"Ah!" Kaunottaren ilme muuttui. "Aavistin tuota. Mutta ellei niin
olisi?" Hän katsoi nuorta miestä rohkeasti kasvoihin, niin innokkaasti,
että tämä melkein tunsi pahoinvointia.
Bellarionin tyyneys katosi. Hän katsoi suoraan eteensä. "Koko tässä
joutavassa maailmassa ei ole mitään niin joutavaa kuin ajatella, miten
ehkä voisi olla, jos ei olisi niin tahi näin."
Kreivitär ei keksinyt tähän mitään vastausta ja siunaaman ajan he
ratsastivat ääneti eteenpäin. Palvelijat olivat jääneet kauas taakse.
"Annatte varmaan anteeksi, jos selitän", virkkoi kreivitär vihdoin.
"Selitätte?" Bellarion oli kummastunut.
"Muistatteko tuon illan Milanossa... kun keskustelimme viimeistä kertaa
ennen lähtöänne? Olin teille julma."
"Sellaisessa maailmassa, jossa odotetaan miesten panevan enemmän arvoa
kauneudelle kuin kunnialle, täytyy olla julmempikin."
"Tiesin, että juuri kunniantuntonne teki teidät ankaraksi." Kreivitär
kosketti hänen kättään. "Ymmärsin vieläpä paremmin kuin aavistattekaan,
Bellarion. Miten olisinkaan voinut olla teille vihainen sydämessäni?"
"Näytitte vihaiselta."
"Näytin. Aivan oikea sana. Se oli välttämätöntä. Ette tiennyt, että
Facino oli verhojen takana ovikomerossa."
"Toivoin, ettette olisi huomannut sitä." Kreivittärestä tuntui kuin
olisi hän saanut nyrkiniskun kasvoihinsa. Hän riuhtaisi pois kätensä.
Kulmat vetäytyivät kurttuun ja hampaat iskeytyivät alahuuleen.
"Tiesitte!" läähätti hän.
"Verhot liikahtivat. Näin Facinon kengän kärjen pistävän esiin niiden
alta."
Bellarion huomasi kuvaamattoman ilkeän ilmeen hänen kasvoillaan.
"Milloin teitte tuon havainnon? Ennenkuin puhuitte vai senjälkeenkö?"
"Huonoksipa minut arvioitte. Jos olisin nähnyt kengän ajoissa, en olisi
säästänyt sanojani senkään vertaa. Kerkisin puhua ennenkuin huomasin
sen."
"Toivoin melkein, että asia olisi ollut päinvastoin." Tämänjälkeen,
ajatteli Bellarion, ei mikään tuon naisen päähänpisto enää häntä
hämmästyttäisi.
"Toivoitte, että olisin osoittautunut pelkuriksi, joka piiloutuu vaimon
taakse miehen oikeutetun vihan uhatessa."
Ja kun toinen ei vastannut, jatkoi hän: "Meidän kummankin toiveet ovat
pettäneet. Minä näet toivoin, ettette tiennyt Facinon läsnäolosta
mitään, vaan vihdoinkin olitte herännyt huomaamaan, että vaimon kunnia
velvoittaa."
Kreivitär ei heti tajunnut hänen sanojensa merkitystä. Mutta sitten
karahti hän punaiseksi ja vihan kyynelet sumensivat hänen katseensa.
Hänen äänensä oli yhä ivallinen, vaikka se vapisi.
"Ette jätä minulle mitään. Riisutte minut alastomaksi ja heitätte lokaa
päälleni. Olen ollut ystävänne, Bellarion. Mutta vain tähän asti."
"Madonna, jos olen loukannut..."
"Vaiti." Kreivitär oikaisihen majesteetillisesti. "Kuunnelkaa nyt. Ei
sovi, että te enää jäätte tänne. Minun tulee seurata puolisoani."
"Ja minun pitäisi erota hänen palveluksestaan?"
