Pavian autioissa puistoissa kohosivat puut lehdettöminä ja mustina
lumen peittämästä, jäätyneestä maasta. Ticino-joki virtasi kohisten
viidensadan jalan pituista siltaa kannattavien graniittipylväiden
lomitse ja taaempana tavoittivat kaupungin lukuisat lumihuippuiset
tornit harmaata joulukuun taivasta. Kaupungin tuolla puolen, syvän
vallihaudan ympäröimänä, lepäsi jykevä, nelikulmainen, korallinpunainen
linna, raudanluja, melkein valloittamaton varustus ja verraton palatsi,
muuan mahtavien Viscontien loistavimpia muistomerkkejä, Petrarcan
Italian ruhtinaallisimmaksi rakennukseksi kiittämä.
Linnan ylpeytenä oli kirjasto, avara nelikulmainen huone eräässä
rakennuksen neljästä tornista. Huoneen lattia oli värillistä
mosaiikkia, joka esitti lintuja ja eläimiä, katto taivaansininen,
kultatähtien koristama, ja seinillä kaappeja, joissa säilytettiin noin
yhdeksääsataa käsikirjoitusta ja samettiin, kulta- tai hopeabrokaadiin
sidottua pergamenttikokoelmaa. Ne sisälsivät kaiken, mitä tunnettiin
teologian, astrologian, lääketieteen, musiikin, geometrian, retoriikan
ja muiden tieteiden alalta. Tässä huoneessa viihtyi suuren Gian
Galeazzon nuorempi poika, arka ja tutkisteluihin innostunut Filippo
Maria, parhaiten.
Nytkin hän istui kirjastossa räiskyvän hirsivalkean ääressä, pelaten
shakkia uuden ystävänsä, herra Bellarion Canen, Gavin kreivin kanssa.
Peremmällä huoneessa, kaksiosaisten ikkunain alla, istuivat Biandraten
kaunis kreivitär, ylväs ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä.
Ruhtinatar oli kumartunut syvään ompeluksensa, San Pietro in Ciel
d'Oro-kirkkoon tarkoitetun kullan ja sinisenkirjavan alttariliinan
yli, ja kreivitär haukotteli kauniisti kuvitetun Petrarcan "Trionfo
d'amore"-jäljennöksen takana. Nuori markiisi istui toimettomana heidän
välissään, katsellen sisarensa nopeita sormia. Äkkiä hän nousi, asteli
pelaajien luo, istahti ja antautui seuraamaan heidän ajanvietettään.
Bellarionin vieressä oli kainalosauva ja hän oli ojentanut jäykän
säärensä edessään olevalle jakkaralle. Siinä selitys, miksi hän istui
rauhallisesti shakkia pelaten, vaikka paraikaa taistelu Malatestaa
vastaan riehui Bergamon vuoristossa. Nuori kondottieri oli kokeilujensa
uhri. Todistettuaan aikalaisilleen, että hyvin harjoitettu ja johdettu
jalkaväki saattoi mainiosti pitää puolensa ratsuväkeä vastaan, oli
hän kääntänyt huomionsa tykistöön. Kaksi kuukautta sitten oli hän
tykistöllä yrittänyt tuhota Bergamon muurit, mutta tällöin oli muuan
pomminheittäjä räjähtänyt, tappaen kaksi tykkimiestä ja murskaten hänen
säärensä. Facino oli tästä saanut vettä myllyynsä, hän kun aina oli
väittänyt tykistön olevan vaarallisinta käyttäjilleen.
Lääkäri Mombelli, joka oli jäänyt Facinon palvelukseen, oli sitonut
säären, minkäjälkeen Bellarion oli nostettu muuliajoneuvoihin ja
kuljetettu sateitten liottamia teitä Paviaan paranemaan. Hänen
poistumistaan sotanäyttämöltä valittivat kaikki, lukuunottamatta
Carmagnolaa, joka nyt sai vapaasti käytännössä toteuttaa omaa
sotataitoaan, ja Filippo Mariaa, joka pian huomasi Bellarionin
pelaavan shakkia mestarillisesti ja havaitsi hänessä muitakin
miellyttäviä ominaisuuksia. Ruhtinatar Valeria, joka voittamattomien
ennakkoluulojensa sokaisemana edelleenkin vihasi ja epäili Bellarionia,
oli pahoillaan joutuessaan viettämään päivänsä saman katon alla.
Turhaan Gian Giacomo, joka oli oppinut kunnioittamaan Bellarionia,
koetti karkoittaa sisarensa syvälle juurtuneita epäluuloja.
