Mitä India on merkinnyt ja merkitsee yhä Englannille kirjallisenakin
riistomaana, ei voida lyhyesti määritellä; siitä saa riittävästi
ainesta tutkimuksiinkin. Kun ei yhteiskunnallinen eikä
sielutieteellinen harrastus enää saa tyydytystä oman kansan piiristä,
löytää se heti uusia ikuisesti polttavia arvoituksia merten takaa;
kun mielikuvitus tuntee olonsa ahtaaksi pienellä emäsaarella, se saa
rajattoman liikkumatilan suurella idän niemimaalla. Mikä jonkin toisen
maan kirjallisuudessa leimattaisiin eksoottiseksi hurjisteluksi,
muuttuu englantilaisen runoilijan käsissä keisarikuntaa läheisesti
koskevien asioiden luvalliseksi tutkimiseksi. Sen jälkeen kuin Kipling
loi angloindialaisen kirjallisuuden hylätäkseen sen myöhemmin, on
hänen sijalleen alituisesti ilmestynyt uusia kertojia, joilla ei tosin
ole hänen voimakasta neroaan, mutta useinkin tarkempi huomiokyky ja
terävämmät mielipiteet.
Uusin näistä on E.M. Forster. Hänet tunnetaan huolellisena ja älykkäänä
englantilaisen keskiluokan kuvaajana, mutta nyt hän on ensi kerran
siirtänyt kertomuksensa puitteet Indiaan. On selvää, että Forsterin
_A passage to India (Matka Indiaan)_ on herättänyt Englannissa
erikoista mielenkiintoa. Se ei ole ainoastaan harvinaisen taitavasti
kirjoitettu romaani, vaan samalla tieteellisen tarkka tutkielma
rotujen ja uskontojen yhtymyksestä; tuskinpa brittiläisen hallinnon
ja alkuasukasvastustuksen välistä laukeamatonta jännitystä olisikaan
voitu kuvailla puolueettomammin kuin tässä on tapahtunut. Kirjan takaa
häämöttää hyvin laajakatseinen mies, jonka tekemät johtopäätökset ovat
erittäin harkittuja. Luultavasti Forsterista olisi tullut Englannin
tuomarikunnan ylpeys, ellei hän olisi mieluummin ruvennut kirjailijaksi.
Meidät viedään pieneen kaupunkiin, jota Forster nimittää
Chandraporeksi, mutta jota ei kuitenkaan sennimisenä löydetä kartasta.
Se sijaitsee Hindustanissa Gangesjoen varrella, ja sen asukkaina on
sekä muhamettilaisia että hinduja. Ylintä brittiläistä hallitusvaltaa
edustavat tässä kaupungissa niin sanottu kollektori eli veronkantaja,
joka on maaherran alainen, pormestari ja poliisipäällikkö. Nämä
kaksi viimeksimainittua virkamiestä ovat myös englantilaisia. Kuten
niin monet muut indialaiset kaupungit, Chandraporekin näyttää
mudasta ja liejusta rakennetulta ja lukuunottamatta paria mogulien
aikuista huvimajaa siellä on hyvin vähän nähtävää: vain soikea
auringon paahtama Maidani, myymälöitä, joissa ihmiset tungeksivat,
pieniä temppeleitä ja moskeoita, ja brittiläisten huviloita ylhäisen
eristetyissä kortteleissaan. Etelästä siintävät Marabar-vuoret, joissa
on salaperäisiä luolia. Tähän kaupunkiin saapuu pari englantilaista
naista vierailulle; rouva Moore, äskettäin nimitetyn pormestarin,
herra Heaslopin, äiti, ja neiti Quested, josta laskelmien mukaan
pitäisi tulla pormestarin puoliso. Molemmat ovat tavattoman innostuksen
vallassa ja haluavat kiihkeästi tutustua oikeihin indialaisiin.