"Pyydän sitä... suosionosoituksena, Bellarion. Olette itse syypää
siihen, että minä en voi kohdella teitä niinkuin haluaisin. En tahdo
tavata teitä jok'ainoa päivä." Kreivitär kiihtyi jälleen. "Ellette
lähde, vannon..."
"Älkää vannoko mitään", kivahti Bellarion, äkkiä suuttuneena. "Jos
uhkaatte, pysyn vain sitä uskollisempana Facinolle."
Kreivittären sävy muuttui. Hän ei koskaan osannut käyttää aseitaan.
"Ah, Bellarion, enhän minä uhkaa. Rukoilen..."
"Parasta kun ette puhuisi enää mitään. Tiedän, mitä haluatte ja..."
Hän keskeytti huitaisten kädellään. "Mihin minä lähtisin?" Kysymys oli
osoitettu kohtalolle eikä naiselle. Tämä kuitenkin vastasi:
"Maineenne, senjälkeen kuin Alessandria kukistui, on levinnyt yli koko
Italian. Joka mies tietää, mikä taitava sotilas olette."
"Niin, Facino on jalomielinen." Bellarionin äänessä oli katkera sävy.
"Joka ainut Italian ruhtinas ottaisi mielellään teidät palvelukseensa."
"Maailmassa on paljon tilaa niille, joista haluamme erota."
Vaieten he jatkoivat matkaansa aina kaupungin muureille saakka.
"Lähdettehän, Bellarion?"
"Harkitsen asiaa." Hän oli vakava, puoleksi vihainen, puoleksi
pahoillaan.
Linnan kartanolla he laskeutuivat hevostensa selästä. Bellarion auttoi
kreivitärtä ja tämä laski pienen kätensä hänen kädelleen.
"Tiedän, että suostutte lähtemään, sillä te olette jalo. Lausun
hyvästini nyt. Tulkaa onnelliseksi!"
Kohteliaasti kumartui Bellarion hennon käden yli.
Kun hän suoristautui, huomasi hän Facinon leveäharteisen hahmon
goottilaisen oven aukossa. Kondottieri katseli heitä silmiään siristäen.
Sitten hän astui heitä vastaan ystävällisesti tervehtien. Hän kyseli
miten metsästys oli onnistunut, montako fasaania kreivitär oli saanut,
kaukanako hän oli käynyt, missä hän oli kohdannut Bellarionin ja oliko
ollut hauskaa. Mutta Bellarion, joka piti häntä silmällä, huomasi että
hänen hymynsä karehti vain huulilla, katseen pysyessä totisena.
Aterian aikana — Facinon pöydässä istuivat tavan mukaan hänen
kapteeninsa — oli Alessandrian valtias kovin hiljainen. Häntä ei
kiinnostanut edes Carmagnolan ilmoitus, että Milanosta saapuisi
suuri ghibellinijoukko armeijan vahvistukseksi, ja kun kreivitär oli
päättänyt ateriansa, salli Facino kapteeniensakin poistua. Ainoastaan
Bellarion jäi paikalleen. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Facino kohotti synkän, miettivän katseensa ja nojautui taaksepäin
tuolissaan. Kynttilän lepattavassa valossa näytti hän kumman vanhalta.
Hänen ensimmäiset sanansa koskivat asiaa, jossa hänen ajatuksensa koko
illan olivat askaroineet.
"Hei, poika! On hauskaa, että olet hyvissä väleissä Bicen kanssa.
Olen viime aikoina ollut huomaavinani jonkinlaista viileyttä
seurustelussanne."
"Olen kreivittären palvelija niinkuin olen teidänkin palvelijanne."
"Niinpä niin", mutisi Facino, ryypäten viiniä kultapikarista. "Hän
pitää sinusta. Muistan hänen olleen pahoillaan kun lähetin sinut
Genovaan. Nyt on minulla samanlaisia aikeita."
"Lähetätte minut pestaamaan miehiä Boucicaultilta?" hämmästyi Bellarion.
Facino silmäili häntä huvitettuna. "Miksi en sitä tekisi? Luuletko,
ettei hän suostuisi?"
