Upseerit vaativat, vaikkakin haluttomasti, kuolemanrangaistusta
Bellarionille. Ainoastaan ruhtinatar ja nuori markiisi olivat toista
mieltä. Neitoa kauhistutti tuo nopea päätös, eikä hän tahtonut millään
tavalla olla osallisena nuoren kondottierin kuolemaan tuomitsemisessa.
Hän alkoi itse asiassa, Bellarionin ilmoitettua, ettei aikonut haastaa
Gian Giacomoa kaksintaisteluun, epäillä pidätetyn syyllisyyttä ja vaati
vihdoin, että Bellarion lähetettäisiin Milanoon kuulusteltavaksi.
Carmagnola hylkäsi pyynnön ja näytteli suuripiirteisen miehen,
jalon ritarin osaa oikein antaumuksella. Hän pauhasi velvollisuuden
täyttämisen välttämättömyydestä ja pahoitteli kovasti asiaa, mutta
pysyi järkkymättömänä.
"Antaisin vuosia elämästäni, jos voisin pestä käteni ja lähettää hänet
herttuan luo, mutta en uskalla panna teidän ja veljenne tulevaisuutta
niin suurelle vaaralle alttiiksi. Koko armeija, ehkä Stoffelia ja
hänen sveitsiläisiään lukuunottamatta, vaatii hänen tuomitsemistaan
kuolemaan. Hän on mennyt liian pitkälle." Muut upseerit ilmoittivat
olevansa samaa mieltä. "Minä en ainakaan usko, että hän on syyllinen",
selitti nuori markiisi heidän hämmästyksekseen. "En halua olla
osallisena syyttömän miehen tuomitsemisessa."
"Sitä ei kukaan meistä halua", sanoi Carmagnola. "Mutta tässähän ei ole
sijaa epäilyksille. Kirje..."
"Kirje", virkkoi nuorukainen kiivaasti, "on vain setäni keksintö, aivan
niinkuin Bellarion sanoi."
Carmagnola tunsi hänen sanojensa kirvelevän kipeästi, mutta sitä
härkäpäisemmin hän piti kiinni kannastaan. "Tuo kerskuri on sokaissut
teidät kaunopuheisuudellaan."
"Ei suinkaan. Hänen käytöksensä tänään sai minut vakuutetuksi hänen
syyttömyydestään. Hän olisi voinut haastaa minut kaksintaisteluun, enkä
minä olisi voinut hänelle mitään, mutta hän luopui aikeestaan. Olisiko
lurjus käyttäytynyt sillä tavalla?"
"Olisi", intti Carmagnola kiivaasti. "Hän tahtoi vain saada teidät
puolelleen. Hän tiesi yhtä hyvin kuin me muutkin, että hallitseva
ruhtinas ei ole tämänkaltaisten ritarilakien alainen. Hän tiesi, että
teillä oli oikeus lähettää joku muu edustamaan itseänne."
"Miksi ette sanonut tuota hänen läsnäollessaan?" kysyi ruhtinatar.
"Koska hän ei jatkanut juttua. Oo, madonna, uskokaa minua. Ei ole
koko Italiassa toista miestä, joka toivoisi niin hartaasti kuin minä,
ettei tarvitsisi olla missään tekemisissä tämän asian kanssa." Hän
puhui arvokkaan surumielisesti. "Tiedän kuitenkin velvollisuuteni, ja
sitäpaitsi on minun noudatettava herrojen upseerienkin vaatimusta. Tuo
kaksinaamainen petturi ei voi välttää kuolemanrangaistusta."
Upseerit säestivät häntä kiivaasti ja yhtä kiivaasti piti Gian Giacomo
puoliaan.
"Eihän teidän tarvitsekaan olla häntä tuomitsemassa", tyynnytti
Carmagnola. "Te voitte pysyä aivan syrjässä ja jättää oikeuden
jakamisen meidän tehtäväksemme."
Ruhtinatarkin vetosi heihin: "Pyydän vieläkin kerran, että
lähettäisitte hänet herttuan luo."
Carmagnola nousi. "Jos suostuisin pyyntöönne, madonna, olisi
seurauksena kapina. Ellen minä huomenna lähetä Bellarionin päätä hänen
isännälleen Vercelliin, ottavat sotilaat ohjakset käsiinsä. Heittäkää
epäilyksenne ja pelkonne. Hänen syyllisyytensä on päivänselvä.
Muistakaahan vain, että hän tahtoi lopettaa piirityksenkin, niin
huomaatte, kenen hyväksi hän toimii."
Alakuloisena istui neito, koettaen turhaan päästä selvyyteen totuudesta.
