Kultainen iltarusko levittäysi palatsipuutarhaan, yli valkean temppelin
ja graniittikaiteiden, joiden vaiheilla ruusut kukkivat ja satavuotiaat
pensasaidat ojentelivat oksiaan, yli vehmaan nurmikon, jolla koreat
riikinkukot käyskentelivät.
Yllään ruosteenkarvainen, ruumiinmukainen puku, seuranaan Isotta ja
Dionara, molemmat brokaadipuvuissa, oli ruhtinatar Valeria lähtenyt
hengittämään raitista ilmaa puutarhassa. Sinne astelivat myös hiukan
myöhemmin ritari Bellarion ja koulumestari Corsario.
Ritari keskusteli koulumestarin kanssa Lucretiuksesta, eikä
koulumestari suinkaan kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän ei yleensä
välittänyt suuria kirjallisuudesta, mutta tunsi sentään Apuleiuksen ja
Petroniuksen sangen hyvin. Teeskentelevä hymy huulillaan lainaili hän
ruokottomuuksia "Kultaisesta aasista" ja "Trimalchionin pidoista."
Bellarion jätti Lucretiuksen rauhaan ja kuunteli ihailevan näköisenä
mestari Corsarion taidokasta lausuntaa. Samalla hän salaa tarkkasi
pengertä, jolla ruhtinatar asteli.
Äkkiä teki hän vastaväitteen. Messer Corsario oli väärässä, siitä olisi
hän voinut mennä vaikka valalle. Äsken mainittu säkeistö ei ollut
Petroniuksen vaan Horatiuksen kirjoittama. Corsario piti puoliaan ja
kiista kävi äänekkääksi.
"Trimalchionin pidot", intti Bellarion, "on kauttaaltaan suorasanainen."
"Totta kyllä, mutta siihen on siroteltu runosäkeitä." Messer Corsario
säilytti vain vaivoin tyyneytensä.
Kun Bellarion sitten purskahti nauruun, päätti hänen seuralaisensa
lähteä etsimään kirjaa, todistaakseen väitteensä. Bellarion taas
suuntasi askeleensa ylempänä olevalle penkereelle.
Ruhtinatar näki hänen lähestyvän ja otti hänet hyvin kylmästi vastaan.
"En luule kutsuneeni teitä, herraseni." Bellarion pysyi järkkymättömän
rauhallisena.. "Madonna, antaisin paljon, jos saisin teidät
vakuutetuksi siitä, että olen palvelijanne."
"Yhä entiset puheet, huomaan ma. Mitäpä muuta voisi odottaakaan?"
"Tahtoisitteko lähettää seuranaisenne pois tuokioksi, jotta saan puhua
pari sanaa kanssanne. Messer Corsario palaa pian. Olen lähettänyt hänet
asialle mukamas, ja toista tilaisuutta tuskin ilmestyy."
Neito näytti epäröivän, mutta lähetti sitten Dionaran ja Isottan
kuulomatkan ulkopuolelle.
Siekailemiseen ei ollut aikaa. Bellarion kävi suoraan asiaan. "Aion
varoittaa teitä, vaikka tiedänkin, että te helposti käsitätte minua
väärin. Jos onnistun aikeissani, lähetetään veljenne huomenna tai
ylihuomenna Facinon hoitoon Alessandriaan."
Ruhtinatar kalpeni. "Jumalani! Mitä nyt? Mitä ihmeessä tarkoitatte?
"Aion siirtää veljenne pois valtionhoitajan läheisyydestä jonnekin,
missä hän on turvassa, siksi kunnes hänen aikansa on tullut."
"Tuo on joku sadin. Ansa..." Neito oli pahoin pelästynyt.
"Kertoisinko mitään teille, jos niin olisi? Te ette voi enempää
auttaa kuin estääkään minua. Teen tämän teitä palvellakseni. Olen
saapunut tänne ehdottamaan Biandraten kreivin ja Montferratin välistä
liittoa. Tämä liitto olisi tarpeellinen kahdestakin syystä: Facino on
avun tarpeessa ja valtionhoitaja on tuhottava. Jotta veljenne olisi
turvassa, aion panna ehdoksi, että hänet lähetetään panttivankina
Facinon luo."
