Piiripäällikkö oli katsellut vangitsemista odotussalista, ja kun sen
reikäiset sinkkiovet nyt aukaistiin sepposen selälleen, ilmestyi hän
näkyviin kuin Jumala temppelissään. Kun Fielding oli astunut sisään,
suljettiin ovet jälleen, ja palvelijat asettuivat vahtimaan niitä.
Piiripäällikkö ei voinut ensi alussa puhua mitään. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat, kiihtyneet ja melkein kauniit — ilme, joka nähtiin
Chandraporen kaikkien englantilaisten kasvoissa muutamia päiviä. Hän
oli aina rohkea ja epäitsekäs, mutta nyt häntä poltti valkohehkuinen
kirkas tuli. Hän olisi epäilemättä tappanut itsensä, jos hän olisi
katsonut sen velvollisuudekseen. Vihdoin hän sanoi: — Tänään on
tapahtunut jotakin niin hirveätä, ettei sellaista ole sattunut
koko minun virkamiesaikanani. Neiti Questediä on loukattu jossakin
Marabar-luolassa.
— Ah, ei, ei, ei! änkytti toinen tuntien melkein ruumiillista
pahoinvointia.
— Hän pääsi pakoon, Jumalan kiitos.
— Ah, ei, ei, ei! Aziz ei ainakaan ole syyllinen.
Piiripäällikkö nyökäytti päätään.
— Tuiki mahdotonta, mieletöntä!
— Kutsuin teidät sisään säästääkseni teitä niiltä ikävyyksiltä,
joihin olisitte joutunut, jos olisitte mennyt hänen seurassaan
poliisilaitokselle, sanoi Turton kiinnittämättä lainkaan huomiotaan
toisen vastalauseeseen, jota hän tuskin oli kuullutkaan.
Fielding toisteli kieltoaan kuin mieletön, voimatta sanoa mitään
muuta. Hän tunsi kokonaisen vuoren hulluutta purkautuneen maasta ja
koettavan nyt haudata heidät kaikki alleen. Se oli tavalla tai toisella
pakotettava takaisin reikäänsä, sillä hän ei ymmärtänyt hulluutta,
vaan oli aina kulkenut suoraan eteenpäin tyynesti ja järkevästi,
kunnes vaikeudet oli selvitetty. — Kuka on lausunut tämän hävyttömän
syytöksen? hän kysyi koettaen tyyntyä.
— Neiti Derek ja uhri itse. Piiripäällikkö oli niin liikutettu, ettei
hän voinut sanoa tytön nimeä.
— Neiti Questedkö itse syyttää häntä jyrkästi...?
Turton nyökäytti päätään ja kääntyi pois.
— Siinä tapauksessa hän on hullu.
— En voi olla kiinnittämättä huomiotani viimeisiin sanoihinne, sanoi
piiripäällikkö, jolle nyt selveni, että he olivat eri mieltä asiasta.
Hän oikein vapisi vihasta. — Peruuttakaa sananne heti. Tämä on
samanlainen lausunto kuin nuo muutkin, joita olette suvainnut päästää
julkisuuteen Chandraporeen tulonne jälkeen.
— Olen hyvin pahoillani, sir, ja peruutan mielelläni sanani. Mies oli
itsekin melkein kuin mielipuoli.
— Olkaa hyvä, herra Fielding, ja sanokaa, mistä johtui, että voitte
puhua niin?
— Uutinen järkytti minua niin suuresti, että teidän täytyy suoda
minulle anteeksi. En voi uskoa tohtori Azizia syylliseksi.
Piiripäällikkö iski nyrkkinsä pöytään. — Te toistatte loukkauksenne
vielä pahemmalla tavalla!
— Sallinette minun olla toista mieltä, sanoi Fielding, joka kalpeni,
mutta ei peruuttanut sanojaan. — En tahdo lausua mielipidettäni naisten
vakaumuksesta, mutta heidän syytöksensä Azizia kohtaan johtuu jostakin
erehdyksestä, joka kyllä selviää viidessä minuutissa. Mies käyttäytyi
aivan luonnollisesti ja tiedän sitäpaitsi hänen olevan kykenemätön
mihinkään alhaiseen tekoon.
— Se johtuu totisesti erehdyksestä, kuului Turtonin ohut, terävä ääni
sanovan. — Niin juuri. Minulla on viidenkolmatta vuoden kokemus tästä
maasta... hän keskeytti ja hänen viisikolmatta vuottaan tuntuivat
täyttävän koko odotussalin nihkeydellään ja persoudellaan — enkä minä
näinä viitenäkolmatta vuonna ole kertaakaan nähnyt koituvan mitään
hyvää englantilaisten ja indialaisten tuttavallisesta seurustelusta.
