Facino Cane, Biandraten kreivi, Novaran, Dertonan, Varesen, Rosaten,
Valsassinan ja Maggiore-jarven alueitten (aina Vogognaan asti) herra,
haudattiin suurin juhlallisuuksin San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon.
Kaikki hänen kapteeninsa olivat Bergamosta kutsutut hautajaisiin.
Hänen kirstunsa pääpuolessa seisoi hänen ottopoikansa Bellarion Cane,
Gavin kreivi, ja alemmaksi olivat ryhmittyneet Carrriagnolan Francesco
Busone, Giorgio Valperga, Nicolino Marsalia, Werner von Stoffel ja
burgundilainen Vaugeois.
Ainoastaan Koenigshofen ja piemontilainen Giasone Trotta olivat
jääneet Bergamoon huolehtimaan armeijasta. Hautajaisten jälkeen
kokoontuivat upseerit kuvastinsaliin kuulemaan Facinon viimeistä tahtoa
ja määräyksiä. Facinon sihteeri luki ne sen pavialaisen notarion
avustamana, joka kolme päivää aikaisemmin oli pannut paperille Facinon
testamentin. Myöskin kreivitär, mustiin puettuna ja hunnutettuna, oli
läsnä.
Saatiin tietää, että Facino oli jättänyt rikkaan ja kukoistavan
Valsassinan ottopojalleen Bellarionille "osoitukseksi rakkaudestaan
ja tunnustukseksi hänen uskollisuudestaan ja taidostaan." Carmagnola
sai rahasumman, mutta loput omaisuudesta, maat ja palatsit ynnä
neljäsataatuhatta tukaattia rahaa, oli määrätty leskelle. Vielä oli
Facino ilmaissut toivomuksenaan, että Bellarion ottaisi johdettavakseen
hänen kondottansa, ja muistuttanut upseereilleen, että yksimielisyys on
voimaa, jonkavuoksi heidän tuli alistua Bellarionin päällikkyyteen ja
viedä loppuun se tehtävä, jonka hän, Facino, oli aloittanut. Järjestys
oli palautettava herttuakuntaan. Vihdoin jätti hän puolisonsa upseerien
suojelukseen, kehoittaen heitä huolehtimaan siitä, että tämä voisi
rauhassa ja huoletonna elää tiluksillaan.
Kun testamentti oli luettu, nousivat kapteenit ja lähestyivät madonna
Beatricea, joka istui pöydän päässä jäykkänä kuin eebenpuuveistos.
Carmagnola, suuri keikari ja teeskentelijä, veti sirolla liikkeellä
esiin miekkansa ja laski sen pöydälle.
"Madonna, jätän käytettäväksenne asemani, joka minulla oli herrani
Facinon palveluksessa, kunnes ehken suvaitsette jälleen minut siihen
kohottaa."
Hänen tekonsa tempasi muutkin mukaansa. Valperga seurasi heti
esimerkkiä ja pian oli pöydällä viisi paljastettua miekkaa. Hiukan
emmittyään ja hieman ivallisen näköisenä, kuten aina nähdessään
jonninjoutavaa touhuamista, laski Bellarionkin säilänsä pöydälle.
Kreivitär nousi paikaltaan ja kiitti heitä liikutuksesta väräjävällä
äänellä sekä ojensi heille heidän miekkansa takaisin. Ainoastaan
Bellarionin miekka jäi pöydälle, minkävuoksi nuori kondottieri hiukan
ihmeissään jäi huoneeseen muitten poistuessa.
Hitaasti istuutui madonna Beatrice jälleen nojatuoliinsa. Hitaasti
kohotti hän huntua kasvoiltaan suunnaten kissansilmistään katseen
nuoreen mieheen. Hänen otsansa oli hienosti kurtussa.
"Te epäröitte äsken, Bellarion, muitten osoittaessa minulle
kunnioitustaan. Miksi? Eikö teillä ollut siihen halua?"
"Se oli temppu, joka sopii tämän maailman Carmagnoloille. Uskollisuutta
ei osoiteta tuollaisilla menoilla, ja kaikenlainen teeskentely on
sinänsä minusta vastenmielistä. Elämäni, kaikkeni asetan tinkimättä
käytettäväksenne."
Syntyi hetken hiljaisuus. Kreivitär katsoi Bellarionia miettivästi.
"Ottakaa miekkanne", virkkoi hän sitten.
Nuori mies liikahti, mutta pysähtyi samassa. "Te ojensitte itse muille
heidän miekkansa."