"Ette kysynyt häneltä, miksi hän aikoi lopettaa piirityksen", muistutti
hän.
"Mitä se olisi kannattanut? Tuo vehkeilijä olisi vain keksinyt uusia
valheita."
Belluno kömpi pystyyn. Hän oli jo pitkän aikaa ollut kärsimättömän
näköinen. "Sallitteko meidän poistua? Asiahan on jo ratkaistu."
Ugolino da Tenda seurasi esimerkkiä. "Miehet alkavat meluta yhä
äänekkäämmin. On parasta lähteä kertomaan heille päätöksestä, niin he
rauhoittuvat."
"Menkää, Herran nimessä." Hän viittasi heille kädellään ja asteli
takan luo. Suuttuneena potkaisi hän palavia pölkkyjä, niin että
säkenet sinkoilivat. "Viekää hänelle tieto päätöksestämme, Belluno, ja
pyytäkää häntä valmistautumaan kuolemaansa. Olkoon hänellä siihen aikaa
päivänkoittoon asti."
"Ah, Jumala, jos me sittenkin olisimme väärässä?" vaikeroi ruhtinatar.
Upseerit lähtivät ja ovi sulkeutui heidän järjestään. Hitaasti
Carmagnola kääntyi ja loi neitoon moittivan katseen.
"Ettekö kuitenkaan luota minuun, Valeria? Toimisinko näin, jos olisi
epäilylle sijaa?"
"Te kenties erehdytte. Muistakaa, että olette erehtynyt ennenkin."
Carmagnola ei halunnut muistaa sitä. "Entä te? Oletteko te erehtynyt
näinä viimeksi kuluneina vuosina. Muistatteko, että Spigno on kuollut?"
"Ah, unohdin."
"Niin. Ja ehkä on totta, mitä Bellarion sanoi täällä äsken, että Spigno
on noussut haudasta kostaakseen."
"Ettekö suostu kutsumaan tänne Theodoren lähettiä?" huusi Gian Giacomo.
"Miksi? Mitä hän voi lisätä siihen, mitä jo tiedämme? Asiahan on
ratkaistu jo, herra markiisi."
Sillävälin oli Belluno lähtenyt katsastamaan Bellarionia, joka oli
teljetty erääseen linnan maanalaisista komeroista.
Tyynesti kuunteli Bellarion kuolemantuomiotaan. Hän ei jaksanut uskoa,
että hänet todellakin teloitettaisiin — koko juttuhan oli aivan
mahdoton hirmuisuudessaan. Jumalat eivät olleet kohottaneet häntä
kunnian kukkuloille syöstäkseen hänet näin pian kuoleman alhoon. He
ehkä leikittelivät hänen kanssaan, mutta hänen henkeään he eivät toki
vielä halunneet riistää.
Hän ojensi kätensä ja pyysi, että hihna, jolla hänen ranteensa oli
sidottu, aukaistaisiin. Belluno pudisti äänettömästi päätään. Bellarion
suuttui.
"Mitä tällainen julmuus kannattaa? Ikkuna on varustettu ristikolla, ovi
on vahva ja sen takana on luultavasti vielä vartiosto. En voisi karata,
vaikka tahtoisinkin."
"Yhtä vaikeata se on, vaikka kätenne ovat sidotutkin."
"Annan teille kunniasanani, että pysyn täällä."
"Teidät on saatu kiinni kavalluksesta ja te tiedätte yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei kavaltajan kunniasanaan kiinnitetä mitään huomiota."
"Menkää helvettiin sitten!" virkkoi Bellarion ja Belluno kiukustui
niin, että kutsui vartion sisään ja käski kahlehtia Bellarionin
nilkatkin.
Vanki sidottiin niin lujasti, että hän saattoi liikkua vain
hypähdellen, ollen joka hetki vaarassa kuukertua nenälleen. Sitten
hänet jätettiin yksinäisyyteensä. Vaivalloisesti istui hän toiselle
kopin kahdesta tuolista, nyökytellen päätään ja hymyillen heikosti
ajatellessaan Bellunon suuttumusta.
"Olisipa minun täytynyt rikkoa muutakin kuin sanani yrittäessäni täältä
pois", tuumi hän, "ja vain idiootti olisi sitä voinut paheksua."
Hän silmäili alastomia seiniä ja pientä ikkunaa. Tuokion kuluttua hän
nousi ja meni lähemmäksi sitä. Nojaten ikkunanlautaan, joka oli hänen
rintansa tasalla, tuijotti hän linnanpihalle. Sitä tietä ei ainakaan
pakoon pääsisi. Ikkunanpielet olivat graniitista. Hän tutki niitä
tarkasti.
