Theodore oli lähtenyt Vercellistä auringon noustessa. Hän oli laatinut
suunnitelmansa huolellisesti, ja aluksi näytti kaikki sujuvan hyvin.
Carmagnola ei osannut aavistaa mitään, ja ennenkuin hän oikein tointui
hämmästyksestään, havaitsi hän jo olevansa pakomatkalla yllätetyn
kondottansa kanssa.
Theodore jatkoi matkaansa Casalea kohti. Bellarion oli saavuttanut
tarkoituksensa. Hän oli käyttänyt vanhaa, monasti koeteltua temppua,
iskenyt paljastettuun kohtaan saadakseen vastustajan esille suojan
takaa. Ja aivan niinkuin hän oli arvellutkin, oli Theodore huomannut,
ettei kannattanut viivyskellä Vercellin tapaisessa rajakaupungissa, kun
koko muu valtakunta sillävälin saattoi luisua käsistä.
Mutta niinpian kuin Carmagnola käsitti Theodoren jättäneen Vercellin
suojattomaksi, kokosi hän hajalla olevat joukkonsa ja riensi räikkyvin
torvin ja liehuvin lipuin voittajana kaupunkiin. Purkaen sitten
patoutuneen kiukkunsa viattomiin asukkaisiin, antoi hän sotilaittensa
ryöstää ja hävittää kaupunkia mielin määrin. Ja vielä samana iltana
lähetti hän herttua Filippo Marialle näin kuuluvan kirjeen:
"_Jalo Herttua, ja Hyvä Herrani_. — Suureksi ilokseni voin teidän
korkeudellenne ilmoittaa, että Montferratin herra Theodore, saatuaan
tietää Valsassinan ruhtinaan ja eräitten muitten upseerien poistuneen
seudulta joukkoineen, rohkeni tänään päivän koittaessa antautua
taisteluun kanssamme. Kiihkeän kahakan jälkeen Quinton läheisyydessä
me, huolimatta vähälukuisuudestamme, ajoimme hänet pakosalle. Koska
joukkoja ei riittänyt takaa-ajoon, joka olisi johtanut meidät
Montferratin alueelle, ja koska Vercellin valloitus ja palauttaminen
Milanolle oli se tehtävä, jonka olimme teidän korkeudeltanne saaneet
suorittaaksemme, marssimme suoraa päätä kaupunkiin, jota nyt pidän
hallussani teidän korkeutenne nimissä. Voittamalla vihollisemme näin
täydellisesti ja nopeasti toivon toimineeni teidän korkeuttanne täysin
tyydyttävällä tavalla."
Theodoren marssi Casalea kohti oli kaikkea muuta kuin pakoa. Raskaan
piirityskoneiston kuljetus pehmeässä maastossa oli siksi hankalaa
ja hidasta, että vasta illan suussa päästiin Villanovaan. Täällä
ilmoittivat tiedustelijat, että Valsassinan ruhtinaan johtama vahva
armeija jo kiersi pohjoista kohden Terranovan tienoilla.
Theodore ei ollut osannut odottaa tämäntapaista uutista. Se teki hänet
levottomaksi. Hän oli matkannut melko huolettomasti tänne saakka siinä
varmassa vakaumuksessa, että Bellarion odottaisi häntä Casalessa. Siksi
hän oli raahannut mukanaan tuota kirottua piirityskalustoakin. Mutta
nyt tuo yllätyksien mies jälleen sotki hänen laskelmansa.
Theodore pakottautui toimimaan ripeästi. Vihollinen saattoi olla hänen
kimpussaan milloin hyvänsä. Valmisteluissa ei voitu noudattaa läheskään
sitä huolellisuutta, jota tilanne olisi vaatinut. Miehet olivat jo
yöpuulle menossa ja äkillinen hälyytys sai heidät ihan ymmälle.
Varusteet koottiin häthätää ja sitten kiiruhdettiin puolijuoksua
kylästä. Theodore pelkäsi saartoa.
