään synnin unesta,
niin että alinomaa ympäri koko seurakunnan synteinsä tähden joutuu
syntisiä suruun ja hätään, joitten kanssa minulla on yöt ja päivät
tekemistä, kuin sen lisäksi melkein kaikki sairasten ripitykset
lankeevat minun toimitettavaksi. Sentähden en kerkiä mihinkään muuhun
toimitukseen -- -- --" Vielä vanhoilla päivilläänkin, ja jo muutenkin
kivulloisena ollen nähtiin hän usein -- vaikka hänellä apulainenkin
oli -- sairasmatkoilla kulkevan, saaden teittömissä paikoin milloin
jalkasin käydä milloin ratsastaa. Ihanteelliselta näytti tämän
kirjoittajalle tuo ratsastava vanhus hevosen selässä, sadetakki
hartioilla, ripityslaukku kainalossa. Unhottumattomat olivat ne
hetket kuin sai tuota kunnon vanhusta nähdä ja kuulla sairaan luona.
Tuossa sairaan vieressä istuu hän hopeainen liperi kiillellen
kaulassa. Vakaasti ja lempeästi hän puhuu. Lempeä on hän neuvoissaan
ja varoituksissaan Näkyy se vaan että hänellä on suuri huoli sairaan
sielun tilasta. Hän koittaa kaikin tavoin sairasta taivuttaa. Hän
veisaa virren värsyjä sovittaen selittää niitä sitten sairaalle. Hän
kantaa, polvilleen laskeutuen sairaan vuoteen viereen, hartaassa
rukouksessa sairaan asian Herran kaikkein armahtajan eteen. -- -- --
Hänessä palava rakkaus Herraan Jesukseen saattoi hänen noin
innokkaaksi sielunhoitoon, osoittamaan rakkautta sanankuulijoillensa.
Jesuksen rakkauden tuleekin olla oikean paimenen tuntomerkki.
Jesus kysyi kolmasti Pietarilta: "Simon Jonaan potka, rakastatko
minua?" ja saatuansa aina myöntävän ja vakuuttavan vastauksen,
sanoi Jesus hänelle: "kaitse minun lampaitani." Meillä on tilaisuus
eräästä Renqvistin yksityisestä kirjeestä [Ed. t. VII. s. 47.]
pilkistää hänen sydämensä tilaan tuossa suhteessa. Hän sanoo: "En
minä voi salata Jumalan ja meidän Herran Jesuksen Kristuksen suurta
armoa ja rakkautta minua suurta syntistä kohtaan siinä, että hän
rakkaudellansa on ruvennut täyttämään minun sydäntäni. Nyt on hän
sytyttänyt rakkautensa kipunan sydämeheni, ja se kipuna nyt niin
kiirehtää minua, että minä yhtä suoraa huudan lisäämään rakkautta
sekä istuessani että astuessani, sisälle ja ulos käydessäni,
mutta erinomaittain rukouksissani ja yksinäni ollessa sekä öillä
vuoteessa että päivillä kammioissani, ja reissä sairaita ripittämään
vaeltaissani on alinomainen huutoni huokaukseni ja anomiseni: anna,
anna rakkautta, sinä rakkaus, sinä kolmeyhteinen rakkaus, anna
rakkautta anna, anna ja anna! -- -- hän täyttää minun palavalla
rakkaudellansa, niinkuin Pietarin, joka taisi sanoa: Herra sinä
tiedät, että minä rakastan sinua" (Joh. 21: 15).
Renqvistin erinomainen hartaus ja into sekä yksityisessä
sielunhoidossa että kaikissa virkansa toimissa rupesikin kohta
hedelmiä kantamaan. Herätyksiä tapahtui kohta hänen seurakuntaan
tulonsa jälkeen varsinkin nuoremmassa kansassa suurissa
joukoissa, esim. Hakalan, Soukanrannan Wehkalahden Kuokkaniemen,
Nukuttatalasden, Karmalan, Tuoksjärven ja Tuokslahden kylissä.
Tämä hengellinen liike oli jo v:na 1841 valtanaan koko pitäjässä.
Renqvist kirjottaa samana vuonna [Katso ed. t. VII s. 45.]: "Täällä
on Herran armo saanut paljon syntisiä hätään synteinsä tähden, niin
ettei enään ole monta kylänpäätä jossa ei joku eli joitakuita olisi
huolessa asiastansa. Muutamissa kylissä on puoleksi, jos ei enemmäksi
katumuksen murheessa." Kun noin yleiset herätykset tapahtuivat, ei
ihmekään siis, jos hänellä oli heränneitten kanssa "yöt ja päivät
tekemistä", ja ilotunteella hän toimikin, kun sai Herran työn
tuottaman siunauksen. Nämä ja seuraavat ajat olivat Sortavalan
seurakunnalle suloisia Herran etsikon aikoja, ylkä ja morsian,
Kristus ja seurakunta, kohtasivat silloin toisensa yrttitarhassa,
jossa keväimen ihanuus vallitsi, jossa viinapuut kukoistivat,
granatiomenat viherjöitsivät kukkaiset antoivat hajunsa ja meidän
ovemme edessä olivat kaikkinaiset hyvät hedelmät (Korkeaveisu 6: 11;
7: 12, 13). Hengen hedelmät (Gal. 5: 22) näkyivät kaikkialla. Silloin
yhdyttiin sekä kirkolla että perheissä ja kylissä yhteen rukouksissa,
sanantulkinnoissa ja veisuulla hartautta harjoittamaan. Kartanoista
ja vainioilta kaikuivat, renkkulaulujen sijaan, hengelliset laulut.
Enemmän kokeneet heränneet pitivät kyläisissä hartauskokouksissa
rukouksia ja antoivat neuvojaan vasta-alkaville. Pyhäinpäiviksi
riennettiin jo ajalla lauantaina kirkolle ja pappilaan, huolimatta
siitä, jos suruton väki pilkaten sanoi heidän "torppasäkeissään aikaa
kantavan."
Suuri oli ihmistulva Renqvistin pappilassa varsinkin pyhän tienoissa.
Sielunsa autuudesta huolehtivia ei vaan omasta seurakunnasta,
mutta usein kaukaakin -- Mikkelistä Liperistä, Kaavilta,
Kontiolahdelta, Tohmajärveltä, Ilomantsista, Pälkjärveltä, y.m. sekä
naapuriseurakunnista -- riensi sinne neuvoa kysymään, hartautta
harjoittamaan. Renqvist oli rakennuttanut omalla kustannuksellaan
pappilaansa hartauskokouksia varten erinäisen tuvan. Siellä piti hän
pyhän tienoissa aamuin illoin hartaushetkiä, jotka lauantai-iltoina
kestivät usein hyvin myöhään asti. Näissä hartauskokouksissa piti hän
itse hengellisiä keskusteluja ja rukouksia, luki ja selitteli jostain
hartaus- tai saarnakirjasta. Alussa ja lopuksi sekä eri hartaus-osien
välillä veisattiin virsiä; tavallisesti käytetyt virret olivat N:o
250, 251, 249, 258, 259, 263, 252, 235, 276, 282, 292, 294, 406 ja
407. Virret osattiin ja veisattiin parhaastaan ulkomuistista. Joskus
Renqvistin poissa ollessa pitivät muutkin siellä rukouksia ja kun
hän silloin rukouksia pidettäessä sattui sinne tulemaan, pani hän
myös polvillensa. Välistä sattui harrasmielisille apulaisillensa myös
tilaisuus pitää siellä hartaushetkiä. Vaikka väkeä oli, varsinkin
lauantai-iltoina ja pyhäaamuinakin hyvin paljon näissä kokouksissa
läsnä, kävi kuitenkin kaikki järjestyksessään ja hiljaisesti, ilman
innostus-ilmauksia, ekstatillisia kohtauksia ja kielillä puhumisia,
joita et koskaan tapahtunut. Renqvistin ja Renqvistiläisten
esitys- ja opetustapa ei ole intoilevaa, kiihoittavaa, tunteiden
tulvaa vaikuttavaa, vaan tyyntä, hiljaista, sydämeen vaikuttavaa.
Varsinaisia raamatun selityksiä ei Renqvist kokouksissaan pitänyt,
puhui vaan jonkun raamatun paikan johdosta. Rukouksissa, joita illan
kululla useampiakin pidettiin, olivat kaikki polvillansa.
Tahdomme tässä sivumennen lausua jonkun sanan näistä Renqvistin
n.k. polvirukouksista, joita monet kristillismielisetkin toisin
ajattelevat ovat ehkä tietämättänsä väärin tuominneet Renqvistin
rukoukset olivat teeskentelemätöntä sydämen puhetta Jumalan kanssa,
lapsen puhetta Isällensä. Siinä ei etsitty kauneita sanoja, puhuttiin
vaan yksinkertaisia sydämen syvällisiä sanoja. Otamme tähän yleiset
pää-piirteet Renqvistin rukoustavasta. Ensin rukouksen alussa
anoi hän usein armon ja rukouksen henkeä oikeaan rukoilemiseen
ja kiittämiseen. Kiittämisensä alkoi hän usein "kiitos"-sanan
mainitsemisella: "Kiitos, kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä,
siitä että -- -- --" Tämän kiitos-puolensa esitteli hän niin
monipuolisesti, että tuntui kuin ei vähinkään Jumalan hyvä työ olisi
jäänyt kiittämättä. Rukouspuolessa kertoo hän samoin monasti yksiä
sanoja, esim.: armahda, armahda, [Renqvistin kerrottiin sanoneen,
että hän kerran unissan oli kuullut kirkonkellojen äänen sointuneen:
"armahda, armahda, armahda", ja että hän sentähden käytti tätä sanaa
rukouksissaan.] tai auta, auta, tahi kuule, kuule. Tähän laihin:
"auta, auta, rakas Isä, meitä näkemään oman tehottomuutemme ja
kauhiat syntimme, jolla olemme helvetin ansainneet. Armahda, armahda,
r. J., meitä, ja olethan sinä meitä Pojassasi Jesuksessa Kristuksessa
jo armahtanut -- -- --" Hänen rukouksensa oli armon järjestyksen
mukainen. Hän kantoi kaikki meidän puutteemme ja tarpeemme
rukouksessa Jumalan eteen. Hän rukoili kaikkein ihmisten, esivallan,
isänmaan, pakanain ja vihamiestensäkin edestä. Renqvistin rukous oli
niin harras ja vilpitön, että sen täytyi liikuttaa supi syntisenkin
sydäntä. Jokainen, joka tunsi tarvitsevansa rukoilla ei laimin lyönyt
käydä Renqvistin rukouksissa. Rukouksen lahjan voimme sanoa olleen
Renqvistin pää-lahjan (carisma), ja sitä hän samoin kuin vielä
tänäkin päivänä hänen seuralaisiensa pääasiallisesti kokouksissa
käyttävät, joka kyllä tuntuu yksipuoliselta.
Mainitsimme Renqvistin luona käyneen ihmisiä myös pitkien matkain
päästä. Ne tulivat tuomisten kanssa ja viipyivät useammat -- jopa
viikonkin -- päivät Renqvistin pappilassa. Kävi myös häntä oppimassa
kirkkomme eteviä ja eräitä sittemmin korkeaan arvoon astuneita
miehiä, esim. sittemmin piispoiksi tulleet J. B. Johnsson ja C.
