Carmagnolan ja Bellarionin väliset erimielisyydet lykkäsivät lähdön
päivästä päivään. Täten sai Montferratin Theodore hyvää aikaa varustaa
Vercelli piirityksen varalta, hankkia elintarpeita ja keskittää
joukkoja kaupunkiin. Lisäksi hän kiireen kaupalla rakennutti ja lujitti
varustuksia, kaivautti vallihautoja ja valmistutti asemia, joista ajan
tullen voisi torjua hyökkäyksen.
Milanoon tiedoitettiin hänen toimenpiteistään, ja tämä tiedoitus antoi
aihetta uusiin erimielisyyksiin. Carmagnola vaati, että Mortara,
joka myös oli Theodoren hallussa, oli vallattava ennen Vercelliä,
koska Mortara muka muuten olisi alituisena uhkana Milanon armeijan
selkäpuolella. Bellarionin mielestä taas vaara oli niin pieni, että
siihen tuskin kannatti kiinnittää huomiota. Jos haaskattaisiin aikaa
Mortaran valloittamiseen, ehtisi Theodore vain varustautua sitä
paremmin, kun taas Vercellin kukistuminen merkitsisi Mortarankin
tuhoa. Upseereista olivat toiset Carmagnolan, toiset Bellarionin
puolella. Koenigshofen, Stoffel ja Trotta kannattivat viimemainittua.
Ercole Belluno, joka komensi Carmagnolan jalkamiehiä, ja ratsuväen
komentaja Ugolino da Tenda taas olivat Carmagnolan kanssa yhtä mieltä.
Bellarion olisi kyllä saanut heidät taivutetuiksi, elleivät ruhtinatar
Valeria ja hänen veljensä olisi olleet läsnä jokaisessa neuvottelussa.
Sisarukset olivat kumpikin ehdottomasti Carmagnolan puolella. Lopulta
päästiin kuitenkin sopimukseen. Päätettiin, että Koenigshofen ja Trotta
miehineen suojaisivat armeijan selkäpuolta Mortarasta mahdollisesti
uhkaavaa vaaraa vastaan.
Myöhästyneenä pääsi armeija vihdoin, neljäntuhannen miehen vahvuisena,
lähtemään liikkeelle kohti Vercelliä. Borgo Vercellin luona oli
kuitenkin pysähdyttävä sillä Theodore oli revityttänyt Sesian yli
menevän sillan. Kaupungin ja hyökkääjien välillä virtasi nyt leveä,
kuohuva joki.
Bellarion sai pian tietää, että kaksikymmentä penikulmaa ylempänä,
Carpignanossa, oli vielä ehyt silta. Hän päätti heti marssittaa
joukkonsa tätä tietä päämäärään.
"Kaksikymmentä penikulmaa sinne ja kaksikymmentä penikulmaa takaisin!"
marisi Carmagnola. "Liian paljon. Se käy meille kovin rasittavaksi."
"En ryhdy väittelemään siitä asiasta. Onhan meillä toinenkin
mahdollisuus: marssia Casalen kautta. Mutta Casale on vielä kauempana."
"Voisimme rakentaa sillat", sanoi Carmagnola, "Sesian ja Cervan
yhtymäkohdan yläpuolelle. Siellä ovat joet kapeimmillaan. Näin
säilyttäisimme myös yhteyden Mortaran armeijaan."
"Alatte huomata, mitä hankaluuksia Mortaran armeija meille tuottaa."
"Hankaluuksista ei puhettakaan, jos vain toimimme reippaasti."
"Ja noitten siltain rakentaminen kai olisi juuri tätä reipasta
toimintaa." Bellarion hymyili hieman ivallisesti ja Carmagnola huomasi
sen. "Voitteko väittää vastaan?"
"Voin. Enemmänkin. Aavistan, mihin tämä johtaa. Toisinaan, Francesco,
ihmettelen, missä oikein olette sotataitonne oppinut, ja miksi
oikeastaan olette antautunut sotilasalalle."