Kun hän penäsi, että Bellarionia yksin oli kiittäminen hänen
vapautuksestaan Theodoren kynsistä, suuttui neito pahanpäiväisesti.
"Meidän kiitollisuuttammehan tuo temppuilija vain havitteleekin. Hän
toimi vain Biandraten kreivin antamien määräysten mukaan. Koko hänen
elämänsä on todistus hänen kierosta luonteestaan."
"Eipähän, Valeria; ei ollenkaan. Sinä et voi kieltää hänen olevan,
mitä koko Italia tietää hänen olevan. Hän on aikansa suurimpia
sotapäälliköitä."
"Entä miten hän on asemansa saavuttanut? Onko hänessä ritarin
miehekkyyttä, sotilaan urheutta? Koko maailma tietää hänen turvautuvan
oveluuteen ja silmänkääntötemppuihin."
"Olet kuunnellut Carmagnolan juttuja", sanoi veli. "Hän antaisi vaikka
silmänsä Bellarionin älystä."
"Sinä olet vielä poikapahanen", muistutti neito hieman tylysti.
"Ja Carmagnola on luonnollisesti kaunis mies." Ruhtinatar punastui.
Satunnaisten käyntiensä aikana Paviassa oli Carmagnola osoittanut
hänelle suurta huomaavaisuutta, teiskaroiden hänen läheisyydessään kuin
paras riikinkukko.
"Hän on kunnioitettava herrasmies", vastasi hän kiivaasti. "Parempi on
luottaa suorasukaiseen, reiluun sotilaaseen kuin viekkaaseen kiipijään,
joka sitäpaitsi on antanut toisenkin todisteen kieroudestaan."
"Jos hän toimisi setäni hyväksi, niin jopa olisivat kummat nämä hänen
keinonsa."
Neito silmäili veljeään säälivästi. "Bellarion ei näytä siltä mitä hän
on. Niin sanoo maailma, enkä suinkaan yksin minä."
"Ja mitä luulet hänellä olevan mielessä nyt?" Ruhtinattaren katse
kävi miettiväksi. "Kuka tietää, vaikkapa hän auttaisi setäämme
tuhotakseen meidät, jotta hän sitten kukistaisi sedän päästäkseen itse
hänen paikalleen? Mitäpäs, jos hän unelmoisi valtaistuimesta?" Gian
Giacomosta oli mokoma ajatus mieletön. Hän nauroi.
"Jos olisit tarkannut hänen menettelytapojaan, Giannino, et puhuisi
tuolla tavalla. Katsoppas, miten hän on kiivennyt nykyiseen asemaansa.
Neljässä lyhyessä vuodessa on tämä tuntemattoman isän poika kohonnut
ritariksi, Valkoisen Koiran komppanian kapteeniksi ja vihdoin Gavin
herra kreiviksi."
Biandraten kreivitär olisi voinut oikaista ruhtinatar Valerian
käsitykset Bellarionista monessa kohdin, sillä hän tiesi mikä oli
alkusyynä neidon katkeruuteen. Kerran heidän keskustellessaan
Bellarionista kreivitär oli sanonut:
"Vihaatte häntä kovasti."
"Ettekö te sitten vihaisi, jos olisitte minun sijassani?"
Mihin kreivitär, tuijottaen uneliailla silmillään ja hymyillen
salaperäisesti oli vastannut: "Hyvin mahdollista."
Facinon puolison äänensävy ja hymy olivat askarruttaneet ruhtinattaren
mieltä monta päivää. Hän oli kuitenkin joko liian ylpeä tai liian arka
udellakseen enempää.
Kahdeksan viikkoa myöhemmin saattoi Bellarion jo sauvansa varassa
liikuskella linnan ulkopuolella. Ruhtinatar ei voinut välttää
kohtaamasta häntä, mutta hän varoi visusti lähtemästä yksin minnekään,
missä Bellarion voisi hänet yllättää. Ja kun he kohtasivat toisensa,
käyttäytyi hän aina kylmän kohteliaasti ja luotaantyöntävästi nuorta
miestä kohtaan.
Bellarion ei ollut tietääkseenkään. Hän oli — ja siitäpä suurelta
osalta hänen menestymisensä johtuikin — sangen kärsivällinen mies.
Hän odotti päivää, jolloin voisi esittää laskunsa Theodorelle. Sinä
päivänä ymmärtäisi ruhtinatarkin, ketä nuori mies oli palvellut.
