Palatessaan tajuihinsa havaitsi Bellarion makaavansa terveellä
kyljellään maalattujen nahkaverhojen peittämän ikkunan alle nostetulla
leposohvalla.
Muuan vanha, mustapukuinen mies, joka seisoi sohvan vieressä, katseli
häntä huolestuneen näköisenä ja joku, jota hän ei voinut nähdä,
asetteli hyvältä tuoksuvaa, kylmää käärettä hänen otsalleen. Kun hän
huokasi syvään, ilmestyi vanhuksen kasvoille hymy.
"Kas niin! Nyt sujuu kyllä kaikki hyvin. Mutta hänet on saatava
vuoteeseen."
"Siitä kyllä pidän huolen", vastasi hiljainen ääni, joka ei voinut olla
kenenkään muun kuin ruhtinatar Valerian.
"Hänen palvelijansa ovat alakerrassa. Lähettäkää heidät tänne kun
menette."
Mies kumarsi ja jätti huoneen. Bellarion käänsi hitaasti päätään ja
katsoi suurin silmin neitoa, jonka kanssa hän nyt oli kahden. Valerian
miettivä katse oli hellä ja hänen huulillaan karehti heikko hymy.
"Madonna! Tekö olette sairaanhoitajattarenani? Se ei..."
"Pidätte kai sitä kovin mitättömänä vastapalveluksena. Antakaa minulle
aikaa, olen vasta päässyt alkuun."
"Mikään sellainen ei juolahda mieleenikään."
"Olette kovin heikko ja aivonne toimivat hitaasti. Muuten muistaisitte,
että olette viisi vuotta ollut uskollinen, jalo, horjumaton ystäväni,
vaikka minä olen kohdellut teitä kuin vihollista."
"Ah." Bellarion naurahti. "Tiesinpä lopulta voittavani. Ja se ajatus
antoi minulle kärsivällisyyttä."
"Ettekö koskaan epäillyt?" ihmetteli neito.
"En. Olen aina ollut varma itsestäni."
"Ja Jumala tietää, että teillä on ollut siihen syytäkin. Kuluneina
viitenä vuonna olen uskonut teistä kaikkea mahdollista pahaa. Pidinpä
teitä pelkurinakin. Tuo tyhjänpäiväinen kerskuri Carmagnola sai minut
siihen uskoon."
"Hänelläkin oli hyvät puolensa, enkä minä ollut läheskään niin rohkea
taistelukentällä kuin hän. Varoin aina nahkaani."
"Siltä näyttää nytkin."
"Ah, niin, tämä... Tämä oli eri juttu. Tästä riippui niin paljon.
Niin hartaasti kuin vihaankin tappelua, oli minun tällä kertaa
otettava siihen osaa. Mitäpä siitä, vaikka keihäs olisikin tunkeutunut
kurkkuuni? Tämähän oli viimeinen taisteluni."
"Viimeinen, herra ruhtinas?"
"Olen hyljännyt tuon arvonimen. En ole ruhtinas enää. Olen jättänyt
maailman turhuuden taakseni." Neito ei voinut häntä käsittää.
"Aion lähteä takaisin Ciglianoon niinpian kuin pääsen liikkeelle."
"Mitä te Ciglianossa teette?"
"Mitä? Sitä, mitä muutkin veljet tekevät. Pax multa in cella. Apotti
oli oikeassa. Tehtäväni täällä on päättynyt, enkä enää kaipaa muuta
kuin rauhaa. Maailma ei merkitse minulle mitään."
"Eikö mitään!" Neito katseli häntä kummastuneena. "Ja viidessä vuodessa
olette kuitenkin saavuttanut niin paljon."
"En mitään tavoittelemisen arvoista. Kaikki on turhuutta, hulluutta,
kurjuutta ja verenhimoa. Maailma ei ole minua varten, enkä olisi sitä
koskaan oppinut tuntemaan, ellen olisi kohdannut teitä tielläni. Mutta
nyt on kaikki ohi."
"Entä läänityksenne — Gavi ja Valsassina?"
"Lahjoitan ne teille, madonna, jos suostutte vastaanottamaan minulta
jäähyväislahjan."
Hänen sanojaan seurasi pitkä äänettömyys. Valeria oli vetäytynyt hieman
taaksepäin, eikä Bellarion voinut nähdä hänen kasvojaan. Vihdoin
virkahti neito muuttuneella äänellä:
"Teillä on kuumetta, luullakseni."
Nuori mies huokasi. "Niinkö luulette? Teidän on kenties vaikea
ymmärtää, että maallinen menestys minua niin vähän houkuttelee. Mutta
uskokaa minua, poistuessani maailmasta olen vain yhdestä syystä
pahoillani."
"Mistä?" kuiskasi neito.
"Siitä, etten lopultakaan oppinut kreikkaa."