"Hullut!" mumisi hän, istuutuen ja vaipuen mietiskelyyn, jonka lopulta
keskeytti niukka ateria — leipäkyrsä ja maljallinen viiniä.
Hän ojensi kätensä ruokaa tuovalle sotilaalle. "Miten voin syödä ja
juoda, kun ranteeni ovat sidotut?"
"Koettakaa keksiä jokin keino."
Bellarion keksi keinon. Hän tarttui molemmin käsin leipäänsä ja
viinimaljaansa. Senjälkeen hän vietti jonkin tunnin ikkunan ääressä,
hangaten kärsivällisesti ranteitaan yhdistävää hihnaa ikkunanpielen
rosoiseen taipeeseen, leväten aina välillä.
Iltahämärissä hän alkoi luikkailla voimiensa takaa ja lopulta säntäsi
vartija koppiin.
"Älkää pitäkö noin kiirettä", pilkkasi mies, "kyllä te pian pääsette
parempaan elämään. Pyövelit tulevat aamun koittaessa."
"Pitääkö minun kuolla kuin koira?" raivosi Bellarion. "Ettekö aio edes
päästää pappia tänne?"
"Oo! Ahaa! Pappi!" Vartija lähti. Hän riensi etsimään Carmagnolaa,
mutta tämä oli mennyt miehistöä puhuttelemaan siltä varalta, että
Stoffel sveitsiläisineen tekisi jonkin yrityksen Bellarionin
pelastamiseksi. Muutkin upseerit olivat samanlaisilla asioilla ja vain
ruhtinatar ja hänen veljensä olivat jääneet linnaan.
"Messer Bellarion haluaa pappia luokseen", selitti sotilas heille.
"Eikö hänen luokseen ole lähetetty pappia?" huudahti Gian Giacomo.
"Tietääkseni piti papin saapua vasta tuntia ennen teloitusta."
Valeriaa värisytti. Gian Giacomo kirosi. "Jumalan nimessä, lähettäkää
heti hakemaan Quintosta pappi tuota poloista lohduttamaan."
Tuntia myöhemmin ohjattiin muuan dominikaanisaarnaaja Bellarionin
koppiin. Miehellä oli yllään valkoinen puku ja sen päällä musta kaapu.
Hän oli pitkä ja käveli hieman etukumarassa.
Vartija laski lyhdyn pöydälle, silmäsi välinpitämättömästi vankia, joka
edelleenkin kyyhötti pöydän ääressä, ja poistui. Mutta ennen munkin
tuloa oli ilmeisesti jotakin tapahtunut Bellarionin hihnoille, sillä
niinpian kuin ovi oli sulkeutunut, nousi hän seisaalleen kahleitten
pudotessa valtoiminaan lattialle. Dominikaaniveljen silmät revähtivät
selälleen. Ja yhä enemmän hän ällistyi, kun voimakas käsipari äkkiä
tarttui häntä kurkusta puristaen sitä niin, ettei hän kunnolla
voinut hengittää, saati sitten huutaa. Hän pyristeli epätoivoisesti
vapautuakseen, kunnes kuuli vangin kuiskaavan.
"Hiljaa, jos henkenne on teille rakas. Jos suostutte pysymään ääneti,
niin koputtakaa jalallanne kahdesti lattiaan. Silloin hellitän
kurkustanne. Jalka kopautti kiivaasti lattiaa.
"Muistakaa, että surmaan teidät armotta, jos huudatte."
Hän laski munkin irti ja tämä veti syvään henkeään. "Miksi... miksi
käytte kimppuuni?" änkytti mies. "Tulin lohduttamaan teitä, mutta te..."
"Tiedän paremmin kuin te itse, miksi tulitte. Aioitte luvata minulle
iankaikkisen elämän. Tyydyn kuitenkin tällä kertaa ajalliseenkin
elämään, niin että jätetään synninpäästö toistaiseksi. Nyt on
tärkeämpää tekemistä."
Puolta tuntia myöhemmin poistui dominikaaniveli pitkänä ja kumarana
niinkuin oli tullutkin, kantaen lyhtyä kädessään.
"Toin pois tämän, poikani", kuiskasi hän vartijalle. "Vankinne halusi
istua pimeydessä ajatuksineen."
Mies tarttui toisella kädellä lyhtyyn ja tyrkkäsi toisella salvan
paikoilleen. Mutta äkkiä hän kohotti lyhtyä ja katsoi munkkia tarkkaan.