"Ah, nyt alan ymmärtää."
"Tarkoitatte, että alatte ymmärtää minut väärin. Olen uskotellut
Facinolle, että markiisi otettaisiin panttivangiksi yksinomaan sitä
varten, että Theodore saataisiin pitämään sanansa, ja valtionhoitaja
puolestaan saadaan kyllä vakuutetuksi siitä, että tämä on ainoa
tarkoitus. Todellinen tarkoitus on kuitenkin se, jonka jo teille
ilmaisin: veljenne on päästävä turvalliseen paikkaan. Facinon hoteissa
saa hän säätynsä mukaisen kasvatuksen ja hännystelijät saavat pitkän
nenän. Uskokaa minua mielenrauhanne vuoksi." Hän oli vakava ja painosti
jokaista sanaansa.
"Vaaditte, että minun olisi uskottava!" huudahti neito hätääntyneestä
"Onko siihen mitään syytä? Valheilla ja temppuilulla olette päässyt
nykyiseen asemaanne. Ja minun pitäisi siitä huolimatta uskoa... Miksi
te tekisitte kaiken tämän? Miten luulette hyötyvänne?" Bellarion katsoi
häntä, tummissa silmissään syvä tuska.
"Jos tahtoisin vahingoittaa veljeänne, puhuisinko aikeistani teille?
Kysyn sitä vieläkin?"
"Miksi kerrotte aikeistanne ollenkaan?"
"Säästääkseni teitä pelolta, jos suunnitelmani onnistuisi.
Vakuuttaakseni teille, että tahdon teitä auttaa, vaikka yritättekin
vaikeuttaa toimintaani kaikin tavoin."
Tällä hetkellä loikki messer Corsario heitä kohti kirja kädessään.
Äänettömänä, tietämättä, mitä ajatella, seisoi ruhtinatar kaiteeseen
nojaten, toivoen sydämessään, että voisi luottaa Bellarioniin.
"Jos pysyn hengissä, madonna", virkkoi Bellarion ääntään alentaen,
"pyydätte vielä kerran anteeksi epäluulojanne."
Hän kääntyi mennäkseen Corsariota vastaan ja myöntääkseen
koulumestarille olleensa väärässä.
"Ei varsin niin suuri oppinut kuin väittää olevansa", ilmoitti
Corsario neidolle, Bellarionia tarkoittaen. Ja viimemainitulle hän
sanoi: "Väitelkää tästälähtien sotilaitten kanssa. Tässä ovat säkeet,
katsokaa. Tämä kirja on 'Trimalchionin pidot', katsokaa. Näettekö?"
Bellarion uskoi. Hän teeskenteli hämmästystä. "Valitan, messer
Corsario, että aiheutin teille vaivaa. Näppärä temppu, tämä."
Varomaton sana. Valeria luuli Bellarionin tarkoittavan Corsarion
karkoittamista äsken.
Neito poistui ja Bellarion sai tyytyä koulumestarin tärkeään seuraan
siksi kunnes illallispöytä katettiin. Myöhemmin illalla vei Theodore
hänet työhuoneeseensa keskustelemaan Facinon ehdotuksesta ja sen
yksityiskohdista.
Hänen korkeutensa oli tehnyt päätöksensä ja valmistautunut väittelemään
ehdoista. Hän edellytti kaikinpuolin tyydyttävää korvausta. Mutta
Bellarion teki hänen toiveensa tyhjiksi.
"Teidän korkeutenne on kaiketi saanut neuvoston suostumuksen?"
"Neuvoston?" Valtionhoitaja rypisti otsaansa. "Kun asia on näin tärkeä,
haluaa kreivi Facino olla varma myös neuvoston kannatuksesta, jottei
jälkeenpäin tulisi mitään peruutuksia."