He keskustelivat erään talonpoikaistalon keittiössä, jonne olivat
majoittuneet ruhtinatar Valerian vuoksi. Tämä oli näet veljensä
kanssa retkellä mukana. Sisarukset olivat ainoina todistajina tässä
molempien päälliköitten välisessä nahinassa, ja kun Carmagnola lopulta
alkoi riehua ja elehtiä, kävellen raskain askelin edestakaisin pikku
huoneessa, ryhtyi ruhtinatar häntä rauhoittamaan. Pannen kätösensä
soturin punaiselle hihalle, sanoi hän:
"Älkää välittäkö hänen letkauksistaan, messer Carmagnola. Luotan
teihin ehdottomasti. Toivon, että rakennutatte sillat suunnitelmanne
mukaisesti."
Bellarion silmäili häntä puolittain suuttuneena, puolittain huvitettuna.
"Jos te alatte komentaa, madonna, pidän suuni visusti kiinni." Hän
kumarsi ja poistui.
"Jonakin päivänä annan tuolle nenäkkäälle koiralle opetusta hyvissä
tavoissa", kähisi Carmagnola.
Ruhtinatar pudisti päätään.
"Hänen käytöksensä ei huolestuta minua siinä määrin kuin hänen
mahdolliset aikeensa. Jos voisin luottaa häneen..."
"Jos luottaisitte hänen uskollisuuteensa, täytyisi teidän epäillä hänen
sotataitoaan."
"Sotilaanahan hän juuri on saavuttanut mainetta", puuttui Gian Giacomo
puheeseen. Nuori markiisi ei pitänyt Carmagnolan pöyhkeilevästä
esiintymistavasta ja katsoi karsain silmin hänen mielistelevää
käytöstään Valeriaa kohtaan.
"Hänellä on ollut onni myötä", vastasi Carmagnola, "ja menestys on
noussut hänelle päähän."
Sillävälin lähetti Bellarion Stoffelin viidensadan jousimiehen ja
melkoisen ratsujoukon kanssa Carpignanoon. Kun Carmagnola myöhemmin
sai kuulla tästä, syntyi uusi riita. Hän kysyi, miksi ei Bellarion
ensin ollut neuvotellut asiasta hänen ja ruhtinattaren kanssa, ja
Valeria yhtyi myös tiukkaamaan tähän vastausta. Bellarion puhui suunsa
puhtaaksi. "Siltarakennukseenne kuluu ainakin viikko. Sinä aikana ehtii
Theodore tuhota Carpignanon sillan."
"Mitä minä Carpignanon sillasta, kun minulla kerran on täällä omat
sillat?"
"Ette mitään, niinpian kuin siltanne ovat valmiit. Mutta minä
aavistan, että niiden valmistumiseen tarvitaan enemmän aikaa kuin
ehkä luulettekaan, ja että meidän loppujen lopuksi kuitenkin täytyy
turvautua Carpignanon siltaan."
"Sillat rakennetaan viikossa", sanoi Carmagnola. Bellarion hymyili.
"Kun ne ovat valmistuneet ja kun olette marssittanut kaksituhatta
miestä niiden yli, kutsun Stoffelin takaisin."
"Mutta sillävälin..."
Bellarion kävi äkkiä vakavaksi ja keskeytti hänet. "Sillävälin
määrään minä. Vaikka taivunkin tässä silta-asiassa, koska käsitän,
että sillätavoin saan teidät pikimmin huomaamaan erehdyksenne, en aio
noudattaa neuvojanne vastoin parempaa tietoani."
"Jumalavita, Bellarion!" kirahti Carmagnola. "En aio sallia
minkäänlaista koppavuutta. Punnitkaa sananne, ellette halua, että
syötän ne teille."
Bellarion katsoi häntä kylmästi ja huomasi Valerian tyynnyttävän käden
jälleen laskeutuvan korealle hihalle.
"Tällä hetkellä muuan tärkeä asia vaatii huomioni kokonaan. Jos te,
sitä hoitaessani, sattuisitte unohtamaan, että minä olen ylipäällikkö,
erotan teidät armeijasta."
Hän jätti kerskurin raivokohtauksen valtaan.