Tämä ei ollut aivan samannäköinen kuin tullessaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä sai vartija tuta, että hän oli epäillyt munkkia
hyvällä syyllä, sillä tämä hyökkäsi nokkelasti hänen kimppuunsa ja
tarttui häntä kurkusta. Tuokiota myöhemmin oli sotilaan pää kolahtanut
lattiaan pari kolme kertaa ja hän meni tajuttomaksi.
Bellarion puhalsi lyhdyn sammuksiin, raahasi ruumiin pimeään nurkkaan,
veti kaavun tiukasti ympärilleen ja harppoi pihalle.
Linnanpihalla maleksivat sotamiehet näkivät tulijassa vain saman
dominikaaniveljen, joka puolta tuntia aikaisemmin oli saapunut antamaan
vangille synninpäästöä. Takaovi avattiin ilman muuta ja mutisten
vartijalle "pax vobiscum" kulki munkki sillan yli, kadoten pimeyteen.
Tielle päästyään nosti hän pitkän kaavun liepeitä ja alkoi kävellä
nopeasti kaupungista poispäin. Missä hän näki Carmagnolan sotilaiden
liikkuvan, noudatti hän kuitenkin suurta varovaisuutta.
Noin tuntia ennen puoltayötä saapui Bellarion Stoffelin leiriin,
joka oli melkoisen matkan päässä Vercellin suunnalla. Leirissä hän
havaitsi vilkasta liikehtimistä ja ennenpitkää pysähdytti pari Urin
miestä hänet, tiedustellen, mitä hän tahtoi. Hän ilmoitti heille ken
oli, ja jo heidän opastaessaan hänet Stoffelin luo, ehti uutinen hänen
saapumisestaan levitä ympäri leirin.
Stoffel, joka oli täysissä varuksissa, tuijotti ällistyneenä
Bellarionia, tämän astuessa hänen telttaansa.
Ripeästi riisui tulokas munkin vaatteet yltään ja seisoi pian ystävänsä
edessä tavallisessa asepuvussaan.
"Olimme juuri lähdössä auttamaan teitä", kertoi Stoffel. "Jopa olisitte
tehneet mielettömän yrityksen, Werner. Mitä te olisitte voineet
kolmelletuhannelle miehelle, jotka ovat valmistautuneet ottamaan teidät
vastaan?" Hänen äänensä oli ystävällinen ja hän pudisti liikutettuna
ystäväänsä hartioista.
"Jotakin me kaiketi sentään olisimme saaneet aikaan. Miesteni
keskuudessa vallitseva innostus olisi ollut tärkeä tekijä sekin."
"Entä Quinton muurit? Olisitte turhaan puskeneet päänne niitä vastaan,
vaikkapa olisitte päässeetkin niin etäälle. On onni sekä minulle että
teille, että olen säästänyt teidät tästä pälkäästä."
"Ja mihin nyt ryhdymme?" kysyi Stoffel.
"Käskekää purkaa leiri heti. Marssimme Mortaraan, missä yhdymme
Valkoisen Koiran komppaniaan, josta minun ei olisi pitänyt koskaan
erota. Näytämme Carmagnolalle ja Montferratin ruhtinaille, mihin
Bellarion pystyy."
Siitä oli muuten Carmagnolalla tällä hetkellä jo pieni aavistus. Tieto
Bellarionin karkaamisesta oli ennättänyt levitä ympäri koko Quinton,
ja Carmagnolan luo etulinjoille oli sitäpaitsi saapunut haavoittunut
vartiosotilas ja puolialaston pappi, jotka antoivat hänelle
yksityiskohtaisen selonteon tapahtumasta. He olivat etsineet häntä
hyvän aikaa, mutta vielä pitemmän ajan tarvitsi hän keksiäkseen, mihin
hänen nyt oli ryhdyttävä. Lopulta hän päätteli, että Bellarion oli
lähtenyt Stoffelin luo. Kädenkäänteessä sai hän koolle upseerinsa ja
tuokiota myöhemmin marssi armeija kokonaisuudessaan sveitsiläisleiriä
kohti. Tultiin kuitenkin liian myöhään. Sveitsiläiset eivät olleet
aikailleet edes senvertaa, että olisivat purkaneet leirinsä, vaan
olivat jättäneet sen silleen ja painuneet matkaan.
Carmagnola pyörsi takaisin Quintoon kertomaan ruhtinattarelle asiasta.
Hän tapasi neidon istumassa yksinään asesalissa hirsivalkean ääressä.
"On aivan selvä, että hän on lähtenyt oman kondottansa luokse
Mortaraan", selitti uljas päällikkö. "Mutta kun en tiennyt, mitä tietä
hän oli kulkenut, en voinut lähteä ajamaan häntä takaa. Sitäpaitsi
olisi takaa-ajo itsestään lopettanut piirityksen täällä."