H. Alopaeus, joka jälkimäinen, sen tiedon mukaan kuin me eräästä
yksityisestä kirjeestä olemme saaneet, on lausunut mielensä ihastusta
ja iloa rakentavaisesta seuran pidostansa Renqvistin kanssa v. 1865.
Piispa Johnsson kertoi tämän kirjoittajalle käynnistään nuorempana
ollessaan Renqvistin luona, kuinka siellä hartautta harjoitettiin
j.n.e. Moni muu herännyt pappi kävi Renqvistiä tervehtimässä.
Erittäinkin, vähemmistä erimielisyyksistä opin käsityksen suhteen
huolimatta, piti hän hurskasmielisen provastin J. Fr. Bergh'in
kanssa seuraa: he vierailivat joskus toistensa luona. Provastien
G. Monell'in (Johan Arndt'in postillan suomentaja) ja K. J. G.
Sirelius'en lämpöisistä kirjeistä Renqvistille näkyy, että heidän
välillänsä oli henki-heimolaisuutta. Vallassäätyisistä, jotka joko
etempää hänen luonansa kävivät tai olivat kirjevaihdossa, voimme
Akianderin antamain tietojen lisäksi mainita neidet Järnefelt
Pälkjärveltä ja jo aikaisesta v. 1838 kirjevaihdostaan tunnetun
[Katso ed. t. VII s. 226.] neiti C. W. Gripenberg'in, jonka
viimeisestä kirjeestä, kirjoitettu Turusta Renqvistin kuolinvuonna
v. 1866 Huhtikuun 7 päivänä otamme eräitä kohtia: -- -- -- "Oi miten
suloista ja autuaallista on nauttia Jesuksen armoa ja sydämessänsä
tuntea hänen armollista ja autuaallista rukouksen kuulemista ja
rakkaudesta rikkaita sanojansa, ja ristin painaessa paeta hänen
uskollisen ja suloisen sydämensä turviin, saada lohdutusta ja
voimaa ja nöyryydessä jättäytyä hänen tahtoonsa ja hallitukseensa.
Minä halajan sisällistä sabatin lepoa ja Hengen sisälliseen tilaan
pääsemistä. Siihen tarvitaan suurta hiljaisuutta. Armas opettajani
ja veljeni, auta esirukouksellasi mutua siihen armoon, sehän on
alku ijäiseen elämään Jesuksessa, joka meitä on rakastanut ja
antanut itsensä meidän edestämme. Meidän sielumme ja henkemme, koko
meidän olentomme olkoon hänelle uhratut. Hänelle olkoon kunnia ja
kiitos, ylistys ja majesteetiys ijankaikkisesti. -- Rakas Weli,
vaikka olemme kaukana toisistamme, kohtaamme kuitenkin hengessä
jokapäivä toisiamme Jesuksen ristin juurella" -- -- --. Oman
seurakunnan vallassäätyisiä oli varsin vähän, jotka uskonnollisista
syistä tai muutoinkaan kävivät Renqvistin luona, sillä Renqvist ei
maallismielistä seuraa pitänyt eikä maallisissa seuroissa käynyt.
[Renqvist selittää 'Kuolleen Uskonopin Ilmoittajassa' siv. 23 ja
24, että häntä vieraana käymisestä esti ajan puute, kun häneltä
ajan tärkiksi vievät virkatoimet ja kirjain kirjoittamiset. Hän
sanoo myös, ei tahtovansa mennä sellaisiin pitoihin, joissa ei hän
luule saavansa sielun puolesta kehoittaa eli hyödyttää itseänsä
eikä lähimäisiänsä, vaan pikemmin pelkää saavansa niissä liikoja
haavoja sielulleen, erinomattain sisällisen aina rukoilemisen
estymisen ja hämmentymisen suhteen. Seuroissa vaativat maailman
herrat olemaan rahvaan miehinä eli elämään maan tavalla, niinkuin
eräs herra on Renqvistille suoraan sanonutkin: 'Elä maassa maan
tavalla eli maalta pois pakene.' Tähän Renqvist vastasi: 'Se
sananlasku on monta pettänyt, kun paitsi monia muita kauheita
esimerkkejä, vedenpaisumisen aikuiset ihmiset ja rikas mies elivät
maassa maan tavalla, niin he myöskin maan tavalla pettivät itsensä.
Paitsi sitä, apostoli sanoo: Joka siis tahtoo maailman ystävä eli
rahvaan mies olla, hän tulee Jumalan vihamieheksi.' Jak. 4. 4.]
Luonansa kävijöitä vallassäätyisiä kohteli hän samantapaisesti kuin
talonpoikaisiakin vieraita, puhellen heille elämän tärkeimmistä
asioista ja pitäen usein ennen eroamista rukoukset. Hän kohteli
kaikkia kuin veli veljeään ja sisartaan lempeästi johtaen puheensa
senkin kanssa, jolla maallisia asioita oli puhuttavana, hengelliseen,
tiedustellen ja muistutellen sielun asiaa. Likistäen lämpimästi
kättä sanoi hän aina luotaan lähtevälle: "muista sielusi asiaa!"
Kanssapuheessansa ja keskusteluissansa sanankuulijainsa kanssa ja
myös saarnoissaankin olivat erittäin seuraavat raamatun totuudet
hänen mielilauseitansa, joita hän kuulijainsa mieleen teroitti:
"Ellette paranna teitänne, niin te kaikki hukkaan tulette" (Luuk.
13: 3). "Laittakaat pelvolla ja vapistuksella, että te autuaiksi
tulisitte" (Phil. 2: 12). "Ellette käänny ja tule niinkuin lapset,
niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan" (Matth. 18:
3). "Pyytäkäät ahtaasta portista mennä sisälle" (Luuk., 13: 24).
"Jumalaton hyljätköön tiensä ja pahointekijä ajatuksensa ja palatkoon
Herran tykö, niin Hän armahtaa häntä" (Jes. 55: 7). "Heräjä sinä
joka makaat ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee" (Ef.
5: 14). "Tehkäät parannus ja uskokaat evankeliumi" (Mark. 1: 15).
"Jos minulla olisi usko, niin että minä vuoret siirtäisin ja ei
olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi" (1 Kor. 13: 2).
"Usko ilman töitä on kuollut" (Jak. 2: 20). "Rukoilkaat lakkaamatta"
(1 Thes. 5: 17). "Aina tulee rukoilla ja ei väsyä" (Luuk. 18: 1).
"Väärä tuomari auttoi leskeä, eikös Jumalan pitäisi valituitansa
auttaman, jotka yötä ja päivää huutavat" (Luuk. 18: 7). "Avukses
huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää
kunnioittaman minua" (Ps. 50: 15). "Kussa kaksi taikka kolme tulevat
kokoon minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä" (Matth.
18: 20). "Antakaat ja teille annetaan" (Luuk. 6: 38). "Tehkööt
itsellenne ystäviä väärästä mammonasta" (Luuk. 16: 9). "Ottakaat
kaikki Jumalan sota-aseet j.n.e." (Ef. 6: 13 j. s.). "Tutkikaat
raamatuita, sillä niissä te luulette teillenne ijankaikkisen elämän
olevan" (Joh. 5: 39) y.m. Lempeydellään, alttiiksi antamalta
nöyryydellään ja vakavuudellaan voitti Renqvist luottamusta, ja niin
sai hän tilaisuutta lausua kullekin sopivan sanan, neuvoa, lohduttaa
ja nuhdella. Suuri olikin häneltä taito yksityisessä sielun hoidossa.
Otamme tähän siitä erään esimerkin. Kerran tuotiin seurakunnan
kirkkoherran luokse ripitettäväksi eräs mies, joka, ollen ennen
näkevä ja kuuleva, oli joutunut kuuroksi ja sokeaksi. Kun kirkkoherra
ei mitään keinoa voinut keksiä miestä huomioon saattaaksensa, niin
lähetti hän miehen Renqvistin luokse. Renqvist mietti hetkisen mitä
tehdä, sitoi sitten papin kapan hartioilleen, pani liperit kaulaansa,
asetti ehtoollis-esineet pöydälle, käski sitten miestä taluttaa
luoksensa, tarttui miehen käteen johtaen sen liperiänsä ja kappaansa
koskettamaan. Mies huomasi nyt olevansa papin luona, ihastui suuresti
ja selitti sydämensä halun oleman ripittää itsensä ja käydä Herran
ehtoollisella. Renqvist johti miehen käden ehtoollis-esineisin ja
avattuun kirjaan sekä merkkipuheella käsin koskettamalla -- esim.
synnin tunnustukseen kehoittaessansa pannen miehen sormet ristiin
ja taivuttaen polvia -- onnistui tarpeelliset huomautukset miehelle
antaa ja ehtoollisen sakramentista osalliseksi tehdä.
Luonansa kävijöille myöskenteli Renqvist pyhiä raamatuita y.m.
hengellisiä kirjoja, joita aina hänellä kaupaksi oli. Monelle,
ainakin köyhemmille, jakoi hän ilmaiseksi kirjojaan, ja velaksi
antamiaan ei hän koskaan takaisin kysynyt. Hänen kauttansa levisi
paljon p. raamatuita ja muita hengellisiä kirjoja seurakuntaan.
Raittiutta edisti ja harrasti hän sekä ankaroilla Jumalan sanan
varoituksilla ja kuvailemalla juoppouden kurjuutta että kehoittamalla
ihmisiä raittiuslupauskirjaan kirjoituksella, ja myös jakamalla ja
kaupitsemalla raittiuskirjoja, jotta hän muutamia ["Juopumuksen
erinomaiset edut" v. 1833. "Wiinan kauhistuskirja" v. 1835.
"Suomalaisten Raittiuteen kutsumus jo suostumus" 1836. Hänen
toimestaan tuli v. 1843 Sortavalassa painosta ulos "Kertomus Robert
Bairdista ja kuinka Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kohtuullisuuden
seurat ovat edistyneet."] itsekin sepusteli. Hän olikin Suomen
ensimäisiä raittiudenharrastajoita, ja suuresti siunattu oli siinäkin
suhteessa hänen työnsä. Monet juopot pelastuivat hänen toimintansa
kautta kurjasta tilastansa. Hänen talossaan ei kellenkään tarjottu
päihdyttäviä juomia eikä edes§ tupakkiakaan, jonka polttamista hän
myös ankarasti vastusti, moittien sitä myös joskus saarnoissaankin.
Yhtä ahkera kuin Renqvist oli yksityisessä sielunhoidossa, oli hän
myös muissakin papillisen virkansa toimissa; mihinkään kunnallisiin
toimiin ei hän puuttunut. Jumalanpalveluksesta ei häntä voinut
muu estää kuin sairaus. Saarnaamiseen oli hänellä vanhuuden
päivinänsäkin -- jolloin jo hänellä monet vuodet apulainen oli --
sellainen halu ja into, että harva pyhä hän nähtiin saarnatuolissa.