"Vain kunnioitukseni teitä kohtaan, madonna, piti minut aisoissa
äsken", vakuutti Carmagnola ruhtinattarelle. "Että hän rohkeneekin
puhutella minua tuossa äänilajissa, vaikka tietää, että täälläolevista
miehistä suurin osa on minun puolellani. Hänhän on lähettänyt pois
melkein kaikki omansa." Hän puristi kätensä nyrkkiin. "Teidän vuoksenne
minun kuitenkin täytyy sietää tätä. Mikään ilmiriita ei saa tulla
kysymykseenkään ennenkuin veljenne on Montferratin valtaistuimella."
Tällaiset uljuuden ja uskollisuuden ilmaukset liikuttivat ruhtinatarta
syvästi ja lähinnä seuraavina päivinä, sotilaitten kaataessa puita
ja touhutessa rakennustöissä, kulutti hän suurimman osan aikaansa
Carmagnolan seurassa.
Neidon oli nyt pakko asua epämukavassa teltassa ja tutustua
kenttäelämään läheltä, mutta Carmagnola teki voitavansa saadakseen
hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Ruhtinatar pysyikin
ihmeteltävän urheana koko ajan. Hän kävi katsomassa puolialastomia
sillanrakentajia, jotka liittivät yhteen suuria puita ponttooneiksi, ja
ihaili äänekkäästi Carmagnolan taitoa ja nerokkuutta. Mutta Bellarion
piti koko hommaa pilkkanaan, mikä tietenkin oli uusi todistus hänen
häijyydestään.
Carmagnola kertoi neidolle aikaisemmista seikkailuistaan ja piti huolta
siitä, että itse näytteli sankarin osaa niissä kaikissa. Hän suorastaan
lumosi kauniin seuralaisensa jutuillaan. Ylvästellen hän kerskui, miten
kerrankin oli käsikähmässä murskannut voimakkaan vihollisen murusiksi,
miten joukkonsa etunenässä oli kivi- ja pikisateessa kavunnut korkeita
muureja ylös, miten neuvottelukokouksessa istuen oli laatinut
nerokkaimmat suunnitelmat vastustajan pään menoksi.
Muutamana päivänä, heidän istuessaan katselemassa miehiä, jotka
hyörivät siltarakennuksella, muuttui Carmagnolan sävy yht'äkkiä
tuttavalliseksi.
"Tämä on kuitenkin" — hän viittasi joelle — "aikaansaannoksistani
itselleni mieluisin. Se päivä, jona veljenne nousee Montferratin
valtaistuimelle, on oleva kunnian päivä minullekin. Kunnian päivä,
mutta samalla katkera."
"Katkera?" Neito katsoi häntä kysyvästi.
Carmagnolan kasvot synkistyivät ja hänen katseensa painui. "Tietysti.
Silloinhan tämä tehtäväni on päättynyt ja minun on poistuttava;
lähdettävä taistelemaan maksusta, kun nyt saan taistella omasta
halustani."
Ruhtinatar käänsi hämillään pois katseensa.
"Ah, varmasti niitätte vielä kunniaa ja mainetta."
"Kunniaa ja mainetta!" Mies nauroi. "Kunnian tavoittelemisen jätän
Bellarionin kaltaisille vehkeilijöille. Luopuisin kernaasti kaikesta
sellaisesta, jos vain saisin seurata sydämeni ääntä."
Rohkeasti tarttui hän neidon käteen. Valeria ei vastustellut, vaikka
hän rypisti kulmiaan hiukan.
"Voi, parasta olisi aina noudattaa sydämensä ääntä."
Carmagnola tarttui hänen toiseenkin käteensä ja heittäytyi polvilleen
hänen eteensä, katsellen häntä hurmaantuneena. "Niinkö teidänkin
mielestänne, madonna? Minun on ollut pakko palvella halpana
palkkasoturina tähän asti ja ellei tätä retkeä olisi saatu aikaan,
olisin palkkasoturina pysynytkin aina elämäni loppuun. Nyt ymmärrän,
miten syvästi teidän täytyy meikäläistä halveksia ja tästälähtien aion
tehdä vain mitä sydämeni käskee."
Syntyi pitkä hiljaisuus. Vihdoin: "Kun veljeni kruunaus on tapahtunut
Casalessa, tarvitsee hän palvelukseensa juuri sellaisen miehen kuin te,
messer Carmagnola."