Marssittiin piittaamatta suuria järjestyksestä. Theodore aikoi,
viisaasti kyllä, yrittää päästä Cornon ja Popolon väliselle
viertotielle, jonka molemmin puolin marskimaat tarjosivat sivustoille
hyvän suojan. Hänelle oli nyt eduksi saada taistella mahdollisimman
kapealla rintamalla. Miten hänen loppujen lopuksi kävisi, oli tällä
hetkellä vaikea sanoa, mutta viertotie pelastaisi hänet ainakin
toistaiseksi.
Turha toivo. Tuskin oli ehditty kunnolla penikulmankaan päähän
Villanovasta, kun jo vihollisarmeija hyökkäsi sekä takaa että
vasemmalta. Theodore sai sentään varoituksen siksi ajoissa, että
ennätti joten kuten järjestää joukkonsa. Hän sijoitti tällöin
jalkaväkensä niin nerokkaasti, että Bellarioninkin oli ilmaistava
ihailunsa.
Mutta valitettavasti eivät jalkamiehet olleet päällikkönsä tasolla.
Muodostelma oli heille outo, eikä heidän toiminnastaan tahtonut tulla
mitään. Muutamia hevosia keihästettiin, rintamaan syntyi aukkoja ja
Giasone Trottan raskas ratsuväki heittäytyi heti niihin, kylväen
tapparoillaan kuolemaa ympärilleen. Theodoren varaväki alkoi liikehtiä
ja taistelun tuoksina kiihtyi nopeasti. Markiisi ei totisesti
ollut kadehdittavassa asemassa. Vasen sivusta työntyi yhä kauemmas
Dalmazzon hyllyville soille, selkäpuolella taas virtasi leveä Po.
Hän kaarsi edelleen saadakseen armeijansa ainoalle mahdolliselle
perääntymistielle, Cornon ja Popolon väliselle lujapohjaiselle
maakaistalle, ja onnistuikin lopulta yrityksessään. Epätoivoisesti
taistellen alkoi hän vetäytyä taaksepäin tuuma tuumalta ja sitämukaa
kapeni rintamakin. Elleivät Bellarionin upseerit tunteneet maastoa,
täytyisi heidän ennenpitkää joutua hetteeseen jommallekummalle puolen
tietä. Jos he taas tunsivat seudun, oli heidän pian lopetettava
painostuksensa, koska taistelun jatkaminen olisi voinut käydä heille
itselleen kohtalokkaaksi. Theodore hymyili synkkää hymyä, tyytyväisenä
ovelaan temppuunsa. Hän oli saanut hengähdysaikaa. Nyt ehtisi hän
järjestää joukkonsa ja valmistautua vastahyökkäykseen.
Hänen armeijansa oli hiljakseen vetäytynyt Cornon suunnalle. Se ei
kuitenkaan ehtinyt perääntyä kunnolleen neljännespenikulmaakaan,
ennenkuin yht'äkkiä sen selkäpuolelta alkoi kuulua kavionkapsetta, joka
vähitellen paisui valtavaksi jyrinäksi. Ja seuraavassa hetkessä oli
uusi vihollinen, Ugolino da Tendan ratsuväki, perääntyvien kimpussa.
Ugolino oli hoitanut asiansa hyvin, noudattaen tarkasti Bellarionin
antamia määräyksiä. Ollakseen perillä hyvissä ajoin oli hän lähtenyt
liikkeelle Balzolasta puolipäivän aikaan. Hän oli johtanut kondottansa
Cornon suuntaan aivan rämemaan laitaa pitkin, liikkuen äänettömästi
ja varovasti. Vasta päästyään tarpeeksi lähelle vihollista, oli hän
karauttanut tielle. Isku, jonka hän nyt antoi vastustajalle, oli niin
voimakas, että Theodoren miehet sinkoilivat oikealle ja vasemmalle,
vajoten vyötäisiään myöten soihin. Rivit hajosivat täydellisesti ja
edestäpäin hyökkäsi Bellarionin väki aukkoihin.