"Siinä tapauksessa", sanoi markiisi viileästi, "olisi teidän ehkä
esitettävä asianne henkilökohtaisesti neuvostolle huomenna."
Tätä Bellarion juuri toivoikin, vaikka markiisi luonnollisesti ei
voinut aavistaa hänen aivoituksiaan. Hänellä ei enää ollut mitään
sanottavaa Theodorelle.
Seuraavana aamuna hän astui reggimenton, viidenneuvoston, eteen.
Suuren pöydän päässä istui markiisi Theodore valtaistuimella. Hänen
kummallakin puolellaan istuivat sihteerit ja näiden alapuolella
neuvoston jäsenet, toisella puolella kaksi, toisella kolme. Kaikki
he kuuluivat Montferratin jaloimpaan ylimystöön ja yksi heistä,
valkopartainen, arvokas Carreto-suvun päämies, oli kerran riidellyt
Palaeologien kanssa Milanon herruudesta.
Kun Bellarionin asia oli tavanmukaisia muotoja noudattaen esitetty,
ilmoitettiin lyhyesti, suuriko armeija Montferratilla oli
käytettävissään ja pantiin sopimuksen solmiamisen ehdoksi, että
Vercelli vallattaisiin ensinnä.
Näin ilmaistiin, että Montferrat halusi neuvotella liitosta ja että
oltiin kiitollisia Facinon tekemästä ehdotuksesta. Bellarion nousi nyt
paikaltaan ja onnitteli neuvostoa päätöksen johdosta Hän huomautti,
ettei suunnitelma suinkaan käsittänyt ainoastaan Vercellin valtausta
ja Genovan herruuden palauttamista, vaan että se oli paljon laajempi.
Tätänykyä muodosti Montferratin kaksi maakuntaa, jotka erotti
toisistaan vieraalle valtiolle kuuluva maakaistale. Tämä maa-alue oli
myös vallattava ja maakunnat yhdistettävä. Tämänjälkeen ei mikään
estäisi Montferratia laajentamasta aluettaan alppeja kohti ja etelässä
aina mereen saakka.
Montferrat voisi ottaa käsiinsä koko Pohjois-Italian herruuden.
Tuo tuollainen nousi neuvoston jäsenten päähän, ja kun Bellarion
istuutui, alkoivat he puolestaan kiihkeästi vaatia sopimuksen
solmiamista. He eivät enää tiedustelleet, mitä Facino suostuisi
tekemään, vaan kerskuivat ja mahtailivat voimillaan ja varoillaan.
Näin muovautui sopimus vähitellen, pykälä pykälältä, ja kirjurien kynät
rapisivat pergamentilla. Sekä neuvostosta että markiisista tuntui siltä
kuin olisi Montferrat tässä tehnyt paremman kaupan.
Mutta kun asiakirja vihdoin oli valmis, nousi messer Bellarion valamaan
kylmää vettä neuvoston niskaan.
"Nyt puuttuu vain takuu, jota Biandraten kreivi vaatii."
"Mikä takuu?" Äänistä saattoi päätellä, että sana oli tehnyt
epämiellyttävän vaikutuksen.
"Haluamme varmuutta siitä, että Montferrat omasta puolestaan täyttää
sopimuksessa mainitut ehdot."
"Jumalavita, herra! Epäilettekö rehellisyyttämme?"
"Ei ole kysymys siitä. Toivoakseni en ole loukannut teitä. Olemme
tehneet kaupan ja käsiraha on pantava pöytään. Teidän korkeutenne itse
mainitsi takuun ensiksi."
Neuvosto kohdisti katseensa valtionhoitajaan. Valtionhoitaja muisti ja
tunsi olonsa hieman vaikeaksi.
"Teidän korkeutenne tiedusteli eilen minulta, mitä takeita kreivi
Facino voisi antaa. Minä en suinkaan pannut pahakseni, vaan sanoin,
että Vercellin valtaus olisi meidän takuumme. Miksi siis pahastutte,
jos minäkin uskallan vaatia takeita siitä, että todella autatte Facinoa
ottamaan Milanon haltuunsa heti kun Vercelli on vallattu?"