"Voi, tietysti hän suostuu. Hän marssii kernaasti kanssanne Milanoon,
auttaa teitä kukistamaan Malatestan ja sitten hän tuhoaa teidät,
saadakseen ottaa haltuunsa kaupungin Ranskan kuninkaan nimessä."
"Olet harrastanut politiikkaakin opintoaikanasi."
"Käytän järkeäni."
"Toisinaan, poikaseni, toisinaan. En ole ajatellutkaan Boucicaultia
tämän jutun yhteydessä. Miehiä minun kuitenkin on saatava. Mutta mistä?"
Bellarion ymmärsi. Facino toivoi pääsevänsä hänestä eroon ja halusi
hänen käsittävän sen. Facinon rakkaus arvottomaan naiseen oli syvä
ja horjumaton — hairahdus ei voinut sitä vähentää. Bellarion käytti
järkeään, kuten huomaatte.
Miksi oli Facino vakoillut tuona iltana Milanossa? Varmasti senvuoksi,
että hän jo silloin epäili puolisoaan. Hän oli rauhoittunut sillä
kertaa, mutta vain hetkeksi. Vaikka hän saattoi olla varma siitä, ettei
mitään rikollista ollut tapahtunut, ei hän voinut olla yhtä varma
siitä, ettei hänen tarvitsisi olla varuillaan.
Suuri murhe laskeutui Bellarionin sydämeen. Kaikki mitä hän oli, kaiken
mitä hän omisti, oli hän velkaa Facinolle. Ja hän puolestaan oli vain
pistävä oka Facinon ruumiissa.
"Niin", huokasi hän heikosti hymyillen, "minäkin olen viime aikoina
ajatellut tätä asiaa. Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että
olen hieman ajatellut oman kondottani muodostamista."
Facino suoristihen. Nuo sanat eivät miellyttäneet häntä.
"Ohoh, jopa on sinulla suuret tuumat!"
"Minullakin on kunnianhimoni."
"Kauanko olet tällaista ajatusta hautonut? Et ole puhunut siitä ennen."
Bellarion katsoi häntä surumielisesti ja sanoi hiljaa:
"Tämä ajatus kypsyi tänään."
"Ollessasi ratsastamassa?"
Facino tuijotti häntä kasvoihin ja näki hänen lempeän ilmeensä.
Kondottierin katse painui. He ymmärsivät toisensa täydellisesti.
"Toivotan sinulle onnea, Bellarion. Olet palvellut minua hyvin. Sangen
hyvin. Sen tiedän itse parhaiten. Olet oikeassa tahtoessasi lähteä —
koska tunnet, että niin on paras."
Bellarionin kasvot olivat valjut ja hänen silmänsä loistivat. Hän
nielaisi kuin selvittääkseen kurkkuaan ja virkkoi:
"Suhtaudutte aikomukseeni ystävällisesti. Mutta kunnianhimostani
huolimatta olen teidän miehenne."
Keskusteltiin Bellarionin lähimmistä suunnitelmista. Hänen mielensä
teki lähteä kanttooneihin muodostaakseen siellä sveitsiläisarmeijan,
sillä sveitsiläinen jalkaväki oli maailman parasta, ja jalkaväki
puolestaan se aselaji, johon Bellarion eniten luotti. Hän pyysi, että
Facino osoitukseksi suosiostaan antaisi hänelle Stoffelin, josta
hänellä olisi suurta apua Urissa ja Vierwaldstätterissä. Facino
lupasikin luovuttaa Stoffelin ja lisäksi viisikymmentä sveitsiläistä
ratsumiestä Bellarionin kondottan kantajoukoksi. Tämänjälkeen he joivat
lähtömaljan ja Facino lähti makuulle. Bellarion taas meni etsimään
Stoffelia käsiinsä.
Stoffel suostui mielellään, kuultuaan Bellarionin ehdotuksen, rupeamaan
hänen apulaisekseen.
"Ja miehistä jok'ainoa, joka oli mukana Trebbian taistelussa, lähtee
kernaasti mukaan."