Mutta siihen mennessä sovitti hän käytöksensä tarkoin neidon oman
esiintymisen mukaan. Hän ei etsinyt tämän seuraa, eikä kenenkään
muunkaan, lukuunottamatta Filippo Marian, jonka kanssa pelasi shakkia
tai keskusteli, käyttäen silloin tällöin tiedonlähteinään kirjaston
aarteita. Aina Bellarionin saapumiseen asti oli Pavian kreivi pitänyt
itseään taitavana shakinpelaajana. Mutta Bellarion otti häneltä luulot
pois. Selviydyttyään aikaisemmin helposti voittajana otteluissaan sai
hän nyt ähkiä ja hikoilla tarpeekseen, kyetäkseen edes puolustautumaan
kunnialla.
Pelattiinpä taas kerran. Kreivi oli murissut tavallista vähemmän, sillä
olipa hän saanut aikaan hyvinvalmistellun hyökkäyksen Bellarionin
sivustaa vastaan, ja ensimmäisen kerran koko viikon aikana —
peliottelut olivat aloitetut jo Bellarionin vielä ollessa makuulla —
näki hän voiton häämöttävän. Leveästi hymyillen nosti hän juoksijan
eteenpäin ja kuvitteli tekevänsä vastustajastaan matin kolmella tai
neljällä siirrolla.
Vaikka hän oli vasta kaksikymmenvuotias, oli hän tavattoman lihava ja
vetelä. Hän ei ollut pitkä, vaikka hän istuessaan siltä näytti, sillä
hänen raajansa olivat kovin lyhyet. Kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu
ja yhtä kelmeät. Hänellä oli mahtava ihraleuka ja niska paksuilla
palkeilla. Musta tukka oli sileä kuin samettikalotti ja etupuolella
riippui pitkä suortuva melkein mustiin kulmakarvoihin asti, peittäen
jalomuotoisen, älykkään otsan. Isältään hän ei ollut perinyt muuta kuin
pitkän kyömynenän. Suu oli muodoton ja raaka ja pienet, mustat silmät
kiillottomat kuin käärmeellä. Kaikkien tämän suvun jäsenten piirteet
ilmaisivat julmaa luonnetta.
Vastatakseen Filippon siirtoon antoi Bellarion toisen hevosensa edetä.
Ruhtinaan kimeä, melkein naisellinen nauru kajahteli huoneessa. Sitten
hän huomautti: "Teidän on alistuttava välttämättömyyteen, Bellarion."
Ja kätevästi koppasi hän hevosen pois pelistä.
Bellarionin kuningattarelle oli kuitenkin tie täten auennut. Hän ojensi
kapean kätensä ja siirsi nappulaa. "Shakmatti, herra ruhtinas."
Uskomatta silmiään tuijotti Filippo Maria pelilautaa. Hänen suunsa
loksahti auki ja lihavat posket värisivät. Tuntui melkein kuin olisi
hän ollut purskahtamaisillaan itkuun.
"Antakoon Jumala teidän mädäntyä, Bellarion! Aina vain sama juttu!
Suunnittelen ja harkitsen ja te olette vain ajattelevinanne
puolustautumista, ja samalla kuitenkin pohditte kuoliniskun antamista."
Hän lisäsi puolittain vakavasti, puolittain leikillisesti: "Te liukas
ankerias! Aina teillä on jokin temppu tiedossa!"
Ruhtinatar Valeria kohotti katseensa alttariliinastaan. Bellarion
aavisti saaneensa silmäyksen ja arvasi neidon ajatukset ja senvuoksi
hän vastasi:
"Taistelukentällä olen kuullut nuo sanat vastustajieni suusta, mutta
omat mieheni kiittävät taitavuuttani." Hän naurahti. "Totuus on kumma
asia, teidän korkeutenne. Asian laatu riippuu aina siitä, mistä
kulmasta sitä katselee."
Filippo Maria istui takakenossa, mahtava leuka rinnalla, lihavat kädet
tuolin käsinojilla, mieli apeana.
"Enpä viitsi pelata enää tänään", sanoi hän.
Kahisevaan kullan- ja mustankirjavaan pukuun pukeutunut kreivitär
lähestyi huoneen poikki.
"Antakaahan kun siirrän pöydän pois", sanoi hän. "Typerä peli.
Ihmettelen totisesti, että viitsitte kuluttaa tuntikausia sen ääressä."
Filippo Maria rävähytti silmiään. Ne alkoivat tuikkia hänen
katsellessaan kaunottaren täyteläistä, sopusuhtaista vartaloa.