Usein veisattiin apulaisen saarnavirttä, kun Renqvist, tuntien
vastustamattoman halun saarnata, apulaisen suostumuksesta astui
saarnatuoliin. Hän saarnasi vapaasti ilman mitään muuta saarnapaperia
kuin edessään oleva pyhä raamattu. Ei edes saarnanjuuria ole häneltä
jälelle jäänyt. Äänensä oli vieno. Muutoin oli nuorempana ollessa
ollut kuuluva; vanhana kaikui se vaan, etempänä kirkossa oleville
sanoja ei paljon- kuulunut. Sanat lähtivät sydämestä ja lausuttiin
vakuuttavalla voimaila. Saarnansa kesti tunnin, välin liki kaksikin,
ehken enemmänkin. Innostuessaan kohotteli ja heitteli hän nyrkkiään
saarnatuolin laitaa vasten. Vapaasti saarnatessansa ja parannukseen
kehoittamisen innossansa tulivat usein jo vanhuutensa päivinä samat
seikat ja mielilauseensa raamatusta esille. Sodomasta ja Gomorrasta
sekä Niniveläisistä usein kuuttiin. Varoittaen kansaa pahuudesta
uhkasi hän sitä Jumalan tuomioilla, kalleilla ajoilla, sodilla ja
nälkävuosilla, ja kun usein nuo uhkaukset toteutuivat, uskottiinkin
Renqvistin ennustusten toteenkäyvän ja niitä peljättiin. Syksyllä
v. 1865 ennen sairauttansa saarnasi hän viimeisen kerran, saarnansa
alkulauseenaan pitäen Jeremiaan 8 luvun 7 värsyä: "Kaikesa taivaan
alla tietää aikansa, mettinen, kurki ja pääskynen huomaitsevat
aikansa, koska heidän pitää tuleman jälleen, vaan minun kansani ei
tiedä Herran oikeutta." Kun hän tässä saarnassansa tautia, nälkää
y.m. Herran vitsauksia ennusti ja seuraavina vuosina ne kansallemme
tulivatkin, niin sanottiin: "niin kävikin kuin Renqvist oli
ennustanut." -- Joiden korvat syyhyivät ja jotka ei karvasta totuutta
kärsiä voineet, niitä ei Renqvistin saarna miellyttänyt, ne riensivät
pois kirkosta; vaan nöyrämieliset kuulijat tulivat runsaasti
ravituiksi.
Vaikka Renqvist oli parannuksen saarnaaja, ei hän milloinkaan
kuulijoitansa toivottomaan tilaan jättänyt. Hän ei julistanut
katumattomille, synnin unessa makaajille: usko, usko, niin olet
autuas! mutta katuvaisia, työtätekeväisiä, raskautettuja sieluja hän
uskoon kehoitti, julistaen Jumalan armon Jesuksessa Kristuksessa.
[Näin on hän mielipiteensä selittänyt esim. kirjassansa "Kuolleen
Uskon Opin Ilmoittaja" sivut 10, 17 jo 22 ynnä monessa muussa
paikassa.] Jesuksen Kristuksen tykö tahtoi hän lain-saarnallansa
sieluja kurittaa ja ajaa. Hän, varoen kuollutta uskoa ja ei
tahtoen panna pään-aluksia suruttomille, julisti varovaisesti
evankeliumia. Hän varoitti evankeliumin löyhästi saarnaajia vastaan
sanankuulijoitaan kuolleesta luulo-uskosta, teroittaen heille oikeaa
uskoa ja oikean uskovaisen tuntomerkkejä, että nim. oikea usko
osoittautuu hyvissä töissä, uudessa kuuliaisuudessa ja rukouksen
elämässä. Rukoukseen kehoittaminen oli hänen mieli-aineensa
saarnoissaankin, usein puhui hän siitä, vaikk'ei teksti olisi siihen
aihettakaan antanut. Hänen saarnansa sopivat siis suruttomille
herätykseksi ja myös uskossa oleville pyhityksessä kilvoittelemisen
neuvoksi. Joka puolueettomasti tarkastaa Renqvistin kirjoituksia,
näkee kyllä että hänen yksipuolisuutensa oli vaan näennäistä; itse
asiassa oli hän ja ovat hänen seuralaisensa puhtaalla kirkkomme opin
kannalla.
Yksipuolisuudelta näyttävään menettelyynsä saarnoissaan ja
opetuksessaan -- se näkyi selvään -- oli usein aihetta antanut
virkatoveriensa häntä ja hänen opetustansa vastustavat toimet. Usein
nuoret apulaispapit sekä pitäjällä yksityisesti että julkisesti
opetuksissaan ja jopa saarnoissaankin vastustivat Renqvistin
opetusta. [Renqvist puhuu "Kuolleen Uskon Opin Ilmoittajassa",
painettu 1856, sellaisesta häntä vastustavasta apulaispapista, ja
eräästä käsilläolevasta asiapaperista näemme toisenkin apulaispapin
samoin menetelleen Renqvistiä kohtaan.] Eräskin apuloisensa
vastusti saarnatuolista polvirukousta tähän tapaan (ruotsin
voittoisesti): "Ei Jumala katso niskan pääll', eikä polven pääll'."
Eräs toinen lausui: "He huutavat: armahda, armahda, armahda, rakas
Isä, vaikka jo vuosituhansia sitten olemme armahdetut." Tämän
laatuisia väitelauseita Renqvistiä vastaan saivat seurakuntalaiset
suureksi mielipahaksensa saarnatuolista kuulla. Ei ihme siis, jos
tyynimielinen Renqvist harmistuneena myös julki noita vastaan nousi.
Saattoi olla, että Renqvistissä myös oli syytä ja että hän pitäen
oman opetuksensa oikeana muita syyttäkin moitti; se vaan kuitenkin
tiedettiin, että Renqvistin kiivaus oli kiivaus totuuden ja Jumalan
valtakunnan puolesta, mutta ainakin eräällä vastustajallansa
tiedettiin taas olleen lihallinen kiivaus. Oli kuitenkin monta
Renqvistin virkatoveria, jotka eivät opettajille sopimattomiin
väittelyihin Renqvistiä vastaan ruvenneet, vaan erimielisyyksistäkin
huolimatta tekivät sovussa Herran työtä. Kerran sattui, että yksi
seurakunnan apulaispapeista oli yksipuolinen evankeliumin saarnaaja,
toinen saarnasi melkein yksinomaan uskovaisten elämästä. Tuo eri
suuntaisuus opetuksessa tuotti Renqvistille mielipahaa; hän pelkäsi
sen synnyttävän häiriötä seurakunnassa. Kun hän tuosta eräälle
ystävällensä valitteli, lausui ystävä hänelle: "Älkää liioin
murehtiko, ehkäpä se ei niin pahaksi ole. Te kaikki opettajat teette
saman Herran työtä, te teette nyt työtä juurikuin tehtaissa työ
tehdään: yksi haavustaa kappaleen, toinen paremmaksi sen muodostaa
ja kolmas sen lopullisesti valmistaa ja kiiloittaa. Samoin tässäkin:
Te herätätte sielut synnin unesta, toinen evankeliumin saarnallaan
saattaa ne uskoon ja kolmas uskossa ylläpitää. Kaikkia teitä
siis Herra tarvitsee, tehkää vaan sovussa Herran työtä." Tuohon
selitykseen tyytyi Renqvist, myöntäen: "Aivan niinhän se voi olla!"
Ei kuiteiltaan suuremmassa määrässä, esimiehille valituksiin asti,
ilmestyvää kiukkua Renqvistin ja hänen virtatoveriensa välillä
tiedetä täältä ollessa syntyneen, valitukset puolin ja toisin jäivät
vaan paljaisiin uhkauksiin. Ei tarvitse luulla Renqvistin eläneen
virkatoveriensa kanssa alinomaisessa epäsovussa; päinvastoin eli
hän useampain apulaispappien kanssa, muutamia lukuun ottamatta,
hyvässä ystävyydessä ja sovussa. Renqvist oli tyyniluontoinen rauhan
mies ja vastustajansa papit, ainakin heränneet niistä, käsittivät
Renqvistin vilpittömyyden ja jumalisuuden hartauden virkatoimissaan.
On kuitenkin kerrottu, että vakinainen virkatoverinsa olisi pyytänyt
saattaa Renqvistiä edesvastaukseen hartaushetkien pitämisestä.
Vaadittuna, vainko kenenkään vaatimatta, tahtoi kuitenkin kerran
Renqvistin Sortavalassa olon aikoina nimismies A. polisi-voimalla
estää Renqvistiä kotoisia hartauden hetkiä pitämästä. Tapaus oli
ollut tälläinen. Renqvist oli parhaallaan perheensä ja suuren
sanankuulija-joukon kanssa ruokasalissaan hartaushetkeä pitämässä;
silloin astuu nimismies A. täydessä virkapuvussaan kahden lautamiehen
seuraamana huoneeseen ja kysyy vihaisesti: "Mikäs kokous tämä
on?" Renqvist selittää nyt tyynesti kokouksen tarkoituksen.
"Mutta tälläiset kokoukset ovat kielletyt", lausuu nimismies.
Renqvist vastasi tuohon: "päinvastoin pyhässä raamatussa käsketään
rukoilemaan, ja papin velvollisuus on opettaa kansaa ja herättää
harrastusta Jumalan valtakuntaan." Muuta ei tästä polisi-toimesta sen
enempää tullut kuin että kokous sillä kertaa tuli vaan häirityksi.
Erään kerran -- niin on meille varmana asiana kerrottu -- päättivät
Sortavalan herrat kaivata Renqvististä piispalle, jonka määrättynä
aikana piti saapua Kiteelle. Sinne päätettiin lähettää lähetyskunta
valitusta piispalle viemään. Renqvist ei tietänyt mitään koko
asiasta, mutta myöhään illalla ennen lähetystön lähtöpäivää tuli
postimestari N:n rouva, jolle oli käynyt sääliksi tuollainen
vehkeileminen asiallisen tietämättä, ja ilmoitti asian Renqvistin
rouvalle. Asiasta tuumailtiin ja päätettiin, että Renqvist itse menee
myös Kiteelle piispaa tervehtimään, saadaksensa jos tarvitaan siellä
kohta valituksiin vastata. Seuraavana aamuna pantiin pillit pussiin
ja Renqvist lähti matkalle. Lähetystön jäsenet nähdessänsä Renqvistin
piispan tuona nolostuivat suuresti, eikä kaipauksestansa mitään
tullut; aivan tekemättä se jäi. Näitäkö vainon yrityksiä Renqvist
lienee tarkoittanut kirjeessään 24 p. Heinäkuuta 1841 eräälle
ystävällensä, mainitessaan siinä [Katso Akianderin ed. t. VII s.
45.], "häntä vastaan on virkaveljiltä ja muilta herroilta uhkauksia",
vainko lienee muitakin vainon yrityksiä ollut, jotka siksensä
jäivät. Voimme sanoa Renqvistin täällä olo-ajallaan, verrattuna sitä
edelliseen aikaan, saaneen rauhassa virkaansa hoitaa ja katkeamatonta
työtänsä Jumalan valtakunnan hyväksi tehdä, jos emme lukuun ota
vastaan sanomisia ja pilkkaa, parjausta, jota kaikki oikeat Jumalan
valtakunnan jäsenet saavat maailmalta osaksensa.
Vainoista ja vainon ajoista puheemme päätteeksi saakoon tässä myös
eräs lystinmoinen Renqvistin kertoma tapaus sijansa. Renqvistin
vainonsa aikana Porvoossa koulun rehtorina ollessa, kun kansaa rupesi
hänen luonaan hartauskokouksissa käymään, oli piispa hänelle sanonut:
"Ihan ilmanen kumma, kun taas rupeat keräämään kansaa luoksesi."
Renqvist vastasi: "Vihittehän Te minun papiksi?" Piispa: "vihinhän
minä." Renqvist: "Täytyyhän minun opettaa, kun olen papiksi vihitty."
