Jälkimaailmalle on säilynyt kirje, jonka Valsassinan ruhtinas joitakin
aikoja näiden tapausten kirjoitti herttua Filippo Marialle. Kirjeessä
hän arvostelee aikansa upseereita seuraavasti: "He ovat urhoollisia
veikkoja ja hyviä tappelijoita, mutta karkeita, tietämättömiä ja
sivistymättömiä. He ovat väkevän, hedelmällisen maan kaltaisia,
maan, johon aura ei ole vielä koskenut, ja jossa senvuoksi tiedon
säästeliäästi kylvettyjen siementen on vaikea itää."
Kun armeija kolme päivää myöhemmin saapui Carpignanoon, havaittiin,
että Bellarion oli arvannut oikein. Vercellistä oli kiireesti lähetetty
sata ratsumiestä tuhoamaan siltaa. Tämän joukon oli Stoffel saartanut,
ottanut vangiksi ja riisunut aseista.
Marssittiin Sesian yli ja kun oli kuljettu sen oikeanpuoleista rantaa
toiset kolme päivää, mentiin Cervon yli juuri Quinton yläpuolella.
Quintossa majoittui Bellarion pikku linnaan, jonka omisti Theodoren
liittolainen, herra Girolamo Prato.
Linnasta saivat asunnon myös ruhtinatar, hänen veljensä ja Carmagnola,
joka oli jo toipunut masennuksestaan ja esiintyi yhtä varmana ja
tärkeänä kuin konsanaan aikaisemmin.
Bellarion ei ajatellut vakavissaan Vercellin piiritystä. Hän tuntui
kyllä tekevän valmistuksia sitä varten, mutta kaikki oli vain
silmänlumetta. Koko piirityshomma oli strateeginen temppu. Kun hän
Quintosta käsin oli tarkastellut Theodoren rintavarustuksia, huomasi
hän, että Vercelliä oli melkein mahdoton valloittaa rynnäköllä.
Piiritykselläkään ei päästäisi mihinkään, ennenkuin mahdollisesti
pitkien aikojen kuluttua — ja aikaa oli niukasti — sillä kaupunki
oli joka suhteessa hyvin varustettu. Elintarpeitakin oli sinne saatu
kootuksi suunnattomat määrät.
Mutta kerskuri Carmagnola oli totisessa touhussa ja ruhtinatar Valeria
kannusti uljasta kondottieriaan parhaansa mukaan. Carmagnola ei
tahtonut tyytyä siihen, että Bellarion piirittäisi Vercellin, sillä
piiritys oli jumalattoman pitkäveteistä hommaa, vaan vaati jyrkästi ja
äänekkäästi, että kaupunki oli valloitettava rynnäköllä. Aivan kuin
siltarakennuksen tullessa puheeksi antoi Bellarion nytkin myöten ja
kehoitti Carmagnolaa valmistamaan suunnitelman hyökkäystä varten. Kolme
yritystä tehtiin ja jokaisen torjui vihollinen helposti, niin helposti,
että Bellarion alkoi aavistella pahaa. Kolmannen yrityksen jälkeen kävi
myös Carmagnola epäluuloiseksi. Hän ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan
Bellarionille, niinkuin hänen olisi tullut tehdä, vaan uskoi ne
ruhtinattarelle.
"Tarkoitatte", sanoi tämä, "että joku meikäläinen antaa
suunnitelmistamme tietoja Theodorelle?"
He olivat kaksin Quinton linnan asesalissa, jonka ikkunoista oli
näköala joelle. Huone oli avara ja tavallisissa oloissa alaston, mutta
Bellarion oli siirrättänyt siihen hieman huonekaluja, koska linnan muut
huoneet eivät miellyttäneet häntä niin suuresti kuin tämä.
Ruhtinatar istui jykevässä nojatuolissa pöydän ääressä. Hänen yllään
oli sininen, nahalla päärmetty, lämmin puku. Pitkä ja salskea
Carmagnola upeili rikinkeltaisessa vaatteuksessa. Kiihtyneenä hän
mittaili huonetta pitkin askelin.
"Alan pelätä sitä", myönsi hän.
Hetken äänettömyys Vihdoin Carmagnola pysähtyi ja asettui kädet
selän takana tuijottamaan hirsivalkeaan. Sitten hän loi katseen
ruhtinattareen. "Tiedätte, mitä ajattelen", virkkoi hän. "Luulen, että
te loppujen lopuksikin olette oikeassa, mitä Bellarionin vehkeilemiseen
tulee."
Neito pudisti päätään, "Epäluuloni haihtuivat samana yönä, jona teidän
siltanne tuhoutuivat. Bellarionin todistelu oli niin täydellinen ja
hänen laskelmansa siksi oikeaan osuvat, etten voinut häntä kauemmin
epäillä. Hän oli tavallinen palkkasoturi, ei muuta. Luotan häneen
nyt, koska hän tietää hyötyvänsä uskollisuudesta paljon enemmän kuin
kavalluksesta."
"Ah", huomasi Carmagnola, "olette taaskin oikeassa ruhtinatar. Olette
aina oikeassa."
