Sinä aamuna ratsasti Genovasta vahva joukko-osasto, joka suuntasi
kulkunsa ylämaahan Scrivian laaksoa pitkin päämääränään Novi ja
Facinon leiri. Facino se matkasi joukon keskipaikkeilla, mukavasti
muulinajoneuvoissa lojuen. Hän ajatteli puolisoaan, joka ei sittenkään
tainnut olla väärässä väittäessään, ettei Facino ollut tarpeeksi
kunnianhimoinen.
Novista lähetti hän Carmagnolan Casaleen huolehtimaan kreivittären
pikaisesta toimittamisesta Alessandriaan. Häntä ei haluttanut jättää
puolisoaan Theodoren käsiin jonkinlaiseksi vastapantiksi. Markiisi Gian
Giacomo oli näet edelleenkin Facinon hoteissa.
Kolme päivää myöhemmin saapui Facinon armeija, joka oli vähentynyt
Theodoren kolmellatuhannella miehellä, Vigevanoon, jonka ulkopuolelle
leiriydyttiin. Facinon kivulloisuus oli tähän pääasiallisena syynä. Hän
ei tahtonut marssia Ticinon yli, ennenkuin saattoi istua satulassa.
Viikon kuluessa kondottieri milanolaisen lääkärinsä Mombellin avulla
parani melkoisesti, mutta yhä kielteli lääkäri häntä lähtemästä
liikkeelle. Sillävälin saapui kuitenkin moni milanolainen hänen
leiriinsä.
Ensimmäisten joukossa oli rauhanhäiritsijä Pusterla, joka palavan
kostonhimoisena kehoitti Facinoa hirttämään Gian Marian ja huudattamaan
itsensä Milanon herttuaksi. Hän vakuutti, että kaikki ghibellinit
olivat valmiita antamaan apuaan. Facino kuunteli tyynesti, mutta ei
luvannut mitään.
Lopulta saapui myös herttua itse aivan kuin muina miehinä. Tämä osoitti
miekkosen olevan aivan toivottomassa asemassa ja avuttomana. Hänen
seurassaan olivat pahahenki della Torre, Lonate-lurjus ja kaartin
kapteeni Bertino Mantegazza sekä kurja sadan miehen saattue.
Facino vastaanotti herttuan ja hänen lähimmät miehensä Vigevanon
maaherran palatsissa.
"Teidän korkeutenne", lausui hän suudellessaan timanttisormuksilla
koristettua herttuallista kättä, "tämä on minulle suuri kunnia.
Luotatte siis uskollisuuteeni."
"Uskollisuuteenne!" Herttuan rumat kasvot olivat aivan valkeat ja
otsalle ilmestyi kurttu. "Uskollisuusko on teidät nostattanut minua
vastaan?"
"En ole noussut teitä vastaan, herra herttua. En ole koskaan taistellut
teitä vastaan. Teidän vihollistenne kanssa olen sotani käynyt. Minä en
halaja mitään muuta kuin palauttaa rauhan valtakunnassanne."
"Kaunista puhetta kapinoitsijan suusta!" jupisi Gian Maria heittäytyen
nojatuoliin.
"Jos pitäisitte minua kapinoitsijana, ette olisi tullut tänne."
"Ettenkö olisi uskaltanut, vai mitä? Herramme luut, mies! Mitä
tarkoitatte? Minä olen Milanon herttua."
"Koetan muistaa sen, teidän korkeutenne", mutisi Facino ja hänen
äänessään värisevä viha sai della Torren hypistelemään herttuan hihaa.
Gian Maria muutti puheenaihetta, mutta ei suinkaan käytöstään.
"Arvaatte kai, miksi olen saapunut."
"Toivottavasti ilmaisemaan myöntymyksenne siihen, että jälleen saan
teitä palvella."
"Äh! Phyh! Teette minut kipeäksi koreilla sanoillanne." Hän kävi
äkäiseksi. "Mikä on hintanne? Häh?"
"Hintani? Mitä luulee teidän korkeutenne minulla olevan myytävänä?"
"Hieman kärsivällisyyttä, herra kreivi", rukoili della Torre.
"Luulenpa sitä osoittaneeni", vastasi Facino. "Muuten tästä olisi jo
noussut melu." Hän oli vakavasti suuttunut.
Ja nyt piti tietysti hullun herttuan saada hänet raivoihinsa.
"Mitä? Uhkailetteko? Röyhkeä koira!"