Piispa: "Isäsi kysyi minulta: panenko minä pojan kouluun, ja minä
kehoitin panemaan, mutta jos olisin tietänyt, että tuommoinen hupsu
tästä tulee, niin en olisi kehoittanut."
Sanoimme Renqvistin saaneen Sortavalassa rauhassa katkeamatonta
työtänsä Jumalan valtakunnan hyväksi tehdä ja katkeamatta hän
sitä tekikin. Voimme sen hyvin arvata, kun hän tavattoman uuraan
virkatoimensa ohella toimitti painosta mitä suomennoksia mitä omiaan
60 kirja-teosta.
[Luettelemme tässä lukijain tiedoksi kaikki Renqvistin toimittamat
kirjat. Renqvistin omia kirjoittamia kirjoja ovat seuraavat:
1 "Anttikristuksesta." Kuopiossa 1861; 2 "Ilmoitus minkälainen
pyhän Raamatun ytin kirja on." Wiipurissa 1852; 3 "Kuolleen uskon
opin ilmoittaja." Kuopiossa 1856; 4 "Lyhykäinen itsekoettelemus ja
parannuksen neuvo." Kuopiossa 1862; josta on jo kuusi vanhempaa
painosta; 5 "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta."
Helsingissä 1835; 6 "Raamatun ytin." Wiipurissa 1853; 7
"Tutkistelemus, jossa osotetaan pyhä Raamattu olevan Jumalan sana
ja ei ihmisten sana." Viipurissa 1851; 8 "Wiinan kauhistus."
Sortavalassa 1848 ja 1 painos siitä ennen v. 1835; 9 "Wäärän opin
kauhistus." Kuopiossa 1854 ja Helsingissä 1835; 10 "Wastaus-kirja
sille kirjallen, josa wäärän opin kauhistus-kirjaa wastaan on."
Turussa painettu v. 1846, Kuopiossa 1854 ja Sortavalassa 1848.
Suomentamiansa ovat seuraavat kirjat: 4 Johan Arndtin kirjaa
"Totisesta kristillisyydestä"; 2 Lutheruksen kirjaa: "Ankara
Waroitus ahkeraan rukoukseen" ja "Wanhurskaudesta ja Uskosta"; 3
Freseniuksen kirjaa, nimittäin: "Neuwo Neuwojille ja Neuvottaville",
"Armosta langenneista" ja "Lyhykäinen Neuvo katumattomille"; Johan
Bernierin 2 kirjaa: "Salattu elämä Christuksen kanssa Jumalassa";
3 J. Rittmeijerin kirjaa: "Herran Ehtoollisen kirja", "Rukouskirja"
ja "Synnin Rikisteri"; 1 Ch. Sturmin "Rukouskirja"; l "Pieni
Kemppi"; 1 "Armella Nikolasin tyttären elämäkerta"; 1 B. Stegerin
"Historia pakanain kääntymisestä"; 2 A. Fritschin "Mirhami Kimppu" ja
"Tutkistelemus Christuksen kärsimisestä"; 2 Terstegen kirjaa: "Sangen
hengellinen puhe Christuksen rakkaudesta" ja "Monen hurskaan sielun
puuttuvainen kristillisyys"; 1 A. G. Spangenbergin "Syntein anteeksi
saamisesta"; 1 Merle d'Aubignén "Kristityn welvollisuus pakanoita
kohtaan"; 1 D. Hollazius'en "Lyhykäinen neuvo sydämen rukoukseen"; 1
J Ch. Schinmeierin "Perheen Wanhinten ja Palwelijain welwollisuudet
toisiansa kohtaan"; 1 "Historia Kolmesta Juudalaisten tyttärestä"; 1
"Hyvä paimen"; 1 S. Schultenius'en "Epistola Postilla"; 1 "Huutavan
ääni korvessa"; 1 E. Wallströmin "Herran Koston aika syntisen
kansan tarjona"; 1 B. L. Sellergrenin "Wäärä oma-wanhurskaus"; 1 B.
Tollessonin "Kiivas Waroitus aina walwomiseen ja rukoilemiseen";
l G. Murrayn "Niiden ihmisten sielunwaara, jotka parannuksensa
viivyttävät"; 1 "Sielun Pelastus"; 1 "Tänä päivänä, koskas kuulet
Herran sinun Jumalas äänen, niin älä paaduta sinun sydäntäs"; 1
"Kristityksi kääntynyt Murjani"; 1 "Kuinka autuaaksi tullaan"; 1
"Kaksi Pyhää Marttyriä"; 1 "Ystäwällinen waroitus huolimattomille";
1 "Waroitus Sana suruttomille syntisille"; 1 "Ruotsalaisen Lapsen
Piijan kääntyminen ja autuaallinen kuolema"; B. Monlin'in kirjaa
"Kristityn sodasta"; 1 Johan Bunyanin "Taiwaasen Juoksija"; 1
Godwinin "Ihmisen turhista ajatuksista"; 1 R. Lucas'en "Päiwäkirja
eli kristilliset ajatukset kunakin päiwänä kuukaudessa"; 2 Jacob
Jannevay'n kirjaa: "Seitsemän Lapsen kääntymisestä" ja "Lasten
Kaswmattamisesta"; 1 G. Hagerupin "Pyhäin marttyrien merkilliset
Esimerkit."]
Renqvistin kirjailija-toimi ottikin häneltä kaiken liian ajan.
Hän kirjoitti usein öillä, valvoen hyvin myöhään iltasilla, sekä
myös aamulla ja milloin vain sai ihmisiltä siksikään rauhaa.
Kirjallisissa toimissaan piti hän varsin vähän apumiehiä; jonkun
ajan oli hänellä tunnettu runoilija Antti Räty kirjurina auttamassa.
Renqvistin toimesta luullaan kirjapainaja Holmströmin pitäneen
Sortavalassa kirjapainoa, jossa parhaastaan Renqvistin kirjoja
painettiinkin. Holmström ja hänen perheensä olivat heränneitä
ihmisiä. Paljon toimi myös Renqvist pakana-lähetyksen hyväksi,
pitäen lähetysrukouksia, kooten rahoja ja kaupiten lähetyskirjasia.
Hän kertoo eräässä meillä käsissä olevassa kirjeessään esimerkkejä,
miten hänen suomentamansa Merle d'Aubignén kirjoittama kirja
"Kristittyjen velvollisuus pakanoita kohtaan" vaikutti anteliaisuutta
pakanalähetykselle. Mikkelin talvimarkkinoilla 1853 oli eräs
käsityöläinen W., jolle Renqvist oli lahjoittanut mainitun kirjan,
kohta sen luettuansa, ostanut sitä 200 kappaletta ja oli lahjoittanut
9 ruplaa pakanalähetykselle. Eräs suruton kreikanuskoinen talonpoika
Sortavalan seuduilta, jolle Renqvist lähetti mainitun kirjan, oli,
kohta sen luettua, Renqvistin kautta lähettänyt pakanalähetykselle
52 ruplaa. Renqvist lähetti Tukholman lähetysseuralle v. 1847 162
ruplaa, vuosina 1848-1852 vuosittain kaksi ja kolme sataa ruplaa;
mutta v. 1853, jolloin ylempänä mainittu kirja painosta ilmestyi,
500 ruplaa ja vuosina 1854-1858 ajalla yhteensä noin 500 ruplaa.
Syynä vähennykseen sanoo Renqvist olleen sen, että Tuomiokapituli
oli subsecreto-kiertokirjeessään kieltänyt Tukholman lähetystoimelle
varoja kokoomasta. Renqvist arvelee sen tapahtuneen "erään
kateellisen esimiehensä vaikutuksesta." Renqvistin täytyi siis sen
jälkeen, siksi kuin oma "Suomen lähetysseura" toimeen saatiin, toimia
lähetyksen hyväksi enemmän "subsecreto", salakähmään.
Olemme jo Renqvistin kirjojensa ilmaiseksi jakamisessa nähneet
esimerkin hänen anteliaisuudestaan. Samoin oli hän myös antelias
ja avulias muissakin suhteissa. Velkojaan ja saataviaan ei hän
koskaan hakenut ulos ryöstöllä; köyhemmille kuittasi hän usein ilman
mitään. Rahansa lainasi tarvitsevalle, vaatimatta velkakirjaa,
eipä usein merkinnyt edes muistikirjaansakaan, harvoin lienee
korkokaan juuri kysymykseen tullut. [Hän valittelee "Wäärän Opin
Kauhistuskirjassaan" s. 64 ja 65, kun papitkin ottavat köyhältä ja
varattomalta koron, lausuen, että "köyhä kyynelissä silmin itkee ja
veisaa opettajansa kovuutta virrenvärsyissä näillä sanoilla: Korko
korkia on köyhän kuorma, Ahne odotus vaivaisten hävitys: Näist' näkyy
jo joutuu tuomiopäivä. N:o 401, 6."] Kerromme tässä sivumennen erään
merkillisen kohtauksen Renqvistin ja muutaman velkamiehensä välillä.
Mies ja Renqvist olivat velkomustilin tähden joutuneet oikeuteen.
Mies väitti ei olevansa velkaa Renqvistille ja tarjoutui väitettänsä
valallaan vahvistamaan. Renqvist, peläten oikeuden siihen myöntyvän,
huudahti tuskan tunteella: "Älkää, älkää, korkea oikeus, laskeko
häntä valalle, hän menettää muutamain ruplain tähden kuolemattoman
sielunsa; minä ennen kuittaan tuon velan kuin annan hänen sielunsa
hukata!" Tämä säälintunteinen puhe vaikutti niin mieheen, että
hän heti tunnusti oikeuden edessä velkansa ja pyysi Renqvistiltä
vääryyttänsä anteeksi.
Köyhät ja kerjäläiset eivät avutta Renqvistin luota lähteneet. Hän
antoi omalla kädellään kokonaisia leipiäkin, rahaa y.m. ja käski
perheensä jäseniä ja emännöitsijää aina köyhille antamaan, usein
määräten: "tälle pitää antaa ruista -- --." Kun rouvansa, ollen
vähemmin antelias, tahtoi miestään estellä leipää ylen määrin
köyhille jakamasta, täytyi Renqvistin keksiä keinoja voidakseen
auttaa vaimonsa tietämättä. Välistä kätki hän köyhälle annettaman
lahjansa nuttunsa alle. Köyhiä ja vaivaisia elätettiin, eräitä
varsinaisesti, toisia pitkät ajat Renqvistin pappilassa.
Olemme kertomuksessamme täten joutuneet Renqvistin perheellisiin
ja yksityis-elämää koskeviin seikkoihin. Renqvistin voimme
sanoa olleen enemmän papin kuin yksityisen perheenmiehen.
Papillinen virkansa vei häneltä enimmän aikansa ja siinä oli
hänen pääharrastuksensa, vaikk'ei hän kuitenkaan laiminlyönyt
perheellisiäkään velvollisuuksiansa. Hän hurskaana perheenisänä koki
perheessänsäkin samaa vaikuttaa kuin muissakin, joiden pariin hän
joutui, nimittäin, että he totuuden tuntoon ja autuaaksi tulisivat.
Renqvist oli itse harras; hän koki myöskin perhettään taivuttaa
jumalisuuteen ja hartaudenharjoituksiin. Kun hän lastensa pienoisina
ollessa opetti heille piplian historiaa, koetti hän opetuksessaan
herättää heidän mieltänsä ja päätti opetushetkensä aina rukouksella.