Jälleen äänettömyys. Sitten kuului heikkoa kahinaa ja Valeria loittoni
muutaman askeleen.
"Kuulen palvelijainne tulevan. Jätän teidät nyt."
"Kiitän teitä madonna. Jumala kanssanne!"
Mutta neito ei lähtenytkään. Hän pysähtyi sohvan ja takan väliin,
solakkana ja suorana aivan kuin sinä iltana, jolloin he ensi kerran
olivat kohdanneet puutarhassa. Bellarion huomasi, että hänellä
oli yllään ruumiinmukainen hopeanvärinen puku, jonka pitkät hihat
valahtivat vapiseville käsille. Sellaiset hihat hänellä oli ollut
tuona iltanakin... Hartioilleen oli hän heittänyt safiirinsinisen
viitan, jonka avarat, halkaistut hihat olivat päärmetyt kärpännahalla.
Ja hopeaisessa otsarivassa, jonka hän oli painanut kullanruskeille
hiuksilleen, kimalteli safiireja.
"Ah", virkkoi Bellarion uneksivasti. "Tuollaiselta te näytitte
silloinkin, ja tuollaisena tahdon teidät muistaa niinkauan kuin elän.
Olen iloinen siitä, että olen saanut teitä palvella, ruhtinattareni.
Pidän sitä suurena kunniana."
"Kaikki teitä kunnioittavat, herra ruhtinas."
"Mitäs muista..."
Hitaasti astui neito takaisin sohvan ääreen. Hän oli kalpea, mutta
rauhallinen. Tummien silmien katse näytti miettivältä ja salaperäiseltä.
"Enkö minäkään merkitse mitään, Bellarion?"
Nuori mies yritti hymyillä. "Oliko tuo tarpeellinen kysymys? Eikö koko
elämäni todista teille, ettei nainen ole koskaan merkinnyt miehelle
enempää kuin te minulle? Kaikkeni olen tehnyt teidän hyväksenne. Olen
palvellut teitä — per fas et nefas."
Valerian huulet vapisivat. Hän vaikeni siunaaman ajan ja sanoi sitten:
"Kannan teidän värejänne, Bellarion."
Bellarionin silmät laajenivat hämmästyksestä.
"Omituinen sattuma. Enkä minä huomannut mitään."
"Ei se ole mikään sattuma."
"Olitte kovin ystävällinen osoittaessanne minulle näin suuren kunnian."
"En halunnut ainoastaan kunnioittaa teitä. Eivätkö nämä värit ilmaise
teille mitään, Bellarion?"
"Ilmaise?" Ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana näki Valeria
pelkoa hänen silmissään..
"Kaikesta päättäen eivät. Olettehan sitäpaitsi sanonut, ettette
tavoittele mitään."
"En mitään sellaista, joka on ulottuvissani. Enkä halua tavoitella
sellaista, jota en milloinkaan voi saada."
"Onko maailmassa mitään, jota ette voisi saada?"
Bellarion kohotti katseensa ja huomasi hänen alakuloisen hymynsä ja
kyyneleet hänen silmissään. Hän hätkähti. Terveellä kädellään tarttui
hän lujasti neidon vasempaan, velttona riippuvaan käteen.
"Olen tietysti aivan hullu", huohotti hän.
"Et hullu, vaan typerä, Bellarion. Etkö tosiaan halua mitään?"
"Ah, kyllä" Hänen kasvonsa hehkuivat. "Jotakin, joka muuttaisi maailman
tekokullan ja valheellisen loiston eläväksi autuudeksi... Jumalani!
Mitä puhunkaan?"
"Miksi keskeytät, Bellarion?"
"Pelkään."
"Minuako? Voisinko kieltää sinulta mitään, minä, jolle olet antanut
elämäsi? Täytyykö minun tarjota sinulle kaikkeni? Etkö voi vaatia
mitään itse."
"Valeria!"
Neito kumartui suutelemaan häntä huulille. "Rakastin sinua koko ajan,
mutta teeskentelin vihaa. Annoin sinulle sydämeni jo nähdessäni sinut
ensi kerran palatsin puutarhassa. Ja juuri senvuoksi, että sinua
rakastin, oli pettymykseni ja murheeni niin syvä, kun luulin huomaajani
sinussa vilppiä. Minun olisi pitänyt kuunnella sydäntäni, Bellarion,
eikä turvata erehtyvään järkeeni. Sinähän varoititkin minua ja sanoit,
ettei minun pitäisi tehdä johtopäätöksiä. Olen kärsinyt niinkuin kaikki
ne kärsivät, jotka pettävät itseään."
Bellarion tarkkasi häntä kalpeana ja hiukan surumielisenä "Niin",
huokasi hän sitten. "Minulla on kuumetta, niinkuin äsken sanoit. Voiko
tämä olla muutakaan?"