Facinon kasvot muuttuivat lyijynharmaiksi. Muuan pitkä, nuori, siniseen
ja hopeaan pukeutunut ylimys hänen seuruessaan purskahti äänekkääseen
nauruun. Gian Marian hailakat, mulkoilevat silmät tuijottivat
uskalikkoa ilkeästi.
"Nauratko, nulkki?" kärisi hän, hypähtäen pystyyn. "Mitä naurettavaa
tässä on?"
Bellarion naurahti uudelleen ja vastasi: "Te itse, herra herttua.
Omasta ansiostanne ette ole mitään. Milanon herttua olette ainoastaan
Jumalan armosta ja Facino Canen luvalla. Ja kuitenkin rohkenette
kapinoida, kumpaakin vastaan."
"Älä huoli, Bellarion", murahti Facino. "En tarvitse asianajajaa."
"Bellarion", kertasi herttua, tuijottaen nuorta miestä käärmeeellisen
näköisenä. "Muistanpa teidät entuudestaan ja muistan vastakin... Kyllä
minä teidät vielä opetan."
"Jumal'avita! Teidät tässä opetetaan!" ärjyi Facino. "Lähtekää takaisin
Milanoon odottamaan, kunnes ehdin sinne antamaan teille oppituntinne,
ja kiittäkää luojaanne että olette isänne poika ja että minä muistan
sen. Muuten ette pääsisi täältä elävänä. Tiehenne, ja siistikää
käytöksenne ennenkuin kohtaamme jälleen, tahi muuten, niin totta kuin
Jumala elää, suomin teidät omakätisesti."
Pelästyneenä vetäytyi Gian Maria taaksepäin kolmen seuralaisensa
turviin. Tutiseva della Torre yritti tyynnyttää riehuvaa kondottieria.
"Herra! Herra! Tuo ei sovi arvollenne!"
"Vai ei! Mutta tuon juonikkaan kakaran arvolle sopii nimittää minua
koiraksi! Häipykää, herra! Tiehenne, jok'ikinen! Näytä heille ovi,
Bellarion! Heitä ulos Milanon herttua!"
Herttua seurueineen ryntäsi tiehensä, peläten pääsevänsä hengestään,
ellei pitäisi kiirettä. Mutta hän ei palannut Milanoon, vaan jäi
Vigevanoon. Myöhemmin illalla tuli della Torre uudelleen Facinon
puheille yrittääkseen rakentaa rauhaa. Facino oli jo tyyntynyt hiukan
ja lupasi ottaa vastaan herttuan vielä kerran.
Nuori ruhtinas saapui, tällä kertaa kohteliaana, ilmoittamaan, että
hän kernaasti sallisi Facinon marssia Milanoon rauhallisissa aikeissa
ja että kondottieri palautettaisiin holhooja-asemaansa. Lyhyesti: hän
suostuisi kaikkeen, koska hän ei muuta voinut.
Facinon vastaus oli kursailematon ja selkeä. Hän ottaisi jälleen
vastaan tehtävänsä edellyttäen, että hänet pysytettäisiin siinä kolme
vuotta ja että suuri neuvosto vannoisi hänelle uskollisuudenvalan.
Lisäksi oli Porta Giovia luovutettava kokonaisuudessaan hänen
käytettäväkseen ja podestàn viran haltija, guelfi Sanseverino
samoinkuin muutkin valtion viroissa olevat guelfit oli erotettava.
Vihdoin oli Antonio della Torre, jota Facino piti pääsyyllisenä melkein
kaikkiin selkkauksiin, karkoitettava maasta samoinkuin Lonatekin.
Viimeksimainittua ehtoa ei Gian Maria tahtonut hyväksyä. Hän vannoi,
että se oli yritys riistää häneltä hänen uskollisimmat ystävänsä.
Neuvottelu siis päättyi ilman että oltaisiin päästy sopimukseen.
Mutta kolme viikkoa myöhemmin hyväksyi herttua kuitenkin Facinon
ehdot sellaisinaan. Keskiviikkona, marraskuun kuudentena päivänä,
ratsasti Facino Cane, Biandraten kreivi, mahtavan armeijansa etunenässä
Milanoon, ottaakseen jälleen hallitusohjat käsiinsä, ohjat, jotka hän
oli päättänyt pitää lopun ikänsä. Sateesta huolimatta olivat kadut
tulvillaan kansaa, joka tahtoi tervehtiä pelastajaansa.
Mutta vanhassa Broletton linnassa istui nuori herttua kuunnellen
alamaistensa ilakointia, pureskellen kynsiään ja kiehuen raivosta.