Lasten tuli myös olla läsnä hänen perheensä kesken joka aamu ja ilta
pitämissään hartauden hetkissä. Hellä hän oli lapsillensa, mutta
ei niin, että olisi vitsaa heiltä säästänyt. Hän käytti välistä
ruumiillistakin kuritusta lapsillensa. Maallisia huvituksia ei hän
suosinut eikä niitä lapsillensakaan sallinut. Maalliset laulut ja
soitto [Soitanto-musikin suosija ei Renqvist ollut. Hän vastusti
urkujen hankkimista kirkkoon, sanoen niiden vaan häiritsevän
hartautta. Yksiäänistä kirkkoveisua hän suosi ja veisasi myös
itse, virret alkaen, hartaustilaisuuksissaan. "Sionin virret" ynnä
muutamat muutkin "Hengelliset virret" ja laulut hyväksyi hän ja
niitä hänen seuralaisensa veisasivat ja vieläkin veisaavat, esim.
"Käy lähteeks' kyynelten", "Kiitos Karitsall' kuolleell", "Neitseet
joutukaat" y.m.] olivat myös lapsille luvattomat. Tällä iloja
kieltävällä, hartaudellisella kasvatustavalla ei Renqvist kuitenkaan
ylempänä mainittua tarkoitustaan kaikin puolin voittanut, se kun oli
pakkomielistä lapsille ja kun toisen vanhemman löyhemmyys usein sen
salli mitä toinen oli kieltänyt.
Renqvist vietti hiljaista, rauhallista koti-elämää, jossa hänellä
aika parhaastaan kului kirjojensa ääressä kamarissaan. Kun hän
aamusilla heräsi, kävi hän, vedettyään kamarinsa oven kiinni,
polvillensa ja piti aamurukouksensa yksinäisyydessä. Sen jälkeen,
jos ei ollut neuvon kysyjiä tai muita asiamiehiä, istui hän
kirjoitus-pöytänsä ääreen, joko painoon valmistettaviaan kirjojaan
kirjoittamaan tai lukemaan Raamattua, jonka perinpohjaiseen
tuttavuuteen hän alinomaisella lukemisellaan oli päässyt.
Tieteellistä jumaluusopillista kirjallisuutta ei hän sanottavasti
viljellyt, vaan luki Raamatun ohella askeetillisiä hartauskirjoja,
erittäinkin hänen mieli-luettavansa oli Scriver'in Sielun aarre
["Seelenschatz"; kirja löytyy myös käännettynä ruotsiksi.] niminen
mainio teos ja myös eräät muut vanhat jumaluusopilliset kirjat,
paitsi hänen yksittäisiä rukouksiansa ja hartauden harjoituksiansa
kamarissansa -- joita luonansa kävijöiden sielun tarpeen mukaan
hän piti sieltä usein päivilläkin -- piti hän, kuten jo maininneet
olemme, joka aamu ja ilta oman perheensä ja palvelusväkensä kanssa
ruokasalissa rukouksiansa, joissa järjestys oli melkein samantapainen
kuin rukoushuoneessansakin pitämissään hartaushetkissä. Ensin hänen
itsensä alottamana veisattiin muutamia värssyjä, sitten polvillaan
pidettiin rukoukset ja luki hän lopuksi jostakin hartauden kirjasta
[J. Arndtin, T. Kempin y.m. teoksia.] tai myöskin Raamatusta.
Vaikka Renqvist oli harras ja vakava, ei hän kuitenkaan mikään
synkkämielinen mies ollut. Usein piti hän leikillistäkin puhetta.
Sydämen sisällinen rauha vaikutti hänessä hyvää humoria,
rattoisuutta. Pitäjälläkin ollessa tarinoi hän lapsuutensa ja
koulunkäynti-oloista [Otamme tähän luotettavan henkilön antaman erään
Renqvistin suusta kuullun kertomuksen. Herätykseen tulemisestansa oli
Renqvist kertonut, että kun hän kerran Kuopiosta tuli koulusta, oli
hän mennyt eteiseen ja sieltä löytänyt hyllyltä Dentin "Kääntymisen
harjoitus" kirjan. Hän luki siitä ensimäisen lehden ja meni sitten
äitilleen sanomaan: "Emme äitirukka tällä keinoin eläessämme pääse
taivaasen." Äiti vastasi: "Eihän sitä lapsirukka tiedä eläessään
ennenkuin kuoltua, mihin tullaan." Tähän hän äitilleen vastasi:
"Mene sitten kuoltua haparoimaan; johan pitää eläessään tietää mihin
joutuu." Siitä asti oli hänellä jo ollut halla nahkan alla. -- Oli
myös kertonut, että kun hän lapsena kävi äitinsä kansa kirkossa ja
kuuli papin saarnaavan, niin ajatteli: "Rahvas toisin elää, toisin
pappi saarnaa."] tai miehuutensa monimutkaisen elämänsä vaiheista,
tahi muusta sopivasta aineesta, sovittaen kuitenkin puheensa niin,
että pääsi pujahtamaan hengellisiin asioihin. Tyyni ja lempeä oli
hänen tunteensa; harvoin hän kiivastui. Hyvästi ja ystävällisesti
kohteli hän apulaisiansa. Papisvaltainen arvon antamisen vaatimus
ei tullut heidän välillänsä kysymykseen. Ei pyytänyt hän heitä
oman saarnansa mukaisiksi, eipä vaatinut heitä olemaan läsnä
hartaushetkissään, jos eivät vapaasti tahtoneet niihin tulla.
Palvelusväkensä vaati hän niissä läsnä olemaan. Palvelusväkeänsä
kohtaan oli hän myös hyvä ja ystävällinen, eikä sallinut muidenkaan
osoittavan ynseyttä heille, vaan heitä tuli pitää perheen jäseninä
talossa. Palvelijat, erittäinkin heränneet [Heränneitä palvelijoita
oli: Jaakko Lamberg Hakalasta, Liisa Kekki Tuoksjärveltä, Heikki
Koponen Kaavilta, Beata Savolainen Tuusniemeltä, Pekka Luostarinen
Hakalasta, Lauri Kohonen Lavijärveltä, Hanno Sahlman Mikkelistä ja
Renqvistin veljen tytär Brita Kukkonen Ilomantsista.], pysyivät
useita vuosia Renqvistin palveluksessa. Näyttääksemme yhdeltä
puolen miten lämpöisessä ja isällisessä, "patriarkallisessa",
suhteessa Renqvist oli palvelijoihinsa ja toiselta puolen miten
suuri nöyryys hänessä vallitsi, otamme tähän esimerkiksi vaan erään
tapauksen. Kerran vanhalla ijällään ja sairaana sekä epäilyksissä ja
ahdistuksissa ollessansa kutsui Renqvist renkinsä Jaakko Lambergin
luoksensa kamariinsa ja valitteli hänelle epäilyksiään. Jaakko
lohdutti Renqvistiä sillä, että Renqvistillä oli kyllä usko, ja että
vaikka ihmisellä on epäilyksiä ja ahdistuksia kuolinvuoteellaankin,
niin voittaa hänen uskonsa kuitenkin. Niinhän kävi kristityn Bunyanin
"Kristityn Waelluksessa." Jaakon tämän tapainen lohdutus-puhe
ilahutti ja virkisti Renqvistiä. Kuolinvuoteellaan, joku päivä ennen
kuolemaansa, sanoi Renqvist tälle Jaakko-rengillensä: "Kuules,
Jaakko, älä heitä kristillisyyttäsi!" -- Kuinka tarkka Renqvist oli
palvelijainsa siveellisestä menetyksestä ja samalla kuinka oman
voiton pyytämätön hän oli, näkyy seuraavasta. Kerran lähetti Renqvist
erään renkinsä kaupunkiin markkinoille hevosta myymään. Kun renki,
saaden hyvän hinnan hevosesta, toi rahat Renqvistille, ihmeksi hän
hinnan suuruutta ja kysyi rengiltä: "Kuinkas niin paljon hevosesta
sait? ilmoititkos ostajalle hevosen vian?" "En ilmoittanut; mitä minä
niin vähästä viasta olisin ruvennut ilmoittamaan." Renqvist nuhteli
renkiä ja lähetti hänen heti kaupunkiin sanalla: "Ostaja on saatava
käsiin, vika on ilmoitettava, liiat rahat pois annettavat." Ja niin
tapahtuikin.
Taloudellisiin asioihin, töihin ja toimiin ei Renqvist paljon
ryhtynyt. Niistä piti rouvansa huolta. Nuorempana ollessaan oli
Renqvist ollut ahkera kalastaja, mutta vanhempana puolen ikäänsä
ei hän mitään ruumiillista askaretta toimittanut ja eipä hänen
vanha vikainen ruumiinsa olisi sitä liioin sietänytkään. Renqvistin
pappilassa vietettiin ruoan ja kaiken muunkin puolesta yksinkertaista
maapapin elämää. Siten, vaikka vähäiset olivatkin kappalaistulonsa,
oli varoja auliisti köyhille jakaa ja muihin hyviin tarkoituksiin
käyttää. Joksikin lisäksi oli Renqvistillä kirjailija-toimensa
tuottamat tulot. Velkoja ei Renqvist jälkeensä jättänyt.
On jo mainittu Renqvistin olleen kerran epäilyksessä ja
ahdistuksessa, jossa hän tarvitsi renkinsä lohdutusta. Sellaisia
enemmän tai vähemmän ahtaita aikoja sattui tietysti hänelle kuten
kaikille oikeille kristityille kyllä monasti. Silloin nähtiin hänen
ehtoollispyhinä usean kerran perätysten käyvän Herran armo-atrialla.
Muutoinkin kävi hän siellä, samoin kuin hänen seuralaisensa myös
käyvät, useat kerrat vuodessa. Vuonna 1840 kehoittaa hän erästä
ystäväänsä ahkeraan rukoukseen sekä "useasti Herran pyhällä
ehtoollisella käymiseen ynnä uskon ja Sanan ja valvomisen kanssa",
lausuen että "näitten suuren tarpeellisuuden opettavat meille ristit
ja murheet, joita minullaki on ollut vielä suuremmat ja enemmät kuin
ennen [Katso Akianderin ed. t. VII s. 44.]." Kaksi vuotta myöhemmin
kirjoittaa hän samalle ystävällensä, että Jumalan ja Herran Jesuksen
Kristuksen rakkaus on hänestä ajanut pois pelvon ja epäilyksen
[Ed. t. VII s. 47 ja 48.]. Samalle ystävällensä kirjoittaa hän v.
1862 [Ed. t. VII s. 51 ja 52.]: -- -- "minulla ovat raskaat ristit
olleet monta vuotta. -- -- Mutta kyllä sitte on ollutki kurituksia
toista toisensa perään, joiden käsissä on täytynyt huutamista pitää
sekä usiasti polvilleni että alinomaa sisällisesti, jonka kautta
elävä usko on seisattunut sieluhuni ja sen kautta se rauha, jota ei
maailma taida antaa. Kiitos ja kiitos, kiitos ja kiitos, rakkain
Herrani Jesus, armahtamisestas nyt ja ijankaikkisesti!" Me emme
tarkemmin voi tietää, mitä kaikkia nämä murheet, raskaat ristit ja
monet kuritukset ovat olleet, joita hänellä vuosien kuluessa oli.