Vajaassa kolmessa tunnissa oli kaikki ohi. Theodoren koko armeijasta
oli vain tuhatkunta miestä päässyt pakoon Ugolinon hyökätessä, muut
joko saivat surmansa tai antautuivat. Vangit riisuttiin aseista,
minkäjälkeen he saivat käskyn laittautua pois Montferratin alueelta.
Hevoset ja varukset otettiin talteen. Haavoittuneet vietiin
Villanovaan, Terranovaan ja Grassiin.
Kellon lähetessä kolmea yöllä lähti voittoisa armeija paluumatkalle
ja saapui joitakin tunteja myöhemmin Casaleen, ratsastaen hitaasti
soihduin ja lyhdyin valaistun kaupungin läpi Liutprandin tuomiokirkon
kellojen moikaessa. Haltioitunut kansa tervehti Bellarionia,
Valsassinan ruhtinasta, raikuvin huudoin. Raskas taakka oli pudonnut
jokaisen sydämeltä.
Muutamia vankejakin — Montferratin rikkaimpia aatelismiehiä — oli
Bellarion tuonut mukanaan lunnaita silmälläpitäen. Tuon surkean, pienen
joukon etunenässä astui Theodore yhäti ylpeänä ja ryhdikkäänä. Kiljuva,
tyrkkivä kansanjoukko herjasi ja pilkkasi häntä hänen kulkiessaan ohi,
mutta hän ei ollut kuulevinaan, ei näkevinään mitään. Hän tiesi, että
rahvas, jos hän olisi taistelusta selviytynyt voittajana, nyt olisi
osoittanut hänelle suosiotaan aivan samalla tavalla kuin se osoitti
sitä Bellarionille.
Hänet vietiin palatsiin, samaan huoneeseen, jossa hän niin monet vuodet
oli neuvotellut ja päättänyt Montferratin asioista. Siellä istuivat
häntä nyt odottamassa hänen veljenpoikansa ja veljentyttärensä.
Kypärittä päin ja aseitta seisoi hän heidän edessään kuin syytetty
tuomariensa edessä, pitkänä ja hiukan kumarana. Sillä istuimella,
jolta hän niin kauan oli jakanut oikeutta, istui nuori Gian Giacomo
käsittelemässä hänen asiaansa.
"Te tiedätte, minkä rikoksen olette tehnyt", tervehti nuori markiisi,
katsoen häntä arvokkaasti ja kylmästi. "Te tiedätte rikkoneenne
isälleni antamanne lupauksen. Onko teillä mitään sanottavana
puolustukseksenne?"
Vanha mies raotti huuliaan ja aukoili hermostuneesti käsiään, kunnes
lopulta jaksoi hillitä itsensä kylliksi vastatakseen.
"Olen hävinnyt. Mitä muuta voin tehdä kuin antautua armoillenne?"
"Pitäisikö meidän sääliä teitä häviönne hetkellä? Pitäisikö meidän
unohtaa, minkälaisessa taistelussa olette hävinnyt?"
"En sitä pyydäkään. Olen teidän vallassanne, vankina, avuttomana. En
rukoile armoa. Ehkä en sitä ansaitsekaan. Uskallan vain toivoa sitä.
Siinä kaikki."
Kuka tahansa saattoi nähdä, että hän oli täydellisesti murtunut.
"Ei ole minun asiani tuomita teitä, ja olen iloinen, että pääsen siitä
vastuusta vapaaksi. Sillä vaikka te kenties olettekin unohtanut, että
saman suvun verta on meidän kummankin suonissa, en minä ole sitä
unohtanut. Missä on hänen korkeutensa Valsassina?"
Theodore peräytyi askeleen. "Aiotteko jättää minut tuon roiston
armoille?"