Bellarion oli huomannut tuollaisen katseen hänen silmissään jo
aikaisemmin.
"On aivan inhimillistä väheksiä sitä, mitä emme ymmärrä", letkautti
nuori kondottieri.
"Puolustatte luonnollisesti peliä senvuoksi, että aina voitatte.
Teillehän, Bellarion, voittaminen ja loistaminen on kaikki kaikessa."
"Sama lienee laita muittenkin. Eikö teidänkin ylpeytenänne, madonna,
ole juuri se mahti, jonka kauneutenne teille suo?"
Kreivitär vilkaisi Filippoa. Tämän katse painui. "Jopas hän nyt on
kohtelias. Hän havaitsee minut kauniiksi."
"Muuten hän olisi sokea", virkkoi lihava nuorukainen, ja seuraavassa
hetkessä käsittämätön ujous pani hänet punastumaan.
Kreivitär katsoi maahan.
"Bellarion sanoi", huomautti nuori Gian Giacomo, "että tämä on
todellinen ruhtinaitten peli."
"Hän tarkoittaa", opetti Filippo, "että se paljastaa heille
katkeran totuuden: valtio on riippuvainen hallitsijasta, mutta
hallitsija puolestaan on riippuvainen toisista, ollen joskus itse
merkityksettömämpi kuin mitättömin talonpoika."
"Antaakseen tämän opetuksen eräälle itämaiselle itsevaltiaalle", lisäsi
Bellarion, "keksi muuan filosofi tämän pelin."
"Ja tärkein pelin nappuloista on kuningatar, joka symbolisoi naista",
sanoi Filippo Maria katsahtaen jälleen kreivitärtä.
Bellarion nauroi. "Haa! Tuo pelin keksijä, filosoofi, oli tosiaan
asioista selvillä."
Mutta hän ei nauranut enää seuraavina päivinä nähdessään Pavian kreivin
mielenkiinnon Facinon puolisoa kohtaan yhä kasvavan ja havaitessaan,
että kreivitär sen kernaasti suvaitsi.
Vihdoin hän, yllättäessään kreivittären muutamana päivänä kirjastossa,
päätti puhua suunsa puhtaaksi. Hän kompuroi ikkunaholvin luo, nojasi
pieleen ja katsahti autioon puistoon. Lumi oli sulanut, mutta maa oli
jäässä, harmaana kuin rauta.
"Bergamon leirissä tällainen pakkanen ei tunnu hauskalta", sanoi hän.
"Eipä suinkaan. Facinon olisi pitänyt majoittua talvileiriin."
"Siinä tapauksessa olisi keväällä pitänyt aloittaa alustatyö, joka nyt
on jo puoliksi tehty."
"Ehkä se kuitenkin, ottaen hänen ikänsä ja leininsä huomioon, olisi
ollut viisaampaa."
"Jokaisella ikäkaudella on omat kärsimyksensä, madonna. Muutkin kuin
vanhat tarvitsevat sääliä."
"Teistä nokkuu viisautta yhtä helposti kuin muista hikeä." Ääni
oli kirpeä. "Jos olisin kronikoitsijanne, kertoisin muutamasta
filosoofisotilaasta."
Nojaten sauvaansa ja terveeseen koipeensa tarkkaili Bellarion häntä
pää kallellaan. "Te olette kovin kaunis, madonna." Kreivitär ällistyi.
"Herra meitä varjelkoon!" huudahti hän. "Olisiko sotilasfilosoofi
loppujen lopuksikin vain tavallinen mies?"
"Tuollaiseen on toki suunne liian kaunis."
"Parhaat hedelmät, herraseni, ovat hieman hapahkoja. Onko minussa
mitään muuta, mikä löytäisi armon silmissänne?"
"Minun silmissäni, madonna? Minun silmäni ovat varovaiset. Ne
eivät nälkäisinä vaani toisten laitumia." Kreivitär katsoi häntä
suuttuneena, mutta sitten kohosi puna hitaasti hänen kasvoilleen.
Hän oli ymmärtänyt. Bellarion istuutui hitaasti nojatuoliin ojentaen
huolellisesti jalkansa, joka päivä päivältä parani.
"Sanoin, madonna, että tämä talvi käy Bergamossa oleville raskaaksi.
Viime yönä oli ankara pakkanen ja pian tulevat sateet, jotka muuttavat
laakson kuravelliksi." Hän huokasi. "Olisitte varmasti pahoillanne
madonna, jos teidän pitäisi vaihtaa Pavian mukavuudet leirielämään."