Lienee osittain kirkossamme vallitsevat oppiriidatkin ja vastustajain
parjaukset hänelle murhetta tuottaneet. Lienee ne myös olleet
perheellistäkin laatua. Ainakin tiedämme poikansa Edvardin kohtalon,
erittäinkin hänen mielenvikaan tulemisensa ja sellaisessa tilassa
v. 1861 kuolemisensa tuottaneen hänen hellälle isän sydämellensä
syvän surun. Tästä raskaasta kurituksesta on hän nähtävästi
kirjeessään vaikeroinnut eräälle ystävällensä K. J. G. S:lle, joka
sitten kirjeessään [K. J. G. S:n kirje löytyi säilössä.] seuraavin
sanoin häntä lohduttelee: "Kun Herran tahdon mukaan raskaat surut
ja murheet päällemme karkaavat, niin olen minä puolestani tuntenut
sen hengellisesti sangen terveelliseksi, kuin alkaa taivaalliselle
Isälle, Kristuksessa sovitetulle ja rakkaalle taivaalliselle Isälle,
sillä tavalla kaivata, että ensin Häntä rupeaa kiittämään kaikesta
Hänen sulasta armostansa. Sillä tavalla raukiaa murheen katkeruus
ja, niinkuin kirjeessänne sanotte, mieli vierastuu maallisista ja
katoovaisista enemmän ja enemmän ja muuttuu taivaallisien mukaiseksi,
ja valitus käypi siis nöyremmästä ja tyytyväisemmästä sydämestä. Ja
mitä erittäin poikanne kuolemaan tulee, niin ainakin sen mukaan kuin
Herra minulle senkaltaiset seikat on selittänyt, voimme toivoa sen
rakkaan ja uskollisen Jesuksemme, joka hänenkin sielustansa kalliin
hinnan on maksanut, toki ei viimeisilläkään hetkillä jättäneen
häntä kadonnutta lammasta etsimättä. -- -- Monta asiata meille
täällä maan päällä eläessämme on salattuna, sillä me ainoastaan
'ymmärrämme puolittain', vaan siellä Herran kasvoin edessä ne meille
täydellisesti selviävät. Herra Jesus, joka meitä niin äärettömästi
rakastaa ja joka voi lohduttaa, Hän lohduttakoon Teitäkin tässä
murheessanne."
Ruumiillisten vaivainkin ristiä sai Renqvist kantaa. Vuonna 1848
Ilomantsista matkaltansa tultua kääntyi hän lavantautiin, sairastaen
sitten kuusi viikkoa ja ollen jo kuoleman kielissä. Vuonna 1858
valittelee hän eräässä kirjeessään [Katso ed. t. VII s. 51.] olevansa
kivulias. Hänen kivulloisuudestansa, että hän on "ruumiin voimista
heikontunut", mainitsee myös eräs kirje samalta vuodelta [Katso ed.
t. VII s. 263.]. Kuolemaa ajatteli Renqvist usein. Jo kolme vuotta
ennen kuolemataan oli hän antanut ruumisarkkunsa valmistaa. Syksystä
1865 lähtein oli Renqvist niin kivulloiseksi tullut, ett'ei hän enää
jaksanut kirkkoonkaan mennä. Saarnaamaan teki vielä silloinkin hänen
mielensä. "Sanoisin jäähyväiset seurakunnalle ja pyytäisin anteeksi,
mitä on tullut paljoin puhutuksi", lausui hän vaikeroiden. Tämä
halunsa ei enää toteentunut. Keväällä 1866 Toukokuussa sairasti hän
neljä viikkoa lavantautia, ja syksyllä samana vuonna Lokakuun alussa
kääntyi hän uudestaan raskaasen lavantautiin, joka, kestäen kuukauden
ja kaksi päivää, teki lopun hänen maallisesta elämästänsä 5 päivänä
Marraskuuta.
Tämän kuolintautinsa alkupuolella kutsui hän Kymölän koulun
opettajan, pastori A. M. Lyran luoksensa ja nautti lohdutukseksensa
sekä uskonsa vahvistukseksi Herran pyhää ehtoollista yhdessä
aviopuolisonsa kanssa. Tässä taudissa oli hänellä ollut ahdistuksia
ja kovia kamppauksia. Hän oli valitellut, että hänen piti kaikkea
kärsiä, että häntä ruoskittiin. Mutta armosta lohduteltuna hän täältä
erisi. Kerran oli hän taudissa ollessaan lausunut: "Kuolemaksihan
se tulee, ja armahdetaanhan minua." Puolitoista viikkoa ennen
kuolemaansa oli hän kuume-houreissaan lausunut: "Tähän tulee suuria
herroja, ruhtinaitta, kaikkitietäväiset vieraaksi, äkisti kirkkaus
leimahtaa eikä ne teidän valkeutta tarvitse ja niiden kanssa minä
lähden." Päivää ennen kuolemaansa oli hän tyttärensä kuullen sanonut:
"Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa." Pyhäinmiesten päivänä
ei hän enää jaksanut mitään puhua ja rahvaan iltakirkosta kotiin
tultua vaipui hän uneen. Yöllä oli vielä sanonut: "Köyhille antakaat"
ja oli niitä ravitsevinaan. Oli myös sanonut: "Kirkkoon pitää
lähteä". Maanantaiaamuna noin kello 8 aikana nukkui hän rauhallisesti
kuoleman uneen 77 vuoden, 8 kuukauden ja 4 päivän ijässä, oltuaan
pappina lähes 50 vuotta. Niin huokea oli eronsa, että kun
hoitajattarensa ja poikansa, lääkäriä odotellessa, olivat vaan hetken
ajan toisissa huoneissa pistäytymässä, oli Renqvist heidän huoneesen
tullessa jo kuollut. Tämä tapahtui, kuten jo olemme maininneet, 5
päivänä Marraskuuta 1866.
Renqvist jätti jälkeensä puolisonsa Eva Maria Öhman'in ja lapsia:
1) Henrik, Sysmän kirkkoherra, 2) Johan, majuri, postinhoitaja
Wiipurissa, 3) Karl, taapikapteini Oulussa ja 4) Anna, naimisessa
tirehtöri Fr. M. Saukon kanssa. Nuorin pojista Edward, joka oli
entinen ylioppilas ja kirjapainon omistaja, kuoli, niinkuin jo
maininneet olemme, v. 1861.
Renqvistin hautajaiset pidettiin perjantaina 9 p. Marraskuuta.
Ruumissaarnan piti apulaisensa K. J. Johnsson kirkossa, jossa myös
ruumis oli. Saarnansa alkusanoina käytti saarnaaja Simeonin sanoja:
"Nyt sinä lasket, Herra, palvelijas rauhaan menemään" (Luk. 2: 29)
ja tekstinä oli: "Ja minä annan teille paimenet minun sydämeni
jälkeen, jotka teitä pitää ravitseman opilla ja viisaudella" (Jer.
3: 15). Saarnaaja tulkitsi saarnassansa seurakuntalaisten, nuorien
ja vanhojen, syvää surua ja esitteli vainajan suuria ansioita ja
väsymätöntä vaikutusta seurakunnan paimenena, pakana-lähetyksen
edistäjänä ja hengellisenä kirjailijana ja kirjevaihdon kautta
ympäri Suomen Jumalan valtakunnan eteen työn tekijänä [Tämä saarna
painettiin sanankuulijain pyynnöstä samana vuonna Wiipurissa.].
Ruumissaarnaa kuulemassa kirkossa ja vainajaa hautaan saattamassa
oli paljon sanantuulijoitansa, erittäin talonpoikaista väkeä.
Talonpojat olivat kirstunkin kantajoina. Haudan siunasi ruumissaarnan
pitäjä hautausmaalla. -- Raskas oli syksyinen ilma, raskaampi oli
sanankuulijain mieli tuossa rakkaan opettajansa haudalla. Mutta tämä
suru ei ollut synkkä ja toivoton. Vanha opettaja oli vaan pannut
levolle; ilossa oli hän nouseva. Rauha hänelle!
* * * * *
Hautajaisissa nosti eräs talonpoika Simo Räty kysymyksen
muistopatsaan pystyttämisestä Renqvistin haudalle. Tuumaan
innostuivat ja mieltyivät silloin erittäinkin talonpojat. Kohta
valittiin sitten viisi miehinen toimikunta asiata toimeen panemaan.
Keräyslistoilla saatiin kokoon kolmesataa markkaa, joka summa pantiin
säästöpankkiin korkoa kasvamaan. Muistopatsaan pystyttämisen aikomus
jäi kuitenkin rahojen vähyyden tähden pitkiksi ajoiksi toteutumatta.
Yksinkertainen puuristi on aina viime aikoihin asti osoittanut
sitä paikkaa Sortavalan hautausmaalla, johon Renqvistin maalliset
jäännökset kätkettiin. Vasta tänä vuonna (1887) toteutui muutamien
yksityisten henkilöjen toimesta tämä muistokiven pystyttämisen
ajatus. Tätä tarkoitusta varten kootut rahat eivät riittäneet, jonka
tähden muutamat yksityiset henkilöt, joille vainajan muisto on rakas,
lisäsivät uupuvan summan. Kivi on hakattu Sortavalan pitäjässä ja
tuli maksamaan noin 550 S. m.
Siellä nyt seisoo kummulla petäjien keskellä yksinkertainen, mutta
soma, noin 3 1/2 kyynärää korkuinen kivi tumman harmaasta granitista.
Siihen on kirjoitettu:
HENR. RENQVIST
s. 1789 k. 1866.
määr. Sortavalan kappalaiseksi
1836.
Pyrkikäät niitten perään, jotka ylhäällä ovat, eikä
niitten, kuin maan päällä ovat. Kol. 3: 2.
Sanankuulioilta.
* * * * *
Kertomuksemme täydentämiseksi on meidän vielä luotava lyhykäinen
jälkikatsahdus Renqvistin elämän työn tuotteisin; sillä töistään
tekijä tunnetaan, työ tekijätään kiittää tai moittii. Apostoli
Paavali puhuu 1 Korintilais-epistolansa kolmannessa luvussa
opettajista, kuinka he ainoastaan Jumalan palvelijoina tekevät
seurakunnassa työtä, mutta kasvun antaa Jumala, ja kuinka
seurakunnan, Jumalan temppelin, rakennuksessa heidän työnsä, olkoon
se kalliimpi tai halvempi arvoista -- "kultaa, hopeata, kalleita
kiviä, puita, heiniä, olkia" siihen rakennukseksi panemista --
tulee kuuloon, kun he vain ovat ainoalle perustukselle Jesukselle
Kristukselle rakentaneet. Tuomion tuli on kerran koetteleva kunkin
työn; jonka työ pysyy, se saa palkan, jonka työ palaa, se saa
vahingon, mutta työntekijä tulee itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin
tulen kautta. Emme puhu nyt uskollisen Herran palvelijan Renqvistin
työn palkasta. Emme myös tiedä puhua hänen työnsä pysyväisyydestä
tuomion tulessa; siitä tiedämme me vain puhua, että hän oli
väsymätön rakentaja ja että hän rakensi oikealle perustukselle ja
että mitä hän rakensi, sillä on ainakin ollut tähän päivään asti
pysyväisyyttä. Väsymättömästä virka-uutteruudesta ei ole kukaan
osannut Renqvistiä moittia; on vaan moittien hänestä sanottu, että
jos hän tavattoman uutteruutensa olisi käyttänyt esim. nuorison ja
lasten opettamiseen -- jota ei hän myöskään laimin lyönyt ja oli
varsinkin nuorempana ollessaan siinä uuttera [Esim. katso ed. t. VII
s. 62.] -- olisi siitä suurempi siunaus Jumalan valtakunnalle tullut.