He valitsivat kuusikymmentä miestä, jotka Facinon suostumuksella
seuraavana aamuna laittautuivat lähtökuntoon. Viivyttelyyn ei ollut
mitään syytä. Kun Bellarion sitten oli järjestänyt raha-asiansa lähti
hän heittämään jäähyväisiä.
"Voisin ehkä tehdä teille vielä palveluksen", sanoi hän Facinolle.
"Suunnittelette lisäjoukkojen palkkaamista, vaikka tiedättekin,
miten hankalaksi teille muodostuu suuremman joukon varustaminen ja
muonittaminen."
"Jokaisella ei ole onnea saada joku Vignate vangikseen."
"Ettekö ole ajatellut liittoutumista kenenkään kanssa?" Facino naurahti
melkein hilpeästi. "Kenen sitten? Milanon liepeillä vouhkivien
koirienko? Estorren tai Gian Carlon?"
"Esimerkiksi Montferratin Theodoren kanssa", sanoi Bellarion.
"Tosiaan, siinä olisi voimakas, vanha kettu, mutta Theodoren hinta
olisi varmasti liian korkea."
"Ehkäpä katsoisitte voivanne sen kuitenkin maksaa. Markiisi Theodorekin
on kunnianhimoinen. Hän himoitsee Vercelliä ja Genovan herruutta.
Milanon retkellä voisi helposti vallata Vercellin."
"Niin kyllä. Voisimme aloittaa taistelun Vercellin valtauksella. Mutta
Genova..."
"Genova voisi odottaa, kunnes meidän työmme olisi tehty. Montferrat
liittyy kyllä teihin sellaisilla ehdoilla."
"Haa! Jumalavita! Sinä olet kaikkitietävä."
"En varsin. Mutta tiedän sentään koko joukon. Tiedän esimerkiksi, että
Theodore saapui Milanoon Gabriellon kutsusta tarjoamaan Gian Marialle
liittoa äsken mainitsemillani ehdoilla. Hän palasi sieltä vihoissaan,
sillä Gian Maria hylkäsi tarjouksen. Ja Theodore on kostonhimoinen. En
usko että teidän ehdotuksenne kohtaisi suurtakaan vastustusta."
Ajatus oli suurenmoinen ja Facino hyväksyi sen innokkaasti.
"Poikkeaisinko Montferratissa valmistamassa asiaa?"
"Jäisin sinulle siitä suureen kiitollisuudenvelkaan."
"Samat sanat saanen kuulla Theodoreltakin."
"Olet hyvin toivehikas."
"Olen varma asiastani. Niin varma, että panen hänelle vieläpä
ehdon. Hänen on lähetettävä markiisi Gian Giacomo teidän hoiviinne.
Tarvitsette holhokin minun tilalleni."
"Mitä hittoa minulla on tekemistä Gian Giacomon kanssa?"
"Teidän pitää tehdä hänestä mies ja samalla pitää häntä panttina.
Theodore alkaa vanheta ja sotaretkellä voi sattua mitä tahansa. Jos hän
sattuisi kuolemaan ennenkuin se oikein sopisi laskelmiin, on teillä
Montferratin hallitsija sivullanne jatkamassa liittoa."
"Tottavie! Sinä olet kaukonäköinen."
"Toivon jonakin päivänä näkeväni jotakin. Sanoin äsken, että markiisi
Theodore on kunnianhimoinen. Kunnianhimoiset miehet luopuvat kovin
vastahakoisesti vallastaan. Vuoden kuluttua on markiisi Gian Giacomo
täysi-ikäinen. Pitäkää hänestä hyvää huolta." Facino katsoi häntä ja
pullisti poskiaan. "Toisinaan saat minut aivan tolaltani. Sanot sadat
asiaa yhtaikaa. Eivätkä ajatuksesi aina ole järin miellyttäviä."
Bellarion huokasi. "Ajatukseni ovat samanlaisia kuin asiat, jotka niitä
askarruttavat."