"Epäillessäni häntä olin väärässä. Annetaan sen asian olla."
Neito nousi ja meni lähemmäksi roihuavaa valkeaa, ojentaen kätensä
liekkejä kohti. Carmagnola teki hänelle tilaa vieressään.
"Minun on vilu", sanoi Valeria. "Epätietoisuus oli yhtä hyytävä kuin
marraskuun tuulet."
"Rohkeutta vain, Valeria. Epätietoisuus katoaa tuulien mukana. Kevät
koittaa ulkona ja kevät koittaa rinnassammekin."
Neito kohotti katseensa ja silmäili miettivästi komeaa, uskollista
kumppaniaan. Hänen tuli helpompi olla.
"On hyvä omistaa teidänkaltaisianne ystäviä tällaisina aikoina", sanoi
hän.
Mies kietoi muitta mutkitta käsivartensa hänen ympärilleen.
"Teidänkaltaisenne nainen rinnallani voin uhmata koko maailmaa."
Heidän takanaan huomautti matala ääni kuivasti:
"Aloittakaa Vercellillä."
Hämillään ja yllytettyinä he kääntyivät kohdatakseen Bellarionin
ivallisen katseen. Hän lähestyi hitaasti, yhtä uljaana kuin Carmagnola,
vaikkakin hennompana ja hienompana. "Minä ja myös ruhtinatar olisimme
kiitollisia teille, Francesco, jos ensin selviytyisitte Vercellistä.
Maailma voi odottaa vielä hiukkasen."
Peittääkseen hämmennystään nosti Carmagnola äläkän. "Jos saisin toimia
oman pääni mukaan, valloittaisin Vercellin huomispäivänä."
"Kuka teitä estää?"
"Te. Puhuin yöllisestä hyökkäyksestä..."
"Ah, niin!" muisti Bellarion. "Miksi takerrutte siihen? Eikö minun
mielipiteeni koskaan merkitse mitään? Tuo mainitsemanne suunnitelma on
jo ennakolta tuomittu epäonnistumaan."
"Eikä ole, jos se vain toteutetaan esittämälläni tavalla." Hän
tepasteli pöydän luo ja laski sormensa aukilevitetylle kartalle.
"Jos tästä, kaupungin itäpuolelta, tehtäisiin valehyökkäys, jota
linnaväki tietysti heti rientäisi torjumaan, voitaisiin muurit vallata
äkkirynnäköllä kaupungin toiselta laidalta."
"Oikein", myönsi Bellarion miettivästi. "Tuo valehyökkäys on uusi
ajatus, ja sangen hyvä."
"Kas, kerrankin kannatatte minua. Kovinpa olette armollisella tuulella!"
Bellarion ei ollut huudahdusta kuulevinaan. "Mutta vaarallinen on
tämäkin suunnitelma. Valehyökkäykseen tarvitaan vahva osasto, muuten
paljastuu totuus, ja loppujen lopuksi voi tämä osasto kaikesta
huolimatta joutua surman suuhun."
"Siihen vaaraan ei antauduta", sanoi Carmagnola nopeasti.
"Helpommin sanottu kuin tehty."
"Miksi? Valehyökkäys houkuttelee piiritetyt kaupungin itälaidalle,
mutta ennenkuin he ehtivät ryhtyä vastahyökkäykseen, tulee heille kiire
joutua toisaanne."
Bellarion punnitsi asiaa uudelleen, mutta pudisti sitten päätään.
"Johan myönsin, että ajatus on hyvä, mutta en sittenkään aio antautua
niin suureen vaaraan."
"Mihin vaaraan?" Carmagnolaa harmitti Bellarionin taipumattomuus.
"Jumaliste! Johtakaa itse valehyökkäystä, jos tahdotte. Minä otan
haltuuni iskujoukon, ja jos te teette tehtävänne, vastaan minä kyllä
siitä, että olen kaupungin muurien sisäpuolella ennen päivänkoittoa."
Valeria seisoi yhä selin heihin, lämmittäen käsiään hirsivalkean
edessä. Bellarionin äkillinen ilmestyminen huoneeseen oli saanut hänet
hämilleen ja suuttuneeksi sekä itseensä että Carmagnolaan. Alakuloisena
oli hän kuunnellut miesten keskustelua, kunnes Carmagnolan tekemä
ehdotus nyt hieman kohensi hänen mieltään.
"Vastaatteko tosiaan?" kysyi Bellarion. "Entä jos epäonnistutte?"
"Siitä ei kysymystäkään. Sanoittehan itsekin äsken, että suunnitelma on
hyvä."
"Tuskinpa vainkaan sanoin niin paljon. Totta puhuen pelkään
Montferratin Theodorea enemmän kuin olen pelännyt ketään muuta
vihollisistani."
"Pelkäätte!" pilkkasi Carmagnola. "Juuri niin. Tapani ei ole syöksyä
eteenpäin kuin hullu härkä. Tahdon aina tietää tarkoin, mihin antaudun."
"Nythän sen tiedätte."
Valeria lähestyi heitä hitaasti. "Suostukaa, herra ruhtinas,
lopultakin", pyysi hän.