Tulee muistaa: yhdet rakentavat "kultaa", toiset "hopeata" y.m.,
kukin lahjainsa ja kykynsä mukaan; niin teki Renqvistkin lahjainsa
ja kykynsä mukaan uskollisesti Herran työtä, ja hänen työnsä oli
monipuolinen jo kylläkin. Renqvistin monipuolisen työn hedelmiä ei
osata kyllin suureksi arvata ja arvostella. Hänen siunatun työnsä
hedelmät ulottuivat ja ulottumat yltä ympäri armaan isänmaamme ja
kaikkialle, missä suomalaista hengellistä kirjallisuutta luetaan;
voimme sanoo Renqvistin työn hedelmäin ulottuneen hänen ahkeran
lähetystoimensa kautta aina Afrikan ja Aasian aroille. Hengellisen
kirjailija-toimensa ja kirjain levittämisen [Käsillä olevasta
Englannin Piplia-seuran asiamiehen laskukirjasta näemme esim.
Lokak. 8 p. 1851 Renqvistille Pietarista lähetetyn tuhatta Uutta
testamenttia.] sekä lähettämäinsä kirjeittensä kautta ulottui hänen
vaikutuksensa hyvin laajalle. Kirjoittamillansa; ja kääntämillänsä
kirjoilla, joita tavataan vieläkin hyvin usean talon hyllyillä ja
kirjavasuissa ympäri maatamme, ja joista on otettu useita painoksia,
julistaa hän vieläkin, jo poismenneenä, Jumalan sanaa. Niissä on
kansallemme tarjolla vahvempaa hengellistä ruokaa kuin nykyaikainen
uskonnollinen muoti-kirjallisuus tarjota voipi. Sitä takaavat jo
sellaiset kirjailija-nimet kuin Arndt, Fresenius, Bunyan, muita
mainitsematta. Jos ei kansallamme olisi tälläistä Henki-ruokaa
ollut, kuka tietää millä tiellä nyt hengellisessä suhteessa jo
oltaisiin? Hyvä olisi, että kirkkomme vartijat pitäisivät huolenansa,
että herännäisyys-ajan, Renqvistin y.m. suomeksi toimittamia ja
kirjoittamia kelpo-kirjoja aina myötävänä olisi. Ne tuottaisivat
samaa siunausta, jota näemme jo niiden ennenkin tuottaneen, josta,
esimerkkejä mainitaksemme, monet eri haaroilta maatamme Renqvistille
lähetetyt kirjeet antavat parhaimman todistuksen.
Sisälliset henki-hedelmät Renqvistin työstä näkee ja tietää yksin
Herra, joka kasvun antaa. Satoihin tuhansiin sydämiin kylvi Renqvist,
ja tuhannet armoitetut hänen työtänsä siunaavat. Kuka voi arvata
niiden luvuin, joita hän suu-sanasella opetuksellaan, hartaudellaan
ja hurskaan elämänsä esimerkillä armon tielle johti, ja niiden luvun,
joita hän esim. vanki- ja sairashuoneissa Herralle etsi.
Suurin siunaus Renqvistin työstä, kuten jo nähneet olemme, tuli
Sortavalan seurakunnalle, jonka paimenena hän vähän yli 30 vuotta
oli. Renqvistin työn hedelmät tässä seurakunnassa vieläkin
runsaina näkymät. Sortavalan seurakunta on muodostunut Renqvistin
opinkäsitteiden ja katsantokannan mukaiseksi. Sen voimme sanoa
olevan vieläkin, vaikka jo on 21 vuotta kulunut Renqvistin
kuolemasta, oikean Renqvistiläisen seurakunnan. Renqvistiläisyys
on siihen lyönyt ulkonaisenkin leimansa. Turhaan ovat täällä
jalan sijaa pyytäneet muut kirkkomme opinsuunnat, Hedbergiläinen
evankelilaisuus, Ruotsalaisen oppi, hihhulilaisuus y.m.; "ne
ovat vääriä", sanotaan, "ei niin Renqvist opettanut." Renqvistin
neuvoa seuraten käy kansa täällä ahkerasti kirkossa, ahkerammin
kuin missään tämän puolen seurakunnissa kirkko on aina täysi, --
ehtoollisvieraita on aina paljon, lukusiin ja ripityspaikkoihin
y.m. tilaisuuksiin, missä Jumalan sanaa on tarjolla, rientää kansa.
Kohta kun joku sairaaksi tulee, haetaan pappi. Rukouksissa käydään
polvilleen ja yleiseen rukouksissa käytetään, Renqvistin tavan
mukaan, armahtamis-huudahtusta. Rukoileminen pidetään hyvin tärkeänä
vaikuttimena. Usein saa pappi kyselmyksissään ja sairasvuoteilla
kuulla kysymykseen: "Mitenkäs armoon pääsisit?" vastattavan: "Kun
sais rukoilluksi, niin armahdettaisihan minua." Suruttomatkin ovat
kuulleet hurskaana pidetyn Renqvistin ja hänen seuralaistensa
rukousta harjoittavan, ja yksinkertaisuudessaan panevat he siis
pääpainon rukoukseen. Varsinaiset Renqvistiläiset, joita Pyhä Henki
on valaissut ja saanut kaikkeen totuuteen johdatetuksi, ymmärtävät
kuitenkin rukoukselle oikean siansa armonjärjestyksessä antaa, vaikka
antavatkin sille -- niinkuin tuleekin tehdä -- hyvin suuren arvon ja
sitä ulkonaisesti ja sisällisesti alinaikaa harjoittavatkin.
Vaikka yleisemmät herätykset seurakunnassa Renqvistin kuoleman
jälkeen suuressa määrässä vähenivät ja hengellinen elämä samalla
laimeni, voimme sanoa sen kuitenkin aina jotensakin vireillä olleen.
Varsinkin viimeisien vuosien kululla on ainakin muutamissa kylissä
paljon herätyksiä tapahtunut, erittäinkin nuoremmassa kansassa.
Heränneet yhtyvät kylissään, jos heitä useampia on, usein yhteisiin
hartauskokouksiin, joissa, kuten Renqvistin päivinäkin, rukouksia
pidetään, sanaa tutkitaan, virsiä ja hengellisiä lauluja veisataan.
Ja sattuu välistä, että kokouspaikan sivu kulkevaisen houkuttelee
korvihinsa kuuluva harras laulu seuraan menemään ja siellä sitten
Herran Henki hänen puoleensa voittaa. He käyvät hyvin ahkerasti
Herran huoneessa ja kaikissa tilaisuuksissa, joissa Jumalan sanaa saa
kuulla; hyvin usein ovat he Herran ehtoollisella, muutamat toisin
ajoin melkein yhtä usein kuin ehtoollista pidetään. Kaikkein pappein
opetuksen, jopa nuhteenkin, ottavat he nöyryydessä hyväksensä. Eivät
he mestarina pyydä arvostella ja moittia pappejansa, eivätkä suvaitse
sitä muidenkaan tekevän. He antavat suuren arvon papeillensa ja
rukoilevat heidän edestänsä. Eräs Renqvistiläisiä vastustava pappi
torui kerran erästä vaimoa tämän Renqvistiläisyydestä, lausuen
lopuksi: "Mitä sinä joka pyhä kirkossa teet? en minä sinun mielesi
mukaan saarnaa." Tähän vastasi vaimo: "En minä siellä jouten ole, en
turhaan siellä käy, minä kuuntelen tarkkaan Teidän saarnojanne, minä
veisaan Herralle ja rukoilen ahkerasti. Hyvä opettaja! aina siellä
rukoilen sydämeni pohjasta Teidänkin edestänne, anoen Teillekin
Herralta armoa, valoa ja voimaa." Tämä vaimon vilpitön, rakkautta
opettajaansa ilmaiseva vastaus hellytti papin mielen niin, että hän
ystävällisesti puristaen vaimon kättä lausui kiitoksensa vaimolle ja
kehoitti edelleenkin vaimon kirkossa käymään ja edestänsä rukoilemaan.
Kirkolle tulevat Renqvistiläiset heränneet jo lauantai-iltapuolella
ja viettävät sen illan ja sunnuntai-aamun sekä myös seuraavan yön
tienon, jos on kaksi pyhäpäivää, yhteisessä hartauskokouksessa kirkon
vierellä olevassa n.k. pitäjän tuvassa aivan samoin kuin ennen
Renqvistin johdolla hänen rukoustuvassansa pappilassa. Rukouksia
siellä pitävät jo keskustelemalla neuvojaan antavat tavallisesti
vanhemmat kokeneet seurassa kävijät. Väkeä on usein hyvin paljon
siellä läsnä. On välistä tapahtunut, että joku hihhulilainen tai
muu lahkolainen on sinne tullut seuranpitoa, saarnailemisella,
väittelemisellä, jopa rukouksen pitoakin häiritsemällä, estämään.
Vaan turhaan ne toimet ovat aina rauenneet. Näyttäisi kuin oikein
riivauksen henki kiihoittaisi syrjäisiä tungetteleimaan niin
kaunista ja suotavaa seuranpitoa estämään, etteivät saman mieliset
kristityt saisi rauhassa Herraa palvella. Joka tällaisia seuroja
pyytää estellä, se ei aja Herran asiaa. Kaikkein kristillismielisten
ihmisten tulisi pikemmin tuollaisista hartauden seuroista iloita
ja niihin mennä ja muitakin kehoittaa. Erittäin pappein ja Jumalan
sanassa oppineitten harrasmielisten kristittyin tulisi niihin mennä
ja pitää sieltä raamatun selityksiä ja rukouksia, kuten eräät
seurakunnassa palvelleet papit ja muutamat seminarin opettajat
ovatkin joskus tehneet. Ilolla heitä on sinne vastaan otettu, ja
he ovat olleet seuralaisille ja seuralaiset heille keskinäiseksi
rakennukseksi. Seuran kokoukset tulisivat monipuolisemmaksi,
jos siellä siihen kykeneväin toimesta myös raamatun selityksiä
pidettäisiin ja harrastus Jumalan omaan raamatulliseen sanaan sitä
tietä kansaan levenisi ja sen kanssa myös valo ja siunaus.
Renqvistiläisiä, jotka ovat nöyriä ja kirkollismielisiä kristittyjä,
tulisi kaikkien niiden, joille Lutherilainen kirkkomme on rakas,
kannattaa ja suosia, sillä heidän vaikutuksensa on kirkollemme
siunaukseksi ja rakennukseksi, eikä niinkuin kirkkoamme
vastustavain vapaakirkollisten, metodistain, haptistain ja myös
hihhulilais-lahkolaisten toimet kirkollemme vahingoksi. Sellaiset
kirkon elävät jäsenet, kuin Renqvistiläiset kristityt, ovat maan
suolana (Matth. 5: 15); he saarnaavat ja Herrasta todistavat myös
elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten elämä
näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he Hänessä, että
he ovat oksia totisessa viinapuussa (Joh. 15: 5). Rietas ja paha
elämä ja Renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta,
irstaisuutta, petollisuutta y.m. pahetta ei heidän seassaan suvaita;
maailman mukainen meno, kylän juoksut, tansseissa käynnit, vaatteilla
koreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikin puolin
siivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta
tuleva rauha (Rom. 5: 1.) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää
ja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi
olla joukossa jotakin, voi olla Renqvistiläistenkin joukossa
itsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeata autuuden
tietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m.
Mutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat
Renqvistiläiset ylpeitä, kerskuvia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt
ovat he päinvastoin nöyrän publikanin kaltaisia, jotka armahtamista
huutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden
tunteesta se myös tulee, etteivät he kerskaele uskostaan, sillä he
pitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä
ja varovat niillä, jotka itseänsä "uskovaiseksi" ja "autuaaksi"
kutsuvat, olevan kuolleen suun-uskon. Tuo varovaisuus on syynä, että
he varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon
tietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen.
Mutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovaisen kristityn
tulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon
olento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että
Jesus Kristus on Renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä
tulee olla, A ja O, ja että he Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen,
ovat niin itsekieltäviä, tulee kyllä puhellessansa heidän kanssansa
pian selville. "Kuinka kävisin", sanovat he, "leikkikokouksissa
jaloillani hyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani
jalat ja kädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla
y.m. koreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista
pilkka-pukua; kuinka hennoisisin herkutella, kun muistelen Jesuksen
tähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja
kärsisi vaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun
tähteni verta hikoili, pilkattiin ja piinattiin -- -- --." Tälläinen
mieliala, jota usein saa kuulla heidän ilmi tuovan, osoittaa kylläkin
heissä oikeata uskon kantaa.
Saakoon tässä vielä sijansa muutamat otteet
Renqvistiläis-heränneitten kirjoittamista yksityisistä kirjeistä.
Eräs heistä vuoden 1885 alkupuolella kirjoittaa: -- -- "hengellisesti
tunnen heikkouteni olevan suuren itsessäni, usein niin suuren,
että en luule vielä alkaneenikaan; mutta armosta minä olen se kuin
minä olen. Ja vaikka olen kaikilta tullut pilkatuksi ja oudoksi,
ei Jesus minua heitä; Jesus ompi ylkän, kuin ei koskaan hylkää
morsiantans köyhää, kuin on hengess' nöyrä. Ja en häpee ihmisten
piittaa, sillä eihän Hänkään hävennyt ristin päälläkään edestäni
kärsiessä, kaikkein edestä ja edessä. -- -- Itsekieltämisen tie eli
maailman ja sen turhuuden ylenkatsominen on halvin tie maailmassa
ja lihalle outo. Veisuvirressä sanotaan: Se usko, jolla taivaasen
tullaan, Jo armon ajass' hedelmistään tutaan. Kun hän on nöyrä
Hengen vakuudess' Jumalan perään täydess' totuudess'. Suo Jesu hyvä
ylösnouseminen Meill' kaikill' yhteinen ja myös riemullinen, Että me
sitten kirkkaall' ruumiilla, Herra Jesu, kasvojas' saamm' katsella
-- -- --." Eräs toinen samana vuonna kirjoittaa: -- -- "Vaikka ruumiin
puolesta erkanemme, niin Jesuksen haavoissa olemme koossa. Herran
sallimisesta meidän pitää ottaa niin hyvät kuin pahatkin päivät
vastaan, vaan me ilahutamme itseämme sillä toivolla, että taivaassa
yhtyisimme yhteiseen riemulauluun, siellä ei meitä kukaan
häiritse -- -- --."
Eräässä sanomalehti-kirjoituksessa sanoo eräs Renqvistiläinen
talonpoika muun muassa: "Suruinen eli murheellinen sielu, joka
syntejänsä suree, on Herralle otollinen, sillä 'autuaat ovat
hengellisesti vaivaiset' ja 'autuaat ovat murheelliset'. Sanotaan,
että sehän on syntiä olla surussa ja vaikeroida armon perään.
Mutta Herran sana antaa meille esimerkkiä Davidista, Jeremiasta,
Niniveläisistä, Maria Magdalenasta, Publikanista ja monesta muusta,
joilla oli synnin suru ja joille Herra antoi armon. Tahdotaan
vaan sitä iloista uskoa. Ilo Herrassa on hyvä, mutta se on Herran
lahja; ja joka ei ole synnin surua tuntenut, ei hän voi armosta ja
anteeksiantamisestakaan, Herran lahjoista, iloita. Kyllä se niin
on, uskovainen aina suree syntiänsä. Täydellisyyttä ei kessään ole;
vaivaiset syntiset kuitenkin olemme, vaikka Herran armoon luotamme.
Ei pyhä apostoli Paavalikaan täydellinen ollut. Kysytään: oletko
uudesti syntynyt ja tunnustatko itses autuaaksi Jumalan lapseksi? Ja
jos satuakin olemaan Herran hengeltä nöyryytetty ja omissa silmissään
alhainen, hengellisesti vaivainen, joka ei siinä silmänräpäyksessä
tunnusta tilaansa kaiken kansan edessä, ja ajattelee, ettei tämä
mikään tunnustuspaikka ole, niin silloin he kohta tuomitsevat ja
sanovat: et sinä olekaan uudesti syntynyt, et ymmärrä niitä, jotka
Jumalan Hengen ovat. Mutta itseänsä he kiittävät: minä olen uudesti
syntynyt j.n.e. Rakkaat veljet, Raamattu sanoo: 'älkää tuomitko,
ettei teitä tuomittaisi'. -- -- Jos joku pelvolla ja vavistuksella
pyrkii autuaaksi, niin ei sitä pidä soimattaman, sillä nöyrälle antaa
Jumala armon. He moittivat meitä Sortavalaisia siitä, että me sekä
kirkossa että kotona lankeemme polvillemme. Mutta minä kysyn: mitä
pahaa siinä on? Onko liikaa, että ihminen nöyryyttää itsensä Herran
edessä sekä kirkossa että kotona? Herra yksin tosin sydämet tuntee
ja eroittaa vilpilliset kyllä, mutta niinhän hän tekee niittenkin
seassa, jotka iloitsevat ja kerskaavat uskossaan. Voipi kristitty
tosin rukoilla kävellessään tahi istuessaankin, mutta hyvä tapa se
on langeta Herran edessä polvilleen; niin hurskaat ennenkin ovat
tehneet."
Vaikka Renqvistiläiset, ollen "hiljaisia maassa", elävätkin enemmän
hiljaista yksityis-kristillistä elämää, ei pyytäen olla minään
mestarina ja muitten opettajana, ei ollen myös kiihkoilevia muita
käännyttämään, eivät he kuitenkaan ole itsehensä suljettuja,
muista välittämättömiä; jos niin olisi, silloinhan ei heillä olisi
kristillistä rakkautta. Aivan opettajansa Renqvistin tavan mukaan
pyytävät he -- missä vaan tilaisuutta siihen tulee -- muiden
kanssa puhellessansa kääntää puhetta hengellisiin ja muistuttaa
"sielun asiaa." Usein sattuu, että Renqvistiläinen puhellessansa
jonkun heidän seuraansa vielä kuulumattomankin tuttavansa kanssa
hengellisistä asioista tahtoo joko itse pitää tai pyytää tuttavaansa
pitämään rukouksia, lausuen: "emmekös nyt nöyryyttäytyisi Herran
edessä?" Sairaita ja raskasmielisiä käyvät he varsinkin naapurissa,
usein etempänäkin, oppimassa, neuvoen ja lohdutellen heitä, lukien ja
pitäen rukouksia. Turhaan ei ole mennytkään tällainen kristillisen
rakkauden työ -- sieluja on voitettu Herralle. Paheita y.m.
turmiollisia tapoja vastaan ovat he suurena vastapainona, usein ovat
he saaneet niitä estäneeksi ja hävittäneeksi; riettaat tanssiseurat
ovat heidän siellä Jumalan sanan nuhteilla ja varoituksilla
esiintyessä lakanneet, joskus muuttuneet päinvastaisiksi seuroiksi,
nauru on silloin huulilta lakannut, pilkka paennut.
Renqvistiläiset eivät ruokain ja juomain eikä vaatteiden puolesta
eroa muista ihmisistä muutoin kuin että ovat raittiita ja
koreilemattomia; monet tosin myös jättävät tupakan polttamisen
pois, pitäen sen turhana ajanhukkana ja siis synnillisenäkin.
Kaikissa suhteissa kokevat siis Renqvistiläiset heränneet, kuten
nähneet olemme, seurata ja noudattaa Renqvistin elämän esimerkkiä ja
neuvoja, erittäin: käyttää ahkerasti armonvälikappaleita, rukousta
ja kaikkia Jumalan sota-aseita (Ef. 6). Ja siitä syystä, näitä
käyttäen, he ovatkin pystyssä ja virkeässä elossa pysyneet ja, noin
tehden, tulevat edelleenkin pysymään, kun sitä vastoin Ruotsalaisen
seura on hajonnut ja melkein peräti loppunut. Renqvistiläisillä
on armonvälikappaleitten ja rukouksen ahkerassa käyttämisessä
hengellisen elämän ehdot. Hartauskokoukset sen lisäksi heitä koossa
ja virkeinä pitävät.
Tähän päättyköön kertomukseni, jossa olen parhaan ymmärrykseni ja
totuuden mukaan koittanut esittää H. Renqvistin elämän vaiheita
ja vaikutusta Sortavalan kappalaisena, sekä luoda lyhykäisen
jälkikatsahduksen hänen työnsä vielä jäljellä oleviin hedelmiin,
erittäinkin millaisina ne vielä tänäkin päivänä näkyvät tässä hänen
seurakunnassansa. Kyhäykseni täytyi minun siitä syystä supistaa
näin puolinaiseksi ja lyhykäisesikin, kun tämän tuli vaan olla
jonakin liitteenä prof. M. Akianderin nyt suomenkielellä julkaistuun
teokseen Renqvistin aikaisemmasta elämästä. Nämä tiedot, jotka
tässä julkaissut olen, ovat osittain lapsuuteni ajoista asti
tässä syntymä-seurakunnassani omin silmin näkemiäni, omin korvin
kuulemiani; olen myös, ollen pappina jonkun ajan tässä seurakunnassa,
ollut tilaisuudessa tarkemmin tutustumaan tämän seurakunnan
hengelliseen elämään. Monien vuosien kuluessa olen myös erityisiä
tietoja tätä varten luotettavilta henkilöiltä hankkinut, sekä on myös
ollut käytettävänäni Renqvistin perillisten haltuuni antamia muutamia
säilyneitä asiapapereja. Arvosteluissani ja mietteistäni olen
pyytänyt puolueeton olla. Tarkkaan olen miettinyt, mitä paperille
pannut olen.
Suokoon Jumala tämänkin pienen kyhäyksen, tämänkin lehtisen
Jumalan valtakunnan historiaa, olla sen lukijoille hengelliseksi
rakennukseksi ja kehoitukseksi etsimään ja harrastamaan ennen kaikkea
niitä kuin Jumalan valtakuntaan ja Hänen vanhurskauteensa kuuluvat.
Lähettäköön myös seurakunnan Herra eloonsa tällaisia uskollisia,
väsymättömiä työmiehiä kuin kertomuksemme henkilö Renqvist oli,
jotka kovimmassakin helteessä samoin järkähtämättöminä pysyisivät.
Tällaisia heränneitä hengenmiehiä, valppaita Sionin vartijoita,
kirkkomme tarvitsisi, sillä sitä uhkaa lähestyä sangen vaaralliset
ajat. Mutta turvatkaamme Herraan ja luottakaamme Häneen; voitto on
meidän!