Tässä on meidän kuitenkin muistettava, ennenkuin; ehdimme syventyä
liian hartaasti Viscontien historiaan, että kronikkamme tarkoituksena
on kuvata Bellarionin vaiheita ja että meidän sen vuoksi on tyydyttävä
seuraamaan Gian Marian ja Facino Canen edesottamisia, vain sikäli kuin
niillä on tekemistä Bellarionin kohtalon kanssa.
Vanhan Corion sekavissa asiakirjoissa tehdään yksityiskohtaisesti
selkoa Facinon Milanoon paluun seurauksista. Niinpä sanotaan,
että tieto hänen armeijansa vahvuudesta teki lopun Malatestan
vallananastussuunnitelmista. Vanha guelfi tyytyi hallitsemaan Bresciaa
ja Bergamoa, kunnes Facino kaksi vuotta myöhemmin lähti häntä vastaan
Bergamoon. Facino olisi kukistanut hänet jo aikaisemmin, mutta hänellä
oli kiireellisempiäkin asioita. Vignate oli jälleen aseissa, samoin
Estorre Visconti ja hänen veljenpoikansa Giovanni Carlo sekä muuan
kapinallisjoukko, jota johti herttuan oma veli, Pavian kreivi Filippo
Maria Visconti. Malatestan ja Boucicaultin herruuden aikana Milanosta
paenneet ghibellinit olivat Filippo Marialle uskotelleet, että hän
nyttemmin oli Pohjois-Italian ghibellinien ainoa tuki ja turva. Tämä
riitti Filippo Marialle hänen ruvetakseen havittelemaan herttuallista
kruunua. Facinon palatessa Milanoon varustelihen Pavian kreivi paraikaa
sotaretkeä varten, ja Facino sai tästä tiedon ollessaan kukistamassa
joitakin kapinayrityksiä Desiossa ja Gorgonzolassa. Hän ei kuitenkaan
hätiköinyt, vaan palautti ensin järjestyksen lähellä Milanoa olevilla
seuduilla ja kiinnitti sitten vasta huomionsa Filippo Mariaan. Nopeasti
marssitti hän armeijansa Paviaan, valloitti kaupungin rynnäköllä ja
ryösti sen. Tämä tapahtui jouluyönä.
Pavian hävitys on hirvittävimpiä hävitysten historiassa ja tämä teko
lienee suuren sotapäällikön elämässä ainoa, joka ei ole hänelle
kunniaksi.
Facino kohteli Filippoa suunnilleen samoin kuin herttua-veljeä. Hän
nimitytti itsensä Filippon alueitten holhoojahallitsijaksi ja määräsi
valtion virkoihin miehiä, joihin saattoi luottaa.
Pavia jäi Facinon päämajaksi. Hän järjesti itselleen asunnon
linnoituksessa ja haetti vaimonsa Alessandriasta. Biandraten
kreivittären mukana saapui myös Valeria, Montferratin prinsessa,
joka vihdoinkin sai kohdata Facinon hoivissa yhäti olevan veljensä.
Valeria oli lähtenyt Casalesta yhtäaikaa kreivittären kanssa, ensi
sijassa tavatakseen jälleen rakkaan veljensä, mutta myös päästäkseen
markiisi Theodoren läheisyydestä. Mahdollisesti toivoi hän kaikessa
hiljaisuudessa voivansa taivuttaa Facinon kukistamaan valtionhoitajan.
Mutta Facinolla oli tällä hetkellä kiireellisempää tehtävää.
Valtionhoitajan asia sai jäädä odottamaan. Toukokuussa marssi suuri
kondottieri Canturioon ja sieppasi kaupungin kädenkäänteessä. Pian
seljälkeen otti hän haltuunsa Creman. Sillävälin oli Bellarion
viidentoistasadan miehen kanssa ja Koenigshofenin tukemana lähtenyt
Vignatea vastaan, tuhoten hänet tällä kertaa lopullisesti. Tämän
tehtyään palasi hän Milanoon, missä hän Facinon muutettua Paviaan oli
ollut kasvatusisänsä lähettiläänä.
Kaikesta tästä kertovat Corio ja Imolan veli Serafino sangen
yksityiskohtaisesti ja laajasti, mainiten m.m., että Facino
palkitakseen Bellarionin uskollisuuden ja korvatakseen hänen
menettämänsä Astin kreivin arvonimen, taivutti Gian Marian
korottamaan nuoren sankarin Gavin kreiviksi ja Milanon neuvoston
kiinnittämään hänen kondottansa palvelukseensa kahdeksi vuodeksi
kolmenkymmenentuhannen tukaatin kuukausipalkkaa vastaan.