Niin, seurustelusta juuri. Kohteliaisuutta kaikissa olosuhteissa, mutta
ei milloinkaan tuttavallisuutta. Takaan sen. Olen nyt työskennellyt
täällä Chandraporessa kuusi vuotta ja se, että kaikki on mennyt
selkkauksitta, että molemmat puolet ovat kunnioittaneet toisiaan,
johtuu siitä, että molemmin puolin on noudatettu tätä yksinkertaista
sääntöä. Vastatulleet syrjäyttävät perinnäistapamme ja nyt näette, mitä
silloin heti tapahtuu. Vuosien työ menee hukkaan ja piirikuntani hyvä
maine tahrautuu miespolven ajaksi. En osaa arvata vielä kaikkia tämän
päivän tapahtuman seurauksia, herra Fielding. Tiedän vain toivovani,
ettei minun olisi milloinkaan tarvinnut nähdä tällaista. Se on minun
loppuni. Että nainen, että nuori nainen, joka on kihloissa enimmän
arvossapidetyn virkamieheni kanssa — että hän — juuri Englannista
saapunut englantilainen tyttö — että juuri minun pitikin kokea tämä —
Hän joutui kokonaan mielenliikutuksensa valtaan. Hänen sanansa olivat
sekä vakavia että liikuttavia, mutta koskivatko ne mitenkään Azizia.
Ei lainkaan, Fieldingin käsityksen mukaan. Murhenäytelmään on mahdoton
suhtautua kahdella eri tavalla, ja yhtä kiihkeästi kuin Turton toivoi
voivansa kostaa tytön puolesta, Fielding toivoi voivansa pelastaa
miehen. Hän tahtoi lähteä tiehensä, voidakseen keskustella McBryden
kanssa, joka oli aina kohdellut häntä ystävällisesti ja joka oli
yleensä melko järkevä, tyyniluontoinen mies.
— Tulin tänne asemalle juuri teidän vuoksenne, Heaslop-raukan viedessä
mukanaan äitinsä. En luullut voivani tehdä mitään sen ystävällisempää.
Aioin ilmoittaa teille, että tänä iltana on kerhossa virallinen kokous,
jossa aiotaan keskustella tilanteesta, mutta uskallan nyt epäillä,
haluatteko tulla sinne. Teidän käyntinne kerhossa ovat aina olleet
varsin satunnaisia.
— Tulen varmasti, sir, ja olen hyvin kiitollinen kaikesta vaivasta,
jota olette nähnyt minun tähteni. Saanko luvan kysyä, missä neiti
Quested nyt on?
Piiripäällikkö vastasi viitaten kädellään; neiti oli sairas.
— Yhä vain pahempaa. Tämähän on vallan kauheata! Fielding sanoi
osanottavaisesti.
Mutta piiripäällikkö katsoi häneen ankarasti senvuoksi, ettei hän ollut
menettänyt malttiaan. Fielding ei ollut joutunut pois suunniltaan
kuullessaan lauseen: »Vastikään Englannista saapunut englantilainen
tyttö», eikä totellut kutsua astua rodun lippujen alle. Hän vaati
vieläkin tosiseikkoja, vaikka lauma olikin päättänyt suhtautua juttuun
kuin tunneasiaan. Mikään ei ärsytä angloindialaista enemmän kuin
järjen lyhdyn sytyttäminen heti sen jälkeen, kun sen sammuttamisesta
on päätetty. Kaikki Chandraporen eurooppalaiset riisuivat tänä päivänä
normaalisen minänsä voidakseen sulautua yhteiskuntaan. He olivat
sääliväisiä, vihaisia ja sankarillisia, näkemättä kuitenkaan nenäänsä
pitemmälle.
Lopetettuaan keskustelun piiripäällikkö meni ulos laiturille. Siellä
vallitsi täydellinen sekamelska. Ronny oli lähettänyt erään miehen
hakemaan muutamia naisille kuuluvia pikkuesineitä, ja mies käytti
tilaisuutta hyväkseen anastaen itselleen kaikenlaista, johon hänellä
ei ollut lainkaan oikeutta. Muhammed Latif ei edes yrittänytkään estää
häntä. Hassan tempaisi päästään turbaanin ja itki. Kaikki nuo kääryt,
jotka oli hankittu niin suurella vaivalla, heitettiin laiturille ja
tyhjennettiin auringonpaisteessa. Piiripäällikkö käsitti tilanteen
silmänräpäyksessä, ja hänen oikeudentajuntansa pääsi voitolle, vaikka
hän olikin suunniltaan vihasta. Hän sanoi sen, mitä oli sanottavakin,
ja ryöstäminen lakkasi. Sitten hän ajoi huvilaansa päästäen tunteensa
jälleen vapaasti riehumaan. Kun hän näki muutamia kuleja nukkuvan
ojissa, tahi laitureilla istuvien liikemiesten nousevan seisoalleen
tervehtimään häntä, hän ajatteli: »Kyllä tunnen teidät! Tämän saatte
vielä maksaa. Panen teidät vinkumaan kuin porsaat».