Chandraporen koulun rehtori esittää heidät indialaiselle
lääkärille, Azizille, joka toimii alilääkärinä kaupungin
englantilaisessa sairaalassa. Aziz on taitava ja lahjakas mies,
mutta esimiestensä epäsuosiossa. Naisten pyynnöstä hän järjestää
huviretken Marabar-luoliin, ja ihastuksissaan saadessaan osoittaa
vieraanvaraisuuttaan hän koettaa kaikin tavoin auttaa ja palvella
naisia, ja huviretki näyttää sujuvan perin onnistuneesti. Silloin
tapahtuu jotakin arvoituksellista. Indialaisen lääkärin näytellessä
neiti Questedille noita kummallisia luolia tämä hieman kiihtynyt
englantilainen nainen joutuu hysteerisen pelon valtaan, syöksyy vuoren
rinnettä alas ja uupuneena kohtaa sen juurella erään ystävättärensä,
joka on autollaan saapunut sinne liittyäkseen seuraan. Hän kertoo
nyt ystävättärelleen, että tohtori Aziz oli aikonut hyökätä hänen
kimppuunsa häpeällisessä tarkoituksessa. He ajavat heti takaisin
Chandraporeen ja ilmoittavat asian poliisille, ja kun tohtori
Aziz palaa Marabarista junassa aavistamatta mitään pahaa ja ollen
enintään vain hieman pahoillaan senvuoksi, että neiti Quested oli
niin epäkohteliaasti jättänyt hänet, vangitaan hänet heti ja viedään
vankilaan.
Tämä tapaus paljastaa kädenkäänteessä Chandraporessa vallitsevan
salatun rotuvihan. Virkamiesylimystö liittyy puoltamaan neiti
Questediä, muhamettilaisen rahvaan kootessa rahoja tohtori Azizin
puolustamiseksi. Tekisin väärin, jos tässä kohdassa riistäisin
lukijalta rahtusenkaan siitä jännityksestä, jonka seuraavat tapaukset
varmasti aiheuttavat. Sanottakoon sentähden kuulustelusta vain
senverran, että se on kertomataidon mestarinäytteitä. Neiti Quested
raukka palaa lopulta Englantiin täysin epäonnistuneen Indianmatkansa
jälkeen. Azizin salainen vastenmielisyys muukalaiskomentoa vastaan
leimahtaa tietysti täyteen liekkiin hänen kärsimänsä loukkauksen
jälkeen. Hän ottaa eron ja pääsee sen sijaan erään indialaisen
pikkuvaltion ruhtinaan henkilääkäriksi, sanoen siten jäähyväiset sille
sivistykselle, johon hän tähän saakka on koettanut perehtyä, ja palaten
nykyaikaisen lääketieteen parannuskeinoista takaisin manauskeinoihin.
Kun hyväntahtoinen rehtori Fielding, joka nyttemmin elää naimisissa
Englannissa, tulee vierailemaan tähän viehättävään ruhtinaskuntaan,
ottaa hänen entinen ystävänsä hänet vastaan tarkoituksellisen
epäkohteliaasti. Muuan onnettomuustapaus parhaillaan vietettävän
Krishnajuhlan aikana lähentää heitä kyllä toisiinsa, mutta särkynyttä
siltaa ei voida enää täydellisesti korjata. Vasta sitten, kun kaikki
englantilaiset on karkotettu maasta, voi hänestä ja Azizista tulla
jälleen todelliset ystävät. Tämäkin anglo-indialainen romaani päättyy
siis täydelliseen epäilykseen Idän ja Lännen yhdistymis- ja toisiinsa
sulautumismahdollisuuksista.
Tämän romaanin kiintoisia puolia on sekin, että se on vailla sankaria.
Siinä ei ihannoida Azizia eikä Fieldingiä; heidän sanansa ja tekonsa
joutuvat aina huolellisen tarkastuksen alaisiksi, tekijän silti
asettumatta etualalle. Forsterin sielutiede työskentelee tieteellisesti
tarkistetuin keinoin ja hänen ihmiskäsityksessään on lähinnä hituinen
kyynillisyyttä. Itämaalaisen Azizin kuvauksessakaan ei ole jälkeäkään
hentomielisyydestä, niin miellyttävältä ja puoleensavetävältä
kuin tämä tyyppi kirjailijasta onkin mahtanut tuntua. Useimmat
eurooppalaiset nykyaikaisen indialaisen sielunelämän selitysyritykset
tuntuvat perusteettomilta ja pinnallisilta tämän muotokuvan rinnalla.