Ruhtinatar loi häneen jäätävän katseen. "Hän on niittänyt runsaasti
kunniaa sen päivän jälkeen, jona hän tarjoutui urkkijaksenne,
päästäkseen konnantyön jäljille, mutta tuo nimitys, jonka hänelle äsken
annoitte, on teidän lausumananne kunniakkaampi kuin ainoakaan hänen
arvonimistään. Se, jota roisto sanoo roistoksi, ansaitsee kaikkien
rehellisten miesten kunnioituksen."
Theodoren kalpeille kasvoille levisi pilkallinen hymy, mutta hän ei
vastannut mitään. Seuraavassa tuokiossa astui Bellarion huoneeseen
kahden sveitsiläisen ja Stoffelin tukemana. Hänen asepukunsa oli
epäjärjestyksessä, nahkatakin ja sen alla olevan silkkipaidan
oikeanpuoleiset hihat oli leikattu auki ja retkottivat tyhjinä,
ja sidottu käsivarsi riippui kannattimessa rinnalla. Hän oli
palttinanvalkea kasvoiltaan ja kärsi ilmeisesti kovia tuskia.
Valeria ponnahti jaloilleen, värin kaikotessa hänen poskiltaan.
"Olette haavoittunut!"
Bellarion hymyili heikosti. "Taistelussa haavoittuu toisinaan. Mutta
luulen, että herra Theodore on saanut vielä pahemman haavan."
Stoffel nosti hänelle tuolin ja sveitsiläiset auttoivat häntä
istuutumaan. Hän huoahti helpotuksesta ja kumartui eteenpäin, niin
ettei selkä koskenut tuolinselustaan.
"Muuan ritareistanne, hyvä herra, murskasi olkapääni viimeöisessä
kahakassa."
"Minä olisin halusta taittanut niskanne."
"Se kai oli hänenkin tarkoituksensa. Mutta minut tunnetaan Bellarion
Onnekkaana."
"Herra Theodore antoi teille äsken toisen nimen", sanoi Valeria.
Bellarion näki hänen huuliensa vavahtavan ja suuttumuksen hänen
Theodoreen suunnatussa katseessaan eikä voinut olla ihmettelemättä.
Saattoiko noin suloinen olento todella vihata katkerasti ja
leppymättömästi? "Hän on äkkipikainen mies", jatkoi neito, "eikä
siekaile puheissaan enempää kuin töissäänkään. Hänen viekkautensa
tuntuu kuitenkin olevan mennyttä."
"Niin", virkkoi Bellarion, "me olemme riistäneet häneltä kaikki, hänen
henkeään lukuunottamatta. Hyväntahtoisuuden naamarinkin."
"Olette sangen jalomielisiä!" sanoi Theodore. "Herjaatte vankia.
Pitääkö minun olla kauan pilkattavananne?"
"Ei missään tapauksessa", vastasi Bellarion. "Te ette ole koskaan
miellyttänyt minua. Viekää hänet pois, Ugolino, ja antakaa vartioida
häntä tarkasti. Oikeudenkäynti alkaa huomenna."
"Koira!" kahahti Theodore myrkyllisesti, kääntyessään lähtemään.
"Minun vaakunassani on koira ja teidän vaakunassanne on hirvi, mikä
tuntuu sopivan vallan erinomaisesti. Valitessani koiran ajattelin
hienoisesti teitäkin."
"Tämä on rangaistus heikkoudestani", mutisi Theodore. "Minun olisi
pitänyt hirtättää teidät ollessanne vankina täällä Casalessa."
"Maksan velkani", vastasi Bellarion. "Jätän teidän niskanne
taittamatta, jotta voisitte vielä kauan elää ja hallita
ruhtinaskunnassanne Genovassa. Palaamme asiaan huomenna."
Ugolino hoputti Theodorea lähtemään. Kun ovi sulkeutui, kaatui
Bellarion eteenpäin ja pyörtyi.