Arvaatte jo, mitä tapahtui, joten voimme kuitata asian muutamalla
sanalla.
Seuraavana yönä ratsasti Vignate kuudensadan miehen etunenässä mitä
parhaimpaan väijytyspaikkaan Pavonen liepeillä. Yö oli siksi valoisa,
että saattoi hyvin pitää ympäristöä silmällä. Kahakka kesti vain puoli
tuntia, jonka aikana kuitenkin verta vuoti viljalti, sillä Vignaten
väki oli raivoissaan huomatessaan joutuneensa satimeen.
Bellarion oli pukenut ylleen Boucicaultilta saamansa varustuksen,
kypärää lukuunottamatta. Hän ei ollut tottunut teräspäähineeseen. Itse
tappelusta hän pysytteli syrjässä, sillä ihmisen tappaminen kauhistutti
häntä, mutta lopulta käytiin kuitenkin hänenkin kimppuunsa. Juuri kun
Vignaten väki alkoi viskata aseitaan maahan, syöksyi muuan ratsumies,
jonka suippo kypärä sai hänet näyttämään suurelta petolinnulta,
eteenpäin vihollisrintamasta, suoraan kohti Bellarionia, joka ei
suinkaan tahtonut asettua esteeksi hänen tielleen. Bellarion kiskaisi
ratsunsa sivulle, mutta joutui suoraan keihään eteen. Ratsumiehen
rynnistäessä ohi, nosti hän tapparansa ja antoi sen pudota vihollisen
päähän. Mies keikahti ääntä päästämättä maahan.
Bellarion laskeutui satulasta ja nosti kypärän kaatuneen päästä.
Raitis ilma sai ratsumiehen heti toipumaan. Ritaritapojen mukaisesti
oli hän nyt Bellarionin vanki. Taistelu oli päättynyt. Lyhdyillä
varustettuja sotilaita liikkui kentällä ja hiukan myöhemmin tulla
tömisti viiteensataan nouseva vihollislauma Facinon sotilaitten
kaitsemana Pavoneen, kylän asukkaitten suureksi hämmästykseksi. Kahden
burgundilaisen saattamana kuljetti Bellarion vankinsa miesjoukon läpi.
Vasta päämajassa saatiin senverran valoa, että vanki ja voittaja
saattoivat tuntea toisensa. Bellarion purskahti nauruun nähdessään
saaliinsa mustanpuhuvat kasvot ja raivosta vaahtoavan suun.
"Sinä kapinen koira! Möit itsesi enimmän tarjoavalle. Jos olisin
tuntenut sinut heti, olisin antanut sinun repiä kurkkuni mieluummin
kuin olisin antautunut."
Facino, jonka kipeä jalka pakotti hänet istumaan nojatuolissa, ja
Carmagnola, joka juuri oli astunut huoneeseen ilmoittaakseen taistelun
päättymisestä, silmäilivät kummastuneina raivoavaa Vignatea. Bellarion
vastasi sillävälin:
"En ole koskaan ollut kaupan. Olin herrani Facinon uskollinen palvelija
saapuessani luoksenne Alessandriaan."
Vignate katsoi häntä pitkään.
"Jopa oli temppu?" Hän ei jaksanut käsittää niin suurenmoista
kekseliäisyyttä. "Ette siis olekaan onnensoturi Farfalla?"
"Nimeni on Bellarion."
"Silmänkääntäjän nimi, petkuttajan ja ovelan rengin nimi." Hän siirsi
katseensa hymyilevään Facinoon. "Näinkö te taistelette, Facino?"
"Laupias Isä!" nauroi Facino. "Ansaitsisitteko muuta, kunniaton
kavaltaja! Paina mieleesi tämä, Bellarion, kun mittaat hänelle ansion
mukaan. Hän on sinun vankisi. Sinun sijassasi en päästäisi häntä
viittäkymmentätuhatta tukaattia vähemmällä. Kun hänen lodilaiset
alamaisensa joutuisivat pulittamaan rahat, heräisivät he kyllä
huomaamaan, minkälaista elättiä suvaitsevat herranaan."
Vignate katseli Facinoa synkästi. Hänen turpeat huulensa olivat vihasta
vääntyneet. "Rukoilkaa Jumalaanne, Facino, ettette koskaan joutuisi
minun kynsiini."
Bellarion iski Vignatea olalle. "En pidä teistä, herraseni. Te
olette lurjus ja maailmassa on jo lurjuksia liikaa. Pidänpä miehelle
sopivampana luopua niistä sadastatuhannesta tukaatista, jotka olette
minulle velkaa, ja lähettää päänne Milanon herttualle, pettämällenne
hallitsijalle."