"Entä te, madonna?"
Ruhtinatar katseli häntä miettivästi, hienon hymyn karehtiessa
huulilla. Carmagnola oli kaunis ja uljas ritari, sellainen, johon
nainen saattoi empimättä luottaa, ja hän, Valeria, oli yksinäinen ja
ystävittä, avun ja tuen tarpeessa.
Hän laski hiljaa kätensä kumartuneen pään vaaleille hiuksille.
"Ehkäpä", sanoi hän ja naurahti arasti. "Ehkäpä".
"Jos saan palvella teitä, madonna, olen orjanne kuolemaani saakka.
Valeria! Oma Valeriani!"
Ja kuvittelemansa voiton huumaamana hän rohkeasti vei ruhtinattaren
käden huulilleen, suudellen sitä intohimoisesti.
Neito vapautti päättävästi molemmat kätensä. Suudelma ja tuttavallinen
puhuttelu peloittivat häntä.
"Carmagnola, ystäväni..."
"Ystävänne, madonna, enemmän kuin ystävänne."
"Voiko olla enempää kuin ystävä?"
"Tahdon olla teille kaikkea, mitä mies voi naiselle olla, Valeriani.
Olen ritarinne. Olen ollut ritarinne siitä lähtien, kun Milanon
turnajaisissa ojensitte minulle voitonseppeleen. Iloitsen kohta
alkavasta taistelusta, koska saan taistella teidän puolestanne. Jos
tarvitaan, tahdon kuoliakin puolestanne."
"Olette liian kärkäs. Olette turnajaisissa saanut vastaanottaa
voitonseppeleitä kuningattarienkin käsistä. Oletteko puhunut heille
samalla tavalla?"
"Miten julma olette!" vaikeroi Carmagnola. "Miten voitte tuollaista
otaksuakaan? Ah, tahtoisin kuolla tässä jalkojenne juuressa. Valeria,
te olette ihmeellisin kaikista maailman naisista!"
"Siihen on nenäni aivan liian pitkä!" kiusoitteli neito, mutta hänen
silmänsä olivat surumieliset. "Olette kuin tuulispää, herraseni, ja
aivan liian uskalias."
"Onko se vika? Mutta, jos tahdotte, olen kärsivällinen. Tottelen teitä
kaikessa, Valeria. Kun saavumme Casaleen..."
Hän etsi sanoja jatkaakseen, mutta neito kiiruhti muistuttamaan:
"Ei ole hyvä rakentaa mitään olettamuksille. Odottakaamme, kunnes
Casale ensin on vallattu."
"Mutta sitten", huohotti mies, "sitten?"
"Mitä minä äsken sanoin?"
Carmagnola tulkitsi hänen sanansa parhain päin. "En kiusaa teitä,
Valeria. Tahdon olla kärsivällinen."
Hän jatkoi seuraavina päivinä, odotellessaan siltojensa valmistumista,
tulista kosiskeluaan. Bellarion taas jörötti kuin muinoin Akilles
teltassaan, lukien Vegetiusta, jonka oli ottanut mukaansa Milanosta.
Siltoja ei rakennettu viikossa. Ne valmistuivat vasta kahdentenatoista
päivänä töiden aloittamisesta.
Fra Serafino kertoo meille, että Carmagnola ruhtinatar Valerian ja
hänen veljensä seurassa lähti ilmoittamaan Bellarionille siltojen
valmistumisesta. Jokien väliin pistäytyvälle niemekkeelle oli jo
leiriytynyt viisikymmentä miestä. Carmagnola vaati Bellarionia
ryhtymään toimiin armeijan marssittamiseksi siltojen yli aamun
sarastaessa.
"Kunhan vain siltanne kestäisivät aamunkoittoon asti", sanoi Bellarion.
Hän seisoi keskellä huonetta kolmen kattoon ripustetun lyhdyn alla.
Kädessään piteli hän kirjaa, jota oli lukenut Carmagnolan saapuessa.
"Kestäisivät aamunkoittoon?" Carmagnola oli suuttuneen näköinen. "Ja
miksi ne eivät kestäisi?"