"Te ette ole muitten kaltainen. Teidän harteillenne on laskettu Facinon
viitta. Missä määrin aiotte sitä käyttää?"
"Siinä määrin kuin herrani Facino toivoi. Olette kuullut hänen
viimeisen tahtonsa, madonna."
"Kyllä, mutta en teidän tulkintaanne siitä."
337
"Sanoinhan, että olen kokonaan käytettävissänne, aivan niinkuin
isäntäni pyysi."
"Niin — palvelette minua uskollisesti." Kauniin lesken povi kohoili
kiivaasti. "Ettekö toivo mitään vastapalvelusta, Bellarion?"
"Palvelen teitä, koska olen kiitollinen siitä, mitä jo olen saanut.
Minä olen velkaa — ette te, madonna."
Jälleen kiusallinen hiljaisuus. Kreivitär huokasi. "Teette tämän
minulle kovin vaikeaksi, Bellarion." Hänen äänensä sortui.
"Minkä teen vaikeaksi?"
Madonna Beatrice nousi ja lähestyi ujosti nuorta miestä. Arasti laski
hän valkoisen kätensä mustalle samettihihalle. Hiljaa ja miettivän
näköisenä hän lausui:
"Ajattelette ehkä, että olen huonosti valinnut hetken sanoakseni,
mitä minulla nyt on sydämelläni... Mutta minusta juuri tämä hetki on
oikea, sillä nythän on asiat lopullisesti ratkaistava. Nyt meidän on
päätettävä, mitä tietä tästälähtien on kuljettava."
Pitkänä ja suorana seisoi Bellarion hänen edessään, niin lähellä, että
tunsi heikon hajuveden tuoksun hänen vaatteistaan.
"Odotan määräyksiänne, madonna."
"Määräyksiäni? Määräyksiäni? Hyvä Jumala! Mitä määräyksiä minulla olisi
teille annettavana?" Kreivitär siirsi tuokioksi katseensa syrjään,
mutta kohotti sen jälleen ja tarttui toisellakin kädellään Bellarionin
hihaan. Valjuille poskille nousi heikko puna. "Puolisoni on jättänyt
minulle suuren omaisuuden. Tahtoisin antaa sen teille astinlaudaksi
valtaan ja kunniaan."
Hienoinen hymy ilmestyi nuoren miehen kasvoille hänen katsellessaan
mustiinpuettua naista, joka nyt oli melkein hänen sylissään ja henkeään
pidätellen odotti hänen vastaustaan.
"Tarjoatte minulle...", aloitti hän, mutta puraisi äkkiä huultaan.
"Ymmärrätte kai, mitä teille tarjoan? Tämä on tärkeitten päätösten
hetki, Bellarion, sekä teille että minulle." Hän hivuttautui yhä
lähemmäksi, jälleen kuolemankalpeana. "Yksimielisyys on voimaa.
Niin lausui Facinokin testamentissaan. Meidän yksimielisyytemme,
Bellarion, merkitsisi mahtavaa voimaa. Takanamme on Facinon suuri
armeija, ikäänkuin selkänojana. Teidän ei tarvitse panna mitään rajoja
kunnianhimollenne. Jos tahdotte, voitte kohota Milanon herttuaksi...
niin, te jopa voisitte toteuttaa Galeazzon unelman, huudattaa itsenne
Italian kuninkaaksi."
Bellarion hymyili avoimesti, mutta tummat silmät pysyivät vakavina.
"Maailma ja te ette ole koskaan epäilleet", sanoi hän kohteliaasti,
"etten minä olisi kunnianhimoinen. Olette nähneet minun neljässä
vuodessa kohoavan nimettömästä poikapahasesta ritariksi ja kreiviksi,
olette nähneet köyhän opiskelijan kapuavan kunnian kukkuloille, ja
siksi olette otaksuneet minun kuuluvan niihin, jotka ponnistelevat
saavuttaakseen maallista menestystä. Mutta niin ei ole asianlaita,
madonna. Olen työskennellyt aivan toisenlaiset päämäärät silmieni
edessä. Kunnia, rikkaus, turhuutta kaikki, tyhjiä kuplia, leikkikaluja
maailman lapsille. Saavutin rikkauksia ja arvonimiä, mutta ne eivät
sokaise silmiäni, enkä ollenkaan niitä havittele."
Madonna Beatrice peräytyi hiukan ja katseli häntä melkein
kauhistuneena. "Taivas! Tehän puhutte kuin munkki!"