Vignate aukoi suutaan.
"Älkää puhuko enää mitään", neuvoi Bellarion. "Se, mitä olette tähän
saakka sanonut, on jo maksanut teille viisikymmentätuhatta. Julkeus on
kallista lystiä sotavangille." Hän kääntyi vahtisotilaihin. "Viekää
hänet yläkertaan, riisukaa hänen aseensa ja sitokaa hänet."
"Mitä aiotte, ihmispeto? Minähän olen antautunut. Teillä on
kunniasanani."
"Jopas nyt on sana!" naureskeli Bellarion. "Annoitte kunniasananne
myös Gian Galeazzo Viscontille, mutta nousitte hänen poikaansa vastaan
ennenkuin vanhus oli edes ehtinyt kylmetä." Hän viittasi mahtavasti
sotilaille, mutta kun hän jälleen kääntyi, huomasivat Facino ja
Carmagnola, että hän vapisi.
"Vai temppuilija ja petkuttaja! Ja sen saan kuulla Juudaksen suusta."
Näin hän osoitti, mikä eniten oli häntä suututtanut. Mutta he eivät
tietäneet, että hän olisi voinut nuokin sanat sulattaa, ellei kerran
aikaisemmin olisi kuullut palvomansa neidon syyttävän häntä samalla
tavalla. "Älä välitä, poikaseni, siitä. Etpä muuten juuri kainostellut.
Kokonaista satatuhatta! Hyvä, hyvä!" Facino nauroi. "Kylläpä sinua onni
potkaisi."
"Tosiaankin", virkkoi Carmagnola. "Niin, ja juttu on nyt onnellisesti
lopussa."
"Lopussa?" Bellarionin ääni kuulosti ivalliselta. "Ei se ole vielä
oikein alussakaan. Tämä oli vain alkusoitto."
"Alkusoitto mihin?"
"Alessandrian valtaukseen. Se on suoritettava ennen päivännousua."
He katsoivat häntä ihmetellen ja Facino näytti närkästyneeltä.
"Et ole tähän asti puhunut sellaisesta mitään."
"Luulin, että asia on selvä. Houkuttelin Vignaten hyökkäämään
Alessandriasta kuudensadan paitaressun kanssa, ja lupasin, että
kapteeni Farfalla kolmensadan samanlaisen paitaressun kanssa avustaisi
häntä. Siis yhdeksänsataa ratsumiestä, tai niille main, kaikilla paita
asetakin päällä, ratsastaa voitokkaina takaisin Alessandriaan päivän
valjetessa. Ja riemuitseva linnaväki nostaa portitkin paikoiltaan
urhojen käydä sisään."
"Oikeinko tosissasi sitä tarkoitat?" ällistyi Facino. "Tietysti. Teidän
tulee syödä puolisenne Alessandriassa. Facino, vanha sotaurho, katseli
melkein kunnioittavasti nuorukaista..
"Jumalavita, poika, sinä saat vielä suuria aikaan. Jo Travossa osoitit
omaavasi taipumuksia sotilasalalle. Mutta tämä..."
"Käymmekö käsiksi yksityiskohtiin?" virkkoi Bellarion muistuttaakseen,
että aika oli täpärällä.
Neuvottelu sujui nopeasti. Kondotta odotti lähtövalmiina ja Facino
uskoi Bellarionille paitaniekkojen johdon. Carmagnola määrättiin
komentamaan reserviä. Bellarion tahtoi kuitenkin luovuttaa koko
päällikkyyden Carmagnolalle.
"Paitaniekoille tästä koituu kunnia", huomautti Facino. "Senvuoksi
katson sinun olevan oikeutetun päällikön asemaan."
"Määrätkää mieluummin messer Carmagnola johtajaksi. Jos syntyisi
taistelu, joutuisivat juuri paitaniekat tuleen, ja silloin hoitaa
messer Carmagnola asiat paremmin kuin minä."
"Olette jalomielinen, herraseni", sanoi Carmagnola. Bellarion loi
häneen tiukan katseen, nähdäkseen ivasiko hän ehkä, mutta huomasi heti
Carmagnolan olevan vakavissaan.
Kaikki sujui Bellarionin suunnitelman mukaisesti.
Muutamaa tuntia myöhemmin istui Facino puolisoineen ja esikuntineen
Alessandrian linnan salissa aamiaispöydän ääressä. Kaupungissa vallitsi
jo sillä hetkellä moitteeton järjestys.