Hän raivosi ja noitui, harppoen edestakaisin huoneessa ja
moittien itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt huolellisempiin
varovaisuustoimenpiteisiin, kun kerran tiesi, kenen kanssa oli
tekemisissä. Hän kirosi papin ja vartijan ja linnanpihalla maleksivat
sotamiehet, jotka olivat antaneet Bellarionin poistua kaikessa rauhassa.
Neito tarkkasi häntä, havaiten, ettei hän tällä tavalla mekastaessaan
ollut ensinkään ihailun arvoinen. Vastahakoisesti myönsi hän itselleen
tyynen Bellarionin käyttäytyneen paljon miehekkäämmin. Hän huokasi.
Olisipa Bellarion vain ollut rehellinen ja uskollinen, niin olisi hän
ollut mitä loistavin sankari.
"Raivoamisesta ei ole apua, Carmagnola", sanoi hän lopulta hieman
kirpeästi.
Tuskastunut Carmagnola pysähtyi. "Mistä suuttumukseni johtuu, madonna?
Olenko minä menettänyt mitään? Ajanko minä omia etujani? Haa! Raivoan,
koska näen edessäni kaikki ne vaikeudet, jotka nyt ovat kasaantuneet
teidän tiellenne."
"Minun tielleni?"
"Niin. Ettekö ymmärrä, mitä tapahtuu? Luuletteko että tänä yönä olemme
menettäneet vain Bellarionin ja muutaman sveitsiläisen? Ei. Mortaran
armeija on suurimmalta osaltaan Bellarionin väkeä, Koiran komppanian
miehiä. Totisesti soveltuva nimi tuolle joukolle! Ja ne, jotka kuuluvat
toisiin osastoihin, palvelevat Bellarionille uskollisten päälliköitten
alaisina. Nämä taas eivät tiedä mitään hänen kavalluksestaan. Hän
on meitä paljon voimakkaampi tällä hetkellä, sillä hänen armeijansa
vahvuus on liki neljätuhatta miestä."
Neito katsoi häneen säikähtyneenä. "Tarkoitatteko, että hän aikoo käydä
kimppuumme?"
"Mitäs muuta sitten? Tunnen hänet jo tarpeeksi hyvin. Kautta pyhäin!
Eipä hän olisi voinut saada parempaa tekosyytä." Hän menetti taas
malttinsa. "Nyt hän voi murskata meidät ja kuitenkin puhdistautua
herttuan silmissä. Ymmärrättekö jo, minkävuoksi en tahtonut antaa
hänelle mitään mahdollisuutta välttää rangaistustaan?"
"Olemme siis hukassa, jos hän marssii tänne. Jäämme hänen ja setäni
joukkojen väliin."
Carmagnola ei vielä tahtonut myöntää niin paljon. Hän naurahti
harmistuneena.
"Noin vähänkö te luotatte minuun, Valeria? Rakkauteni teihin antaa
minulle kyllä voimia kestää heitä vastaan. En heitä aseitani niin
kauan kuin olen hengissä. Ryhdyn heti laatimaan suunnitelmia
huomisaamua varten. Kirjoitan samalla herttualle, ilmoitan hänelle
Bellarionin kavalluksesta ja pyydän apujoukkoja. Hän lähettää niitä
varmasti. Filippo Maria ei salli kenenkään upseerinsa kapinoida." Hän
naurahti rauhoittuneena ja luottavasti ja näytti jälleen uljaalta ja
sankarilliselta loistavissa varuksissaan.
Neito ojensi hänelle kätensä. "Ystäväni, suokaa minulle anteeksi. En
tahdo enää loukata teitä osoittamalla pelkoa."
Carmagnola tarttui hänen käteensä, veti hänet luokseen ja painoi
hänet leveätä rintaansa vasten. "Tuo on sitä harvinaista rohkeutta,
jota teissä ihailen niin suuresti, Valeria. Olette minun, oma
ruhtinattareni! Jumala loi meidät toisiamme varten."
"Ei vielä", väitteli neito, hymyillen heikosti ja karttaen miehen
hehkuvaa katsetta.
"Milloin sitten?" kysyi toinen kiihkeästi.
"Kun Theodore on ajettu pois Montferratista."
Carmagnola puristi hänet lujemmin syliinsä.
"Onko tuo lupaus, Valeria?"
"Lupaus?" kertasi neito ikäänkuin huumaantuneena. "Se mies, joka
kukistaa Theodoren, saa minut, jos vain haluaa. Sen vannon."