Bellarion katsoi Carmagnolasta neitoon. "Saatatte minut hieman ymmälle.
Ettekö koskaan opi mitään? No, olkoon menneeksi, Francesco. Yritetään.
Mutta jos yritys menee myttyyn, niin älkää koettakokaan taivuttaa minua
tekemään mitään sellaista, jonka onnistumisesta en itse ole varma."
Valeria oli hänelle kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin. Totisen
ja ankaran näköisenä otti Bellarion hänen kiitollisuudenilmauksensa
vastaan.
Suunnitelma oli Carmagnolan ja senvuoksi jätti Bellarion myös
valmistelut Carmagnolan tehtäviksi. Yritys aiottiin toimeenpanna jo
seuraavana yönä. Merkki valehyökkäyksen aloittamiseen annettaisiin San
Vittoresta, jossa oli yksi Italian näihin aikoihin harvalukuisista
kellolaitteista. Sopivan ajan kuluttua tekisi sitten Carmagnola
rynnäkkönsä vastakkaiselta puolelta.
Yllään uljas asepuku, piikkipää kypärä kädessään, lähti Carmagnola
saamaan ruhtinattaren siunauksen matkalleen. Neito toivotti lämpimästi
onnea, lausuen olevansa ritarilleen sydämestään kiitollinen.
"Älkää vielä minua kiittäkö", virkkoi mies. "Ennen aamua on Montferrat
oleva jalkainne juuressa. Jääkööt kiitokset siihen asti."
Bellarion ei käynyt ruhtinatarta tapaamassa ennen lähtöään. Hänellä
oli kevyet varukset — ainoastaan rinta- ja selkähaarniska sekä
teräskypärä — ja hän lähti matkalle kaikessa hiljaisuudessa pimeyden
tultua, kiertäen kaukaa syrjäteitä, jottei Vercellistä huomattaisi
hänen aikeitaan. Hänellä oli vain kahdeksansataa ratsumiestä
mukanaan. Hitaasti he etenivät kohti Vercellin itälaitaa, jonka
muurit kuvastuivat mustana rykelmänä oudosti leimahtelevaa taivasta
vasten. Jonkun matkan päässä kaupungista pysähdyttiin ja laskeuduttiin
satulasta. Mukaanotetut rynnäkkötikkaat pantiin kuntoon ja alettiin
odottaa sovittua hetkeä.
Bellarionin arvelun mukaan oli aloittamisaika jo melkein käsissä, kun
äkkiä rivistöstä kuului liikehtimistä. Muuan kaupungista päin tullut
mies oli saatu kiinni ja hän vaati kiivaasti pääsyä päällikön puheille.
Hengästyneenä hän selitti olevansa herttuan uskollinen alamainen ja
kertoi, että Theodore oli saanut vihiä sekä valehyökkäyksestä että
rynnäköstä ja valmistautui lämpimään vastaanottoon.
Bellarion noitui. Tavallisesti hän kykeni hillitsemään itsensä, mutta
tällä kertaa olikin tavallista vaarallisempi yritys kysymyksessä.
Oli mahdotonta saada tietoonsa, minkälaisiin vastatoimenpiteisiin
Theodore jo oli ehtinyt ryhtyä. Ei olisi pitänyt kallistaa korvaansa
Carmagnolalle, tuolle mylvivälle mullikalle!
Kiukkuisesti hän komensi miehensä ratsaille. Rivistön järjestäytyessä
kajahtelivat kumeat kellonlyönnit San Vittoresta. Tuokiota myöhemmin
nelisti joukko jo eteenpäin. Bellarion toivoi hartaasti, että ehtisi
ajoissa varoittamaan Carmagnolaa ja käännyttämään hänet takaisin.
Ennenkuin he kuitenkaan olivat puolimatkassakaan, kuulivat he taistelun
melskettä läntiseltä suunnalta.
Theodore oli päästänyt Carmagnolan joukot aina vallihaudalle asti,
vieläpä sallinut näiden pystyttää muutamia tikkaitakin, ennenkuin
itse lähti liikkeelle. Nopeasti oli hänen väkensä sitten hyökännyt
Carmagnolan sivustan kimppuun, yht'aikaa kahdelta taholta, mutta
Carmagnola pelastui kuin ihmeen kautta.
Vikkelä Stoffel, joka Bellarionilta oli oppinut jalkaväkitaktiikkansa,
kykeni omalla tahollaan torjumaan Theodoren ratsuväen hyökkäyksen,
kokosi sitten miehensä ja lähti perääntymään, tahtoen pelastaa mitä
pelastettavissa oli. Sitävastoin olisi Carmagnolan ja Bellunon käynyt
huonosti, ellei Bellarion ratsumiehineen olisi ehtinyt rytäkkään.
Theodoren miehet joutuivat tällöin kahden tulen väliin, eikä voitu
ajatellakaan mitään taistelusuunnitelman muutosta yön pimeydessä.
Theodore katsoi senvuoksi parhaaksi vetäytyä takaisin Vercellin
muurien turviin.
Kummallakin puolella oltiin kiitollisia siitä, että oli selvitty
asiasta verrattain vähäisin menetyksin.