Tuntien herkästi kuin lapsi pienimmänkin myötätunnonosoituksen Aziz
toiselta puolen osoittautuu hämmästyttävän teräväksi eurooppalaisten
luonteenvikojen havaitsijaksi. Keskusteltuaan eräänä yönä Chandraporen
moskeassa vanhan rouva Mooren kanssa, joka vastikään Indiaan
saapuneena kohtelee häntä ystävällisesti, hän vaalii tätä muistoa kuin
pyhäinjäännöstä ja luulee tällä melko jokapäiväisellä ja itsekkäällä
naisella olevan ominaisuuksia, joita tällä ei laisinkaan ole. Mutta
kun hän syö päivällistä muhamettilaisten ystäviensä parissa, hän
päästää valloilleen kiihkeän ivansa muukalaisia kohtaan, jotka kaikki
ovat sietämättömiä ylvästelijöitä tahi tulevat sellaisiksi, miehet
oltuaan pari vuotta ja naiset vietettyään kuusi kuukautta Indiassa.
Tämä lääkäri huumaa itseänsä loppumattomilla keskusteluilla ylevästä
persialaisesta runoudesta; se on hänen morfiinivaaransa. Hän on
epäitsekäs ja ritarillinen ystäviään kohtaan, mutta eroottisessa
suhteessa turhamainen. Se seikka, ettei neiti Questediä voida sanoa
edes kauniiksikaan, kiihdyttää vieläkin enemmän hänen raivoaan
loukkaavan syytöksen johdosta.
Tapahtumapaikat on samoin kuvattu kiitettävän huolellisesti, silti
syrjäyttämättä oleellista puolta, joka Indiassakin on ja tulee olemaan
ihmiskuvaus. Vain viimeisessä luvussa kerrotaan ehkä liian laajasti
Maun ruhtinaspalatsissa toimeenpannuista temppelijuhlallisuuksista ja
erittäinkin Krishna-menoista, koska Forster kuvaillessaan päähenkilöä
on johdonmukaisesti pitänyt silmällä muhamettilaista Indiaa; kuvaus on
tältä kohdaltaan loistava kansatieteellinen tutkielma, vaikka hieman
pitkäveteinen. Mutta tuskin Kiplinginkään teoksissa on niin mainioita
yksityiskohtia. Viidakkokirjan runoilija, joka oli syntynyt ja kasvanut
angloindialaisessa ympäristössä, ei tietenkään voinut vastaanottaa
kaikkia vaikutelmia yhtä herkästi kuin eurooppalainen. Miten Forster
osaa kuvailla itse ilmastoakin, nähdään parhaiten lyhyestä luvusta,
jossa kerrotaan kuinka tukahduttava kuumuus huhtikuussa tekee
tuloaan Chandraporeen. Aziz makaa sairaana asunnossaan ja tuijottaa
valkohehkuiselle tyhjälle kadulle. Erään keskeneräisen, parille
tähdistälukija-veljekselle kuuluvan rakennuksen telineillä istuu
orava, täyttäen ilman kimeillä äänillään ja näyttäen talon ainoalta
asukkaalta. Tomuisen puun ympärillä kiertelee muutamia ruskeita
lintuja raakkuen: »Elävien olentojen enemmistölle merkitsee niin
vähän, mitä vähemmistö, joka nimittää itseään ihmisiksi, haluaa tahi
määrää. Useimmat Indian asukkaat eivät välitä lainkaan siitä, kuinka
Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet eivät kyllä Englannissakaan välitä
Englannista, mutta troopillisissa maissa on erotus silmiinpistävämpi,
koska siellä puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan
itselleen vallan, heti kun ihmiset väsyvät».
Tämä ivallinen huomio, tehtynä aivan sivumennen, mutta sentään naulan
päähän kuvaten sitä mielentilaa, jonka Indian ilmasto synnyttää,
riittää ehkä todistukseksi Forsterin erinomaisesta kuvaustaidosta.
India on rosvottu maa, mutta vieläkin ihmeellinen aiheiden aarrekammio.
Tämä ei kylläkään ole suureksi lohdutukseksi indialaisille itselleen.
Mutta se tyyni, taiteellinen hienotunteisuuskin, jolla englantilainen
kertoja käsittelee perin arkaluontoisia kysymyksiä, on lopulta sekin
merkittävä inhimilliseksi edistysarvoksi.
_Anders Österling_.