"Mahdollisesti ajattelen munkin tavoin, ja se on aivan luonnollista,
kun ottaa huomioon, missä olen kasvatettu. On vain yksi ainoa asia,
joka pidättää minua tässä maailmassa, yksi ainoa tehtävä. Kun olen sen
suorittanut, palaan takaisin luostarikammion rauhaan."
"Te!" Kreivitär oli vetänyt pois kätensä hänen käsivarreltaan ja
huohotti kiivaasti. "Vaikka koko maailma on jalkojenne juuressa, jos
vain haluatte! Hylkäisitte kaiken! Palaisitte munkkiuden yksinäisyyteen
ja ilottomuuteen? Bellarion, te olette hullu!"
"Pikemminkin viisas, madonna. Mutta kuka sen tietäisi?"
"Entä rakkaus, Bellarion? Eikö maailmassa ole rakkautta? Eikö se
kuitenkin tee kaikkia noita asioita, joita te pidätte arvottomina,
arvokkaiksi?"
"Sovittaisiko se kaiken turhuuden?" huudahti Bellarion tuskaisena.
"Tiedän, että rakkaus on valtava voima. Rakkaus tekee miehet hulluiksi,
pedoiksi. Rakkauden tähden he murhaavat ja pettävät toisiaan."
"Herjaaja!"
Tuo huudahdus tyynnytti hieman.
"Olemme puhuneet rakkaudesta, madonna, te ja minä. Jos olisin
kuunnellut teitä, jos olisin antanut kauneutenne lumota itseni,
tuntisin nyt olevani petturi Facinon silmissä. Ette kaiketi ihmetelle,
että epäilen rakkautta niinkuin epäilen kaikkea muutakin, mitä maailma
voi minulle tarjota."
"Niinkauankuin Facino eli..." Kreivitär keskeytti. Hänen katseensa
oli painunut lattiaan ja kädet lepäsivät ristissä hänen sylissään.
"Nyt..." Avuttomana levitti hän kätensä ja antoi Bellarionin arvata
aivoituksensa.
"Nyt on minun meneteltävä aivan samoin kuin Facinon eläessä."
"Enkö minä ole osa Facinon testamentista? Eikö hän jättänyt minua
teidän suojelukseenne?"
"Pysyn aina uskollisimpana palvelijananne, madonna."
Kärsimättömänä kääntyi kreivitär pois, vastaamatta mitään.
Tällä hetkellä häiritsi heitä sileäksi kammattu ja höyli sihteeri.
Pavian kreivi halusi tavata herra Bellarionia kirjastossa. Milanosta
oli vastikään saapunut lähetti, jolla, oli tärkeitä uutisia.
"Sanokaa hänen korkeudelleen, että tulen."
Sihteeri poistui.
"Sallitteko, madonna, että nyt jätän teidät?"
Kreivitär nojasi raskaasti pöytään, eikä kääntynyt kohti. "Ah, menkää
vain." Ääni oli käheä.
Mutta Bellarion viivähti vielä tuokion. "Miekka, madonna? Ettekö omin
käsin anna minulle asetta, jota aion käyttää palveluksessanne?"
Madonna Beatrice katsoi häntä suoraan kasvoihin vastatessaan:
"Luulin, että kaikkinaiset menot olivat teistä vastenmielisiä." Hän
vaikeni, mutta jatkoi, ennenkuin toinen ehti sanoa mitään: "Ottakaa
itse miekkanne, te, joka niin täydellisesti olette kohtalonne herra."
Odottamatta Bellarionin vastausta hän kääntyi ja poistui huoneesta
pitkän laahustimen lipuessa pitkin kirjavaa mosaiikkilattiaa.
Nuori kondottieri jäi katsomaan hänen jälkeensä, kunnes ovi sulkeutui.
Sitten hän huokasi ja työnsi miekkansa takaisin huotraan.
Hän ajatteli Facinoa, joka tuskin vielä oli ehtinyt kylmetä
kirstussaan, Facinon leskeä, joka oli puolisonsa niin surkeasti
häpäissyt ja vihdoin nuorta ruhtinasta, joka paraikaa vartosi
kirjastossa. Ja jotenkin johtuivat hänen ajatuksensa tapahtumaan,
joka oli sattunut muutamia kuukausia sitten. Hän näki jälleen
hengessään himokkaan katseen, jonka Filippo Maria oli luonut Biandraten
kreivittäreen.
Hän sai päähänpiston. Madonna Beatrice oli pyrkinyt Milanon
herttuattareksi, ja kautta taivaan, hänestä tulisi Milanon herttuatar.
Tämä puolittain ivallinen tuuma mielessään astui hän kirjastoon.
Filippo Maria istui erään ikkunan alle nostetun pöydän ääressä. Hänen
edessään oli muutamia auki levitettyjä pergamentteja, kirjoitusneuvot
ja kyynärän pituinen norsunluusta tehty yksisarviaisen sarvi.
Ruhtinas oli tavallista kalpeampi ja hänen katseensa oli epävarma.
Hermostuneesti hän teki joitakin kysymyksiä Facinon testamentista,
pyytäen samalla anteeksi sitä, ettei itse voinut olla läsnä sitä
luettaessa. Sitten hän otti pergamenttiasiakirjan ja jatkoi:
"Tässä on uutisia. Estorre Visconti on huudettu Milanon herttuaksi."
Hän pysähtyi ja katsoi pienillä, mustilla silmillään edessään seisovaa,
pitkää, nuorta miestä kasvoihin. "Joko olette tästä kuullut?"
"En, teidän korkeutenne."
"Mutta kuitenkaan ette hämmästy ollenkaan."
"Se on rohkea veto, ja messer Estorre menettää luultavasti päänsä,
mutta asia ei tule ensinkään odottamatta."
Tihrusilmät suuntautuivat jälleen pergamenttiin, joka vapisi turpeissa
sormissa.
"Fra Berto Caccia, Piacenzan piispa, on puhunut kansalle, kertoen
veljeni murhasta ja luvaten Estorren nimissä Milanolle kultaisen ajan
verovapauksineen ja muine helpot uksineen. Tuon äpärän jalkoihin on
nyt laskettu kaupungin avaimet, tasavallan lippu ja herttuallinen
valtikka." Hän pudotti pergamentin pöydälle ja kallistui taapäin
nojatuolissaan ristien kätensä vatsalleen. "Tämä vaatii nopeata
toimintaa."
"Kyllä me saamme Estorren pian kyllästymään korkeaan asemaansa."
"Haa!" Lihava naama muuttui melkeinpä ystävälliseksi ja katse viipyi
odottavana nuoren kondottierin kasvoilla. "Jos nyt teette minulle
hyvän palveluksen, Bellarion, havaitsette kyllä, että osaan olla
kiitollinen." Bellarion huitaisi kädellään ja kävi suoraan käsiksi
asiaan. "Voimme siirtää Bergamosta kahdeksantuhatta miestä. Piiritys
on nyt lopussa ja neljätuhatta miestä riittää kyllä antamaan
Malatestalle armoniskun. Ehkei Estorre-herra ole ottanut sitä huomioon.
Kahdeksallatuhannella miehellä me helposti ajamme hänet pois Milanosta."
"Annattehan määräyksen heti? Minulle on kerrottu että armeija nyt
on uskottu teidän käsiinne. Olette perinyt Facinon aseman, ja
upseeritoverinne ovat tunnustaneet päällikkyytenne."
"Tuskinpa vain, teidän korkeutenne. Facinon kapteenit ovat vannoneet
uskollisuudenvalan madonna Beatricelle, mutta ei suinkaan minulle."
"Entä... entä te?" Uutinen ei oikein miellyttänyt hänen korkeuttaan.
"Missä on teidän paikkanne?"
"Teidän korkeutenne sivulla, jos niin haluatte."
"Hyvä, hyvä. Mutta missä asemassa muuten olette?"
"Olen armeijan päällikkönä ja tehtävänäni on toimia kaikkien
kreivittären määräysten mukaisesti."
"Kreivittären?" Ruhtinas liikahti levottomasti tuolissaan. "Entä jos...
ellei kreivitär tahtoisikaan..." Hän väänteli avuttomana käsiään.
"En usko, että kreivitär asettuisi vastustamaan toivomuksianne."
"Ette usko? Niin — taivahan taatto! — miksikäs ei?" Hän nousi
kiihtyneenä: "Minun täytyy saada tietää... annan kutsua hänet tänne."
Hän kurottautui ottamaan soittokellon pöydältä, mutta Bellarion ehkäisi
hänen aikeensa.
"Silmänräpäys vain, teidän korkeutenne. Ennenkuin annatte kutsua
madonna Beatricen tänne, olisi ehkä parasta tarkkaan harkita, mitä
hänelle sanotte."
"Mitäpä tässä olisi muuta sanottavaa kuin tiedustella häneltä, miten
hän aikoo suhtautua suunnitelmiini?"
"Ja sitäkö te epäilisitte, herra ruhtinas?" Bellarion nauroi. Filippo
Maria veti takaisin kätensä. "Tiedän, että kreivitär on mitä parhain
ystävänne. Jopa niin hyvä, että minä — sanon sen suoraan — kerran
sain aihetta huomauttaa hänelle hänen velvollisuuksistaan puolisoaan
kohtaan."
"Ah!" Kalpeitten, pöhöttyneitten kasvojen ilme kävi ilkeäksi. Ruhtinas
muisti kreivittären äkillisen viileyden taannoin ja odottamattoman
muuton Melegnanoon ja käsitti nyt Bellarionin sormien olleen pelissä.
"Pyhä Ambrosius! Jopa rohkenitte..."
"Minua pidetään rohkeana", muistutti Bellarion tyynesti.
"Niinpä niin". Ruhtinas antoi hämillään katseensa painua. "Mutta jos
kreivitär kerran on ystäväni..."
"Hän on ollut, teidän korkeutenne, ja hän voi tulla siksi taas. Mutta
ehkei yhtä helposti kuin ensi kerralla."
"Yhtä helposti? Mitä tarkoitatte?"
"Facinon leskenä hän on yhtä rikas ja mahtava kuin moni Italian
ruhtinas. Hän omistaa laajoja alueita..."
"Jotka Facino anasti siitä perinnöstä, minkä isäni, herttua, jätti."
Suuttunut Filippo värisi kuin mahtava, hyydelmä.
"Ne voitaisiin ehkä palauttaa herttuakunnalle rauhallista tietä."
"Minkälaista rauhallista tietä? Puhukaa suunne puhtaaksi."
Mutta vielä ei ollut aika sanoa asiaa suoraan. "Eikä kreivittärellä
ole ainoastaan laajoja maa-alueita. Oikullinen onnetar on hänelle
suonut muutakin. Noin neljäsataatuhatta tukaattia. Tarvitsette rahaa,
teidän korkeutenne, voidaksenne palkata suuren armeijan, ja itsellänne
teillä sitä tuskin on liiemmälti tällä haavaa. Onhan verotus olemassa.
Kuitenkaan ei vasta asemaansa kohonnut ruhtinas voi luottaa siihen
liiaksi. Kreivittärellä on kaikkea sitä, mitä tarvitsette, jopa
taitavia miehiäkin käytettävissään."
"Ei sitä ole tarvis sanoa niin monta kertaa." Bellarion katsahti häntä
sivusta ja nauroi. "Harvoinpa löytää ruhtinaskaan rikkaampaa morsianta."
"Morsianta?" Filippo oli hämmästyneen, jopa pelästyneen näköinen.
"Tyytyisikö teidän korkeutenne vähempään? Riittäisikö teille vain
kreivittären apu, kun voisitte saada haltuunne hänet ja kaiken hänen
omaisuutensa?"
Ruhtinas tuijotti häntä suu auki. Sitten hän hitaasti nuolaisi huuliaan
ja siristi pieniä silmiään. "Tarkoitatteko, että naisin Facinon lesken,
joka on minua puolta vanhempi?" Hän lausui joka sanan hyvin hitaasti
ikäänkuin tarkoin niitä punniten.
"En ehdota sitä. Se ei ole minun asiani. Sitäpaitsi en tiedä, mitä
kreivitär itse sanoisi. Mutta jos häntä haluttaa ruveta Milanon
herttuattareksi, voi hän myös turvata teidän asemanne Milanon
herttuana."
Filippo Maria retkahti tuoliinsa. Hänen kalpea otsansa oli hiessä.
Hitaasti kuivaili hän sitä kämmenellään ja sotki alas valahtaneen
hiustupsun. Vihdoin hieraisi hän valtavaa ihraleukaansa ja katsahti
ylös kiiluvin silmin.
Emmittyään vielä tuokion ojensi hän kätensä ja kosketti soittokelloa.
Tällä kertaa ei Bellarion estänyt häntä. Hän antoi nuoren ruhtinaan
itse ratkaista pulmansa.
Ja lähtiessään huoneesta tiesi hän tarkoin, että vallanhimoinen ja
kevytmielinen nainen nyt pääsisi päämääräänsä.
Hän, Bellarion, oli suorittanut loppuun tehtävänsä. Kreivitär saisi,
mitä oli himoinnut, ja siitä muodostuisi samalla hänen rangaistuksensa.