"Teillä on kuumetta taas. En ole ajatellutkaan poissiirtymistä."
"Ette. Mutta minä olen ajatellut teidän puolestanne."
"Te. Pyhä Maria! Olenko minä teidän käskettävissänne?"
"Siellä on sangen kylmä, madonna. Mutta te tarvitsettekin jäähdytystä.
Velvollisuutenne puolisoanne kohtaan muistuvat varmasti siellä
mieleenne."
Raivosta vapisten ponnahti kreivitär jaloilleen. Bellarion luuli
saavansa lyönnin.
"Oletteko tullut tänne vakoilemaan minua?"
"Luonnollisesti, Nyt tiedätte, miksi katkaisin jalkani."
Kiehuvan kiukkuisena tuijotti kreivitär häntä. "Ruhtinatar Valerialla
on teistä aivan oikea käsitys."
Bellarion kävi alakuloiseksi. "Jos olisitte jalomielinen, madonna — ei,
jos olisitte edes rehellinen — ette antaisi hänen olla uskossaan, vaan
oikaisisitte hänen käsityksensä. Te tiedätte totuuden. Mutta te ette
ole rehellinen..."
"Ja tekö puhutte rehellisyydestä?" Kreivittären ääni oli masentunut ja
hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. "Luoja tietää, että olen ollut
vilpitön teitä kohtaan, Bellarion. Juuri tämän vilpittömyyden te
tulkitsette väärin. Voi minua!" Vaipuen tuoliin peitti hän silmänsä.
Sääliessään itseään unohti hän kaiken muun. "Jos konsanaan ken,
olen minä säälin tarpeessa, mutta te, Bellarion, te vain osoitatte
julmuuttanne ja halveksumistanne."
Bellarion ei säikähtänyt ensinkään. Tuo väite oli aivan liiaksi
epäjohdonmukainen tehdäkseen mitään vaikutusta.
"Teitä suututtaa, madonna, ettei Facino tahdo tehdä teistä
herttuatarta. Ehkä hän sen kuitenkin tekee, jos olette kärsivällinen."
Kyynelet kuivuivat äkkiä.
"Tiedättekö jotakin?" huohotti kreivitär.
Bellarion tuuditti hänet ruusuisiin unelmiin, mutta varoi käyttämästä
sanoja, jotka myöhemmin saattaisivat tuottaa ikävyyksiä.
Kreivitär kuivaili hitaasti silmiään ja poisti huolellisesti kaikki
kyynelten jäljet. Sitten hän nousi ja tarttui nuoren miehen käteen.
"Kiitos, Bellarion-ystävä." Hänen äänensä oli hiljainen ja pehmeä.
"Älkää olko peloissanne minun tähteni. Mitä on mieheni sanonut
aikomuksistaan?"
"En voi paljastaa mitään salaisuuksia", hymähti Bellarion. "Sanotte,
ettei minun tarvitse pelätä puolestanne. Mutta se ei riitä. Ruhtinaat
ovat häikäilemättömiä. En tahdo jättää teitä vaaroille alttiiksi."
"Oi, mutta Bergamo! Asua leirissä talvella!"
"Ei teidän ole tarvis lähteä niin etäälle, eikä teidän ole pakko asua
teltassa. Teidän sijassanne, madonna, vetäytyisin Melegnanoon. Linna
on käytettävissänne. Se on paljon miellyttävämpi kuin tämä nykyinen
asuntonne."
"Miellyttävämpi! Siellähän vallitsee täydellinen hiljaisuus."
"Seurahan tämänkin paikan hauskuutena on. Ottakaa ruhtinatar Valeria
ja hänen veljensä myötänne. Tulkaa, madonna. Uhmaisitteko kohtaloa
tällaisella hetkellä? Vaarantaisitteko loistavan tulevaisuuden paksun
prinssipojan vuoksi?"
Kreivitär mietti. "Sanokaa", pyysi hän uudelleen, "mitä puolisoni on
kertonut aikeistaan."
"Enkö ole jo sanonut tarpeeksi?" Tällä hetkellä keskeytti Filippo
Maria heidän juttelunsa. Bellarion ei välittänyt vähääkään ruhtinaan
synkästä ilmeestä. Kreivitärtä oli varoitettu. Hänen kunnianhimonsa
oli voimakkaampi kuin hänen kevytmielisyytensä ja hän lähtisi varmasti
matkalle Melegnanoon. Bellarion tunsi samanlaista tyydytystä kuin
voitettuaan taistelun, eikä hänen tekaisemansa juttu painanut hänen
mieltään ollenkaan.