"Kysykääpä itseltänne; kuka voisi tuhota ne?" Bellarion nauroi,
mikä oli sangen ajattelemattomasti tehty. "Teidän sijassanne olisin
ajatellut sitä asiaa jo ennenkuin koko puuhaan ryhdyttiinkään."
"Ei Theodore tiedä mitään siltojen olemassaolosta. Hänhän on
Vercellissä, kahdeksan penikulman päässä täältä."
Samassa kuului ulkoa hirveä meteli. Niemekkeellä oli ilmeisestikin
taistelu käynnissä, sillä raivokas kiljunta, ryske, aseiden kalina ja
komentosanat kajahtelivat lakkaamatta.
"Kyllä hän tuntuu tietävän", vastasi Bellarion ja nauroi jälleen.
Carmagnola kalpeni kiukusta ja puristeli käsiään nyrkkiin. Sitten hän
pyörähti kannoillaan ja säntäsi ähkyen teltasta.
Luotuaan Bellarionin ivallisiin kasvoihin surkean katseen, kutsui
ruhtinatar Valeria veljeään ja lähti Carmagnolan jäljestä.
Bellarion pani kirjansa pöydälle, heitti viitan hartioilleen ja seurasi
heitä. Riennettiin nopeasti lehdettömien puitten välitse pitkin
rantaäyrästä Carmagnolan siltaa kohden.
Siellä he pysähtyivät, sillankorvassa, lähelle pientä miesparvea,
joka oli pelastunut hengissä niemekkeeltä. Suurin osa niemelle
leiriytyneestä joukosta oli joutunut vangiksi. Juuri kun Bellarion
saapui paikalle, juoksi viimeinen pelastuneista sillalta rantaäyräälle.
Mies oli napolilainen Belluno. Hän huusi juostessaan kaikkia
napolilaisia pyhimyksiä avukseen.
Joen toiselta puolen kuului jytinää ja ryskettä. Pimeys oli jo niin
sankka, ettei voinut nähdä mitään, mutta saattoi selvästi erottaa
äänestä, että Theodoren miehet olivat aloittaneet sillan repimisen.
"Siinä nyt menee siltanne, Francesco", virkkoi Bellarion virnistäen.
"Pilkkaatteko, piru vie?" Carmagnola ärjyi kuin petoeläin. Kaikuvalla
äänellä kutsui hän jousimiehiä avukseen. Ruhtinatar Valeria kääntyi
äkkiä ja puhutteli Bellarionia.
"Miksi te nauratte?" Ääni oli terävä ja vaativa. Syntyi täydellinen
hiljaisuus. Kaikki tahtoivat kuulla vastauksen.
"Koska olen vain ihminen, olen hieman pahansuopa."
"Siinäkö kaikki? Onko ilkeytenne niin suuri, että saatatte nauraa
vihollisen kepposelle, monen päivän työn tuhoutumiselle?" Ja koroittaen
äänensä syyttäväksi hän jatkoi: "Te tiesitte! Te tiesitte, että sillat
revittäisiin tänä yönä! Itsehän sitä ennustitte. Mistä sen tiesitte?"
"Mitä tarkoitatte, madonna?" huudahti hämmästynyt Carmagnola. Vaikka
hän vihasikin Bellarionia, ei hän voinut epäillä tätä niin katalaksi
kuin neito vihjaisi.
"Ettei minulla ole ollenkaan järkeä", sanoi Bellarion halveksivasti.
Ja nyt piti tietysti säikähtyneen ja kiivaan Bellunonkin pistää nenänsä
asiaan.
"Madonna tarkoittaa, että te olette myynyt meidät Montferratin
Theodorelle."
"Tarkoitatteko tekin sitä, Belluno?" Bellarionin ääni kajahti oudon
kovana ja Belluno tunsi kylmiä väreitä selässään. "Suu puhtaaksi, mies!
Jos saliinkin naisen tehdä vihjauksia, vaadin jokaiselta mieheltä
suoraa puhetta. Tämä asia on selvitettävä heti!"
Belluno voitti pelkonsa ja kieltäytyi peruuttamasta väitettään.
"On aivan selvää", sanoi hän vihaisesti, "että meidät on petetty."
"Kuinka niin?" Bellarionin viha lauhtui. "Ettepä näy tuntevan
ammattianne. Luuletteko, että markiisi Theodoren asemassa oleva
sotapäällikkö laiminlöisi vakoojien lähettämistä vihollisen
läheisyyteen? Jos todella olette niin typerä, täytynee minun alentaa
teidät tavalliseksi sotilaaksi."
Carmagnola astui uhmaavasti väliin. Belluno oli hänen luutnanttejaan ja
Bellarionin huomautus saattoi ylemmänkin päällikön naurettavaan valoon.
"Väitättekö, että aavistitte ennakolta Theodoren ryhtyvän siltoja
hävittämään?"
"Väitän, että ainoastaan narrit jättäisivät sellaisen mahdollisuuden
laskelmistaan. Tietystikin piti Theodore varansa. Hänen asemassaan
olisi jokainen pystyvä sotapäällikkö tehnyt samoin: antanut teidän
haaskata aikaa ja aineksia siltojen tekoon ja sitten tuhonnut koko
hökötyksen."
"Miksi ette sanonut tätä kymmenen päivää sitten?"
"Miksi?" Bellarionin ääni kuulosti huvitetulta. Hänen kasvojaan ei
voinut pimeydessä erottaa. "Siksi, että en koskaan väittele sellaisten
ihmisten kanssa, jotka oppivat vain omista kokemuksistaan."
Ruhtinatarkin puuttui taas puheeseen. "Siinäkö koko syy
vaikenemiseenne? Hukkaatte aikaa ja rahaa ja annatte sotilaitten
joutua surman suuhun vain senvuoksi, että saisitte herra Carmagnolalle
todistetuksi hänen suunnitelmansa heikkouden. Pitäisikö meidän uskoa
tuollaista?"
"Jopa pidetään meitä herkkäuskoisina!" säesti Carmagnola.
Bellarion selitti kärsivällisesti:
"Oli minulla toinenkin syy ja on suorastaan törkeätä, ettei sotilas
sitä ymmärrä sanomattakin. Armeijan marssittaminen Carpignanoon olisi
vaatinut kaksi, korkeintaan kolme päivää. Vercellistä olisi ratsujoukko
ehtinyt sinne muutamassa tunnissa repimään sillan ja varmaan olisi
joukko lähetettykin, jos olisi saatu tietää minun armeijani olevan
matkalla sinne. Tätä hieman pelkäsin aina siksi kunnes teidän sillan
rakennuspuuhanne sai Theodoren vakuutetuksi siitä, ettei minulla
ollut mitään aikomusta lähteä Carpignanoon. Senvuoksi annoin teidän
jatkaa. Vaikka teidän silloistanne ei koskaan koitunutkaan muuta
hyötyä, käänsivät ne kuitenkin Theodoren huomion pois minun hommistani.
Kun armeija huomenna lähtee liikkeelle Carpignanoa kohden, lähettää
tietenkin Theodore väkeään sinne, mutta sielläpä onkin vastassa Stoffel
tuhannen miehensä kanssa. Luullakseni saa hän kaapatuksi ainakin
sellaisen vankijoukon, että se vastaa tänä yönä menettämiämme miehiä."
Hänen sanojaan seurasi suuri hiljaisuus. Ja sitten räjähtivät hieman
etäämpänä seisovat upseerit ja sotilaat valtavaan nauruun.
Samassa kuului joelta valtava rytinä. Saattoi selvästi erottaa mahtavia
loiskahduksia ja tovin kuluttua romahduksen. Silta oli sortunut veteen.
"Siinä se nyt menee, Carmagnola", virkkoi Bellarion. "Mutta älkää enää
surko hukkaan mennyttä työtänne. Sillat tekivät kuitenkin tehtävänsä —
tavallaan."
Hän kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen, toivotti kohteliaasti hyvää
yötä ja alkoi astella telttaansa kohti. Masentunut Carmagnola nieli
kiukkunsa työläästi ja seisoi äänettömänä yhtä äänettömän ruhtinattaren
vieressä. Belluno kiroili hiljaa itsekseen ja sanoi lopulta, naurahtaen
katkerasti:
"Onpa hän ovela. Pyhä Januarius! Ei hänestä saa ikinä selvää."