"Ja kun Milano on vallattu", tuhahti valtionhoitaja, "mistä me
tiedämme, haluaako Facino jatkaa marssia Genovaa kohti?"
"Olisihan teillä ainakin Vercelli hallussanne. Ja mukavuussyistä ehken
loppujen lopuksi tyytyisitte siihen."
"Niinkö luulette?" virkkoi Carreton markiisi.
"En, ollakseni rehellinen Eikä Facinokaan luule. Mutta koettaahan voi
mitä hyvänsä."
Kaikkia harmitti tämä keskeytys mainiosti sujuneissa neuvotteluissa.
Joku lausui: "Eikö meidän pitäisi tiedustella, mitä takeita Biandraten
kreivi haluaa?"
Kun Theodore nyökkäsi, kuunneltiin innokkaasti Bellarionin vastausta.
"Kreivi Facino haluaa panttivangin, joka riittää korvaukseksi, sattuipa
sitten mitä tahansa. Jos esimerkiksi markiisi Gian Giacomo joutuisi
valtaistuimelle ennenkuin sopimuksemme on päättynyt, voisi hän ehkä
peruuttaa sen. Yhtä helposti voisi joku muukin selkkaus syntyä. Kaikki
tämä saataisiin vältetyksi, jos, sanokaamme, vaikkapa juuri markiisi
Gian Giacomo luovutettaisiin kreivi Facinon hoiviin siksi kunnes retki
on päättynyt."
Theodore oli raivostuneen näköisenä syöksynyt pystyyn, mutta sitten
hän istuutui jälleen hilliten vaivoin suuttumuksensa. Joku toinen
olisi hänen asemassaan riehunut ja noitunut ja syytänyt suustaan
sanoja, joita jälkeenpäin olisi ollut vaikea peruuttaa, mutta Theodore
Palaeologo ei ollut mielijohteittensa orja. Hän harkitsi asiansa moneen
kertaan ja joka puolelta, antaen neuvostonsa löpistä.
Ehdotusta tietysti vastustettiin. Sanottiin, ettei ollut mitään
ennakkotapausta olemassa. Bellarion poimi silloin esimerkkejä
historiasta, nolaten vastustajat pahoin. Nyt he muuttivat äänensävynsä
uhmaavaksi ja ilmoittivat, etteivät he missään tapauksessa suostu
luovuttamaan nuorta markiisia.
Valtionhoitaja ei puhunut juuri mitään. Hienosti epäluuloisena
hän kuunteli neuvosmiesten kiihkeitä vastalauseita ja tuumiskeli,
mahtoikohan tuo vastustus jollakin tavoin johtua häneen itseensä
kohdistetuista epäluuloista. Olisiko sittenkin, kaikesta
varovaisuudesta huolimatta, kansa aavistanut hänen aikomuksiaan
veljenpojan suhteen, ja epäiltiinkö ehkä, että hän salassa oli sopinut
Facinon kanssa nuorukaisen poistamisesta näyttämöltä?
Muuan neuvoston jäsenistä kääntyi äkkiä hänen puoleensa:
"Teidän korkeutenne ei sano mitään."
Valtionhoitaja oli vakavan näköinen. "Olen yhtä hämmästynyt kuin te.
Olette jo ilmaisseet minunkin käsitykseni ehdotuksesta."
Bellarion veti suutaan hymyyn ja virkkoi salaperäisen näköisenä:
"Sallikaa minun sanoa, että kummastutatte minua. Biandraten kreivi
otaksui tämän ehdotuksen miellyttävän teitä."
"Vai miellyttävän?" huudahti Carreto.
"Vieraiden seutujen näkeminen ja opiskelu kotiseudun ulkopuolellakin
on, kuten tietänette, tärkeä puoli ruhtinaan kasvatuksessa. Kun
markiisi Gian Giacomo nyt saisi siihen tilaisuuden samalla kuin Facinon
asettama ehto tulisi täytetyksi, ei ymmärtääkseni teillä olisi mitään
syytä panna vastaan."
Tämä yksinkertainen toteaminen tukki heidän suunsa tuokioksi.
"Mutta jos hänelle tapahtuisi jotakin siellä, kaukana kotoa?" äkkäsi
lopulta joku.
"Luuletteko, ettei Facino käsitä, minkä vastuun hän ottaa niskoilleen?
Luuletteko, ettei hän ryhdy kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin
vieraan turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaamiseksi?"
He olivat hieman epävarman näköisiä.
"Koska teidän näyttää olevan kovin vaikea suostua ehdotukseen, hyvät
herrat, niin pyydän teitä esittämään kreivi Facinolle jotakin muuta
takuuta." Bellarion huomasi neuvoston huoahtavan helpotuksesta.
"Aika kuluu siinä hukkaan ihan suotta", uskalsi kuitenkin Carreto
valittaa.
Neuvoston jäsenet katsoivat toisiaan ja lopulta kysyi valtionhoitaja:
"Eikö Biandraten kreivi itse maininnut mitään vaihtoehtoa?"
"Hän ei osannut aavistaa teidän kieltäytyvän. Sitäpaitsi olisi kaiketi
kohteliaampaa, että ehdotus tulisi teidän taholtanne, kun samalla
voisitte selittää, miksi ette hyväksy hänen ehdotustaan."
"Syyn te jo tiedätte", vastasi Theodore. "Me emme halua panna tulevaa
hallitsijaamme sodan vaaroille alttiiksi."
"Sellaisiin vaaroihin hänen ei tarvitsisi joutua. Mutta olen ehkä liian
itsepintainen tässä asiassa. Hyväksyn ilmoittamanne syyn. On turhaa
väitellä enempää."
"Aivan turhaa", myönsi Theodore. "Emme voi luovuttaa markiisia."
"Kuitenkin...", aloitti Carreto.
Valtionhoitaja keskeytti kärsimättömästi:
"Ei yhtään mitään."
Neuvoston herrat katsoivat taas toisiaan. He olivat ilmeisesti sangen
levottomia. Montferratin loistava tulevaisuus uhkasi haihtua ilmaan.
Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Bellarion arvasi heidän ajatuksensa ja
nousi.
"Pohditte varmaankin takuu-asiaa mieluimmin minun kuulemattani", sanoi
hän kumartaen. "Olisi kovin ikävää, jos näin suurenmoinen suunnitelma
jonkun mitättömän asian takia ajaisi karille. Palvelijanne, hyvät
herrat."
Toinen sihteereistä avasi hänelle oven. Astellessaan huoneesta kuuli
hän oikean Baabelin sekamelskan pääsevän alkuun pöydän takana.
Hymyillen itsekseen riensi hän huoneeseensa, tyytyväisenä neuvottelun
tulokseen. Olipa totta tosiaan onni, ettei hän maininnut panttivangista
mitään, ennenkuin neuvoston edessä. Valtionhoitaja olisi heti tehnyt
kaikki toiveet tyhjiksi. Nyt oli Theodore joutunut taisteluun, jossa
hänen tietoisuutensa omista aikeistaan oli vastustajan tukena.
"Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kukaan heitä ajaisi takaa", mutisi
Bellarion itsekseen. "Jumalaton Theodore ei taistele tätä taistelua
loppuun."
Runsaan tunnin kuluttua kutsuttiin hänet kuulemaan neuvoston päätöstä.
Tämä päätös on kerrottu parhaiten Bellarionin omassa kirjeessä, joka
on säilynyt meille Vatikaanin kirjastossa. Hän kirjoitti Facinolle
samana iltana kuin ratkaisu tapahtui ja kirjeen sisältö on jotakuinkin
seuraava.
"Rakas herrani: Nämä rivit tuo teille Wenzel, joka lähtee täältä
Alessandriaan huomisaamuna Montferratin nuoren markiisin seurassa
ja kymmenen sveitsiläisen saattamana. Jotta saattue olisi kyllin
arvokas, liittää markiisi Theodore siihen kymmenen montferratilaista
peitsimiestä. Wenzel tuo myös Montferratin kanssa tehdyn sopimuksen,
jonka olen solminut teidän nimissänne. Asettamiini ja teille
ilmoittamiini ehtoihin suostuttiin. Oli sangen vaikeata saada markiisi
Theodoren suostumus Gian Giacomon luovuttamiseen panttivangiksi ja
asia ratkesi vasta pitkän, neuvoston kanssa käydyn, taistelun jälkeen.
Neuvoston mielestä oli liitosta teidän kanssanne koituva vain hyvää.
"Theodore vaati myös, että pojan opettaja Corsario, suuri lurjus
muuten, saisi seurata mukana, samoinkuin kamariherrakin, nuori,
mutta jo sangen paatunut Fenestrella. En voinut panna vastaan, koska
sopivana pidetään, että tällaista nuorukaista matkalla vaalivat
opettaja ja toveri. Pyydän teitä kuitenkin kohtelemaan näitä molempia
markiisi Theodoren kätyreinä, joita he itse asiassa ovat, pitämään
heitä silmällä ja tuhoamaan heidät säälimättä, jos havaitsette heidän
käyvän nuorelle markiisille vaarallisiksi. Tekisitte pojalle suuren
palveluksen ja Jumalalle otollisen teon, jos katkaisisitte heidän
kaulansa. Epäilemättä joutuisitte kuitenkin senjohdosta selkkauksiin
Montferratin valtionhoitajan kanssa.
"Mitä nuoreen markiisiin tulee, olette huomaava, että hän on
ruumiiltaan heikko. Sitäpaitsi on hän huonosti kasvatettu ja
vaikuttaa typerältä. Huolimatta monista kiireistänne pitäisi teidän
jalosukuisuutenne voida uhrata aikaa hänellekin tai ainakin jättää
hänet sellaisten henkilöitten kasvatettavaksi, jotka todella voivat
häntä kehittää ja opettaa ja pitävät hänestä muutenkin huolta.
"Minun tarvinnee tuskin muistuttaa, että panttivangin turvallisuus on
tärkeä asia, enkä rohkenisi tästä mainitakaan, ellen pelkäisi, että
häntä uhkaa vaara juuri sieltä, missä hänen pitäisi olla paraiten
turvassa. Vielä kuuluu markiisin seurueeseen lääkäri ja kaksi
henkivartijaa. Näistä en tiedä mitään, joten heitä on pidettävä yhtä
tarkasti silmällä kuin edellä mainitsemianikin henkilöitä.
"Se kunnioitus, jota nautitte Montferratissa, oikeuttaa teidät
määräämään omiakin palvelijoitanne markiisin palvelukseen
montferratilaisen palvelusväen rinnalla. Lääkärin älköön sallittako
antaa markiisille mitään lääkkeitä, joita hän ei itse ensin maista.
Näin vapaudutte hänestä kyllä pian.
"Mieltäni pahoittaa, että teille koituu tällaisia hankaluuksia
muutenkin kiireisenä aikana. Toivon kuitenkin, ettette pidä tätä
hintaa sopimuksesta Montferratin kanssa liian kalliina. Montferrat voi
heti lähettää sotanäyttämölle melkein kuusituhatta hyvinvarustettua
miestä sekä ratsu- että jalkaväkeä. Olette nyt tarpeeksi voimakas
voidaksenne vaatia kunnotonta herttuaa ja hänen riminiläisiä
apureitaan tilille.
"Lähettäkää Wenzelin mukana minulle käskynne. Ne saapuvat minulle
Luzerniin. Lähden huomenna heti kun markiisi Gian Giacomo on jättänyt
Casalen. Lähetän teille pian lisää uutisia.
"Suutelen kunnioittavasti rouva kreivittären kättä. Varjelkoon ja
siunatkoon teitä, rakas herrani, hyvä Jumala. Sitä rukoilee poikanne
ja palvelijanne
_Bellarion